Kerrotaan, että yksi keskiajan huomattavimmista teologeista ja nykyisen katolisen kirkon oppi-isistä, dominikaaniveli Tuomas Akvinolainen olisi noin 47-vuotiaana nähnyt näyn, jonka jälkeen hän ei enää pitänyt yhtäkään aikaisemmin kirjoittamaansa teosta minkään arvoisena. Kertomuksiin sisältyy yleensä jonkinlaisia opetuksia, niin tähänkin: Ei sovi laittaa liikaa painoa sille, mitä teologit kirjoittavat. Kysymys teologian perimmäisestä olemuksesta ja sen keskeisimmästä tutkimuskohteesta, salatusta ja pyhästä mysteeristä, Jumalasta, onkin aina ollut ongelmallinen - myös teologeille. Kuinka Jumalasta voidaan ylipäätänsä puhua inhimillisin, vajavaisin käsittein?

Teologianhistoriassa kysymykseen on vastattu sekä myöntävästi että kieltävästi. Myönteisesti vastaavat korostavat niin sanotun luonnollisen teologian olemassaoloa, kielteisesti vastaavat puolestaan välitöntä Jumalan kokemista; perimmäistä salaisuutta ei voi vangita määritelmiin. Koska Jumala pysyy aina luonteeltaan tavoittamattomana mysteerinä, Jumalan intellektuaaliseen ajatteluun liittyy välttämättä uskon ulottuvuus. Esiskolastiikan keskeinen teologi Anselm Canterburylainen kuvasi ristiriitaa ymmärrystä etsivän uskon sanoin.   

Teologianhistoria on luonteeltaan Jumalan ajattelemisen historiaa. Jumala-ajattelu ei kuitenkaan ole mahdollista puhtaan intellektuaalisesti vaan edellyttää järjen lisäksi koko ihmissielua tahtoa ja emootioita myöten. Tämän myös Tuomas Akvinolainen näyssään ymmärsi.

Teologia - järkiperäistä Jumala-ajattelua

Käsitteellä 'teologia' viitattiin antiikin Kreikan klassisella kaudella mytologiseen tapaan puhua jumalista. Aristoteleen esittämässä tieteiden luokittelussa teologia rinnastetaan ensimmäiseen filosofiaan, koska molemmissa tutkimuksen kohteena ovat liikkumattomat substanssit. Stoalaisuudessa puolestaan erotettiin toisistaan myyttinen, poliittinen ja luonnollinen teologia. Kristillisen teologian varhaiset edustajat, muun muassa kirkkoisät Tertullianus ja Augustinus, edustivat tätä jaottelua. Toisaalta itse käsite 'teologia' liittyi heidän mukaansa liiaksi sekä kreikkalaiseen mytologiaan että filosofiaan eikä niitä haluttu sekoittaa kristilliseen Jumala-ajatteluun. 'Teologia'-käsitteen sijasta he käyttivät termiä oikonomia, "jumalallinen pelastustalous".

'Teologia' käsite vakiintui kristilliseen ajatteluun vasta 300-luvulla, kun Kesarean piispa Eusebios viittasi käsitteellä theologein jumalallisen kolminaisuuden kahden ensimmäisen persoonan (Isän ja Pojan) välisen suhteen selvittelyyn. Augustinus luonnehti teologiaa kristillisen uskon järkiperäiseksi ajatteluksi. Kaikki inhimillinen tieto oli perimmältään vuoropuhelua Jumalan ja sielun välillä. Tällainen määritelmä oli teologia-käsitteen viimeinen vaihe.

Rouva Teologia - tieteiden kuningatar

Ensimmäiset Jumala-ajattelua perustelevat esitykset olivat luonteeltaan sekä filosofisia että apologeettisia eli puolustelevia. Tämä johtui osaksi siitä, että kaikki antiikin ajan kristilliset filosofit olivat pakanuudesta kristinuskoon kääntyneitä. Selittäessään kristillisen uskon sisältöä ei-kristityille, he käyttivät apunaan jo hallitsemaansa filosofista käsitteistöä. Heidän ensi sijaisena pyrkimyksenään oli puolustaa teologian asemaa "tosi filosofiana". Filosofian ja teologian välille muodostuikin läheinen suhde, joka johti 1100-luvun tieteen renessanssin myötä kilpailutilanteeseen.

Teologia saavutti varsinaisen asemansa tieteenä yliopisto-instituution synnyn myötä 1100-luvulla. Filosofiasta puolestaan tuli teologien tärkein aputiede. Käsitys filosofiasta teologian palvelijanavahvistui skolastiikan myötä. Pariisin yliopiston teologian professori Henrik Gentiläinen kuvasikin teologiaa autuaallisena tieteenä, joka oli ensisijaisempaa kuin filosofia. Teologeja, toisin kuin filosofeja, johti erityinen uskon valo, joka mahdollisti eräänlaisen ennakoivan Jumalan näkemisen. Teologi saattoi siis tutkistella totuutta, tiedon lopullista päämäärää, aivan erilaisin avuin kuin muiden tieteiden harjoittajat. Ajatusta vahvistivat myös aristoteeliseen tieteenkäsitykseen liittyvät korostukset. Tieteen harjoittamisen ajateltiin täydellistävän ihmistä intellektuaalisesti: tiede oli ihmisen syvimmän olemuksen toteuttamista. Tieteellä oli keskiajalla ja vielä varhaisella uudella ajallakin uskonnollinen päämääränsä: se oli Jumalan lähestymistä. 

Teologian ja filosofian välinen kilpailuasetelma sävytti keskiaikaista yliopistomaailmaa. Kysymys koski ennen kaikkea uskon ja järjen välistä ristiriitaa. Tuomas Akvinolainen ratkaisi ristiriidan korostamalla uskon ja järjen välistä tasapainoa: jos filosofia oli ristiriidassa teologian kanssa, oli tapahtunut jokin virhe, jonka syy tuli selvittää. Kilpailuasetelma ilmeni myös erilaisina opetuskieltoina ja säännöksinä. Esimerkiksi 1200-luvun alkupuolella teologian opiskelijoita kiellettiin lukemasta suosittuja Aristoteleen luonnonfilosofisia teoksia, koska ne saastuttivat puhtaan teologian. Teokset siirrettiin artisti- eli filosofisen tiedekunnan tutkintovaatimuksiin. Tällä oli huomattavia vaikutuksia filosofian kehittymiselle omaksi tieteenalakseen. Moni opiskelija tai valmistunut maisteri ei enää halunnutkaan siirtyä normaaliin tapaan jatkamaan opintojaan ylempään tiedekuntaan, useimmiten teologiseen tiedekuntaan, vaan jäi mieluimmin "kielletyn tiedon" pariin alempaan tiedekuntaan - urakehitystäkin uhaten.

Myöhemmin 1200-luvun loppupuolella myös filosofisen tiedekunnan opetustarjontaa rajoitettiin. Pariisin piispa ja Pariisin yliopiston entinen kansleri Étienne Tempier julkaisi kuuluisan oppituomionsa, jossa kiellettiin opettamasta yhteensä 219 aristoteeliseen tieteenkäsitykseen liittyvää väitettä. Perusteena oli se, että ne olivat ristiriidassa kirkon opin ja Raamatun kanssa. Oppituomion takana oli myös pyrkimys estää filosofisen ajattelun vapautuminen teologiasta irrallisena tieteenä. Päämäärää ei kuitenkaan saavutettu. Päinvastoin. Oppineiden kiinnostus teologiasta irrallaan olevaa filosofista ajattelua kohtaan kasvoi entisestään.

Keskiajan teologian menetelmänä oli aluksi kysyä, myöhemmin myös tarjota vastauksia kristillisen uskon perusteisiin. Siinä missä varhaisen yliopistoteologian edustajan Petrus Abelarduksen teos Sic et Non ("Puolesta ja vastaan") sisälsi yhteensä 168 kristillistä uskoa koskevaa kysymystä ilman minkäänlaisia vastauksia, myöhemmät teologit Petrus Lombardialaisen johdolla tarjosivat myös vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Keskiajan teologit jättivätkin jälkeensä komeita kirjapinoja, joihin tutustumalla voi perehtyä kristillisen uskon perusteiden lisäksi myös keskeisiin moraalifilosofisiin, yhteiskunnallisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin.

Teologit vaikuttivat laaja-alaisesti myös yhteiskunnassa ja kirkossa. Puhtaasti tieteellisen kunnianhimon lisäksi teologia muokkasi antiikin ainesta sellaiseen muotoon, että sen avulla voitiin ymmärtää ja vaikuttaa keskiajan kirkolliseen todellisuuteen. Teologien vaikutusvalta seurakuntapappeina, piispoina, kirkkoruhtinaina, paavien ja maallisten ruhtinaiden neuvonantajina oli merkittävä. 

Teologia - praktinen tiede

Keskiajalla ja vielä uudelle ajalle tultaessakin teoreettiset tieteet, esimerkiksi metafysiikka, luonnonfilosofia ja teologia, olivat arvostetumpia kuin käytännölliset tieteet, joihin luettiin etiikka ja politiikka. Mekanistisilla taitoaineilla, jotka koskivat jonkin asian valmistamista, ei ollut paljonkaan merkitystä tiede-elämässä. Päinvastoin ne rinnastettiin halveksittuun ruumiilliseen työhön. Vasta renessanssihumanismin myötä käsitys tiedosta ja tieteestä muuttui vähitellen. Kun tieteeksi katsottiin aikaisemmin kaikki se, mikä edisti ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta, nyt tiedon maallisiakin intressejä alettiin pitää merkittävinä. Tiedon sovellettavuus ja sen merkitys nimenomaan ihmisen arkipäiväisessä elämässä ja sen helpottamisessa alkoi kiinnostaa myös tieteen tekijöitä. Teoreettisten tieteiden rinnalle kehittyi taitoaineita. Tällaisia olivat esimerkiksi kankaankudonta, maanviljelys ja rakennustaito. Myös kokeellisen tutkimuksen kehitys muutti vähitellen auktoriteettiuskolle perustuvaa aristoteelista tieteenkäsitystä.

Käänne tavassa ymmärtää teologian luonne ajoittuu myöhäiskeskiajalle. Tällöin teologia kadotti asemansa teoreettisena tieteenä ja siitä tuli praktinen eli käytännöllinen tiede. Kysymys ei kuitenkaan ollut siitä, että teologian tutkimusmenetelmät tai -kohteet olisivat vaihtuneet käytännöllisemmiksi, vaan muutos liittyi teologian sisäiseen luonteeseen. Teologia liitettiin Jumalan tahtoon, joka voitiin tuntea vain ilmoitettuna. Taustalla oli järjen ja jumalallisen ilmoituksen välinen ristiriita, joka tuli yhä ilmeisemmäksi nominalismin myötä. Esimerkiksi fransiskaaniteologi William Ockhamin mukaan tieteet perustuivat ainoastaan väittämiin, ja tieteen käyttämät nimet olivat vain yleiskäsitteitä. Tiede ei kyennyt todistamaan Jumalan olemassaoloa, ei myöskään sielun kuolemattomuutta tai pyhää kolminaisuutta. Ainoastaan logiikka oli puhdasta tietoa, teologia praktinen tiede, jossa tarkasteltiin autuuden saavuttamisen kannalta välttämättömiä asioita. Teologialla oli useita kohteita, koska teologiassa käsiteltiin useita Jumalaa (teologian subjekti) koskevia lauseita (teologian objektit), jotka olivat todennäköisiä, mutta eivät välttämättömiä. Tästä syystä teologian painopiste siirtyi ilmoitusteologiaan. Tämä korostui entisestään reformaation ajan protestanttisessa teologiassa.

Kohti modernia tieteenkäsitystä

Teologian historia on voimakkaasti sidoksissa sekä kristilliseen kirkkoon että pappiskoulutukseen. Kun yliopisto-opetus alkoi uudelle ajalle tultaessa yhä enenevässä määrin palvella muita kuin kirkon tarpeita, kysymys teologian ja kirkon välisestä sidoksesta sekä teologian tunnustuksellisuudesta johti luonnollisesti myös kysymykseen teologiasta tieteenä. Kysymys teologiasta akateemisena ja arvovapaana tieteenä ei siksi ole millään tavalla uusi.   

Kirjoittaja Virpi Mäkinen on teologian tohtori, dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa