Läntisen kristikunnan vaikutusvaltaisin luostariliike sai alkunsa siitä, kun keski-italialaisesta Nursian kylästä koitisin ollut Benedictus (k. n. 550) sai tarpeekseen opiskelukaupunkinsa Rooman paheellisesta elämästä ja vetäytyi vajaat sata kilometriä pääkaupungista itään sijaisevan Subiacon kylän metsään etsimään sielunrauhaa. Kolmen vuoden yksinäisyys tuotti tuloksena päätöksen luostarin perustamisesta. Koska kanoninen oikeus edellytti, että tällaiselle toiminnalle piti laatia sääntö, Benedictus ryhtyi kirjaamaan ihanteitaan ja ajatuksiaan paperille. Näin syntyneestä Säännöstä tulikin malli, jonka pohjalle miltei kaikki läntisessä kristikunnassa myöhemmin perustetut luostarit rakentuivat.

Pauli Annala, Kuva Pia-Leena Salo
Pauli Annala kuva Pia-Leena Salo

Kun ollaan tekemisissä benediktiinisen monastisen tradition kanssa, on aiheellista heti alkuun muistaa, ettei kyse ole mistään vähäpätöisestä “ympäristöliikkeestä”. Benediktiininen luostariliike on kokenut historiansa aikana kaksi mullistavaa reformia, 900- ja 1000-lukujen vaihteeseen sijoittuvan Clunyn uudistusliikkeen ja vuosisata myöhemmin virinneen sisterssiläisen reformin.

Benediktiinisen luostarilaitoksen tutkijoiden esittämien laskelmien mukaan Clunyn apotin alaisuuteen kuului 1100-luvun alussa yhteensä 1150 luostaria, joissa asui arviolta 20 000 munkkia. Sisterssiläistä reformiliikettä ja sen levinneisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa esiintyy taas arvio, jonka mukaan Bernhard Clairvaux’laisen kuollesssa vuonna 1153 Euroopassa oli kaiken kaikkiaan 344 sisterssiläisluostaria. Jonkinlaisen käsityksen sisterssiläisliikkeen munkkien kokonaismäärästä saa, kun ottaa lähtökohdaksi Clairvaux’n emoluostarin munkkien lukumäärän, joka oli kyseisenä vuonna noin 700 munkkia. Monet nykyiset eurooppalaiset suurkaupungit ovat muuten kasvaneet keskiaikaisten benediktiiniluostarien ympärille.

Stabilitas loci –periaate juurrutti asukkinsa syvälle luostarin maaperään

Benedictuksen Sääntöön sisältyy monia säädöksiä, jotka käsittelevät luostariveljien suhdetta luontoon ja ympäristöön. Perustava tässä suhteessa on ns. stabilitas loci –periaate, joka takoittaa seuraavaa: antaessaan vuoden kestäneen noviisiajan jälkeen varsinaiset luostarilupauksensa munkki lupaa sitoutua valitsemaansa luostariin ja pysyä sen muurien sisällä läpi elämänsä. Vain poikkeustapauksissa – joista Sääntö antaa yksityiskohtaiset ohjeet – hän voi poistua sovituksi ajaksi luostarin ulkopuolle.

Sitoutuminen koko elämän ajaksi yhteen ja samaan paikkaan tuli takaamaan sen, että yhteisön jäsen oppi todella tuntemaan elinpiirinsä ja sitä ympäröivän luonnon. Stabilitas loci –sääntö juurrutti asukkinsa syvälle luostarin maaperään. Sääntö viittaa periaatteen perusteluksi siihen, ettei luomakunnan Herra ole sitoutunut vain määrättyihin pyhiin paikkoihin vaan hän on läsnä ja kohdattavissa luostaria ympäröivän luonnon kasveissa ja puissa sekä luostarin ympäristössä liikuskelevissa ja pesivissä eläimissä. Paikkaan sitoutumisen lupaus opetti ja osittain myös pakotti veljiä pitämään luostarin ympäristöstä hyvää huolta.

Benediktiinisen luontokäsityksen ydin: Hiljaisuuteen ja nöyryyteen kasvattaminen

Edellä kuvattua ulkonaista tekijää voimallisemmin benediktiinien luontosuhdetta herkisti luostariyhteisön vaalima spiritualiteetti. Sääntö oli käsikirja, joka kasvatti veljiä kuuliaisuuteen, hiljaisuuteen, nöyryyteen ja rukouselämään. Näistä neljästä benediktiinisestä päähyveestä etenkin kaksi keskimmäistä osoittautuvat luostariliikkeen luontokäsityksen ymmärtämisen kannalta tärkeiksi.

Luostarin päivittäistä elämää rytmitti seitsemän hetkipalvelua. Hyvän käsityksen psalttarin keskeisestä asemasta benediktiinisessä hetkipalvelujärjestelmässä antaa se, että koko Psalmien kirja tuli käytyä läpi yhdessä viikossa. Veljet tosiaan elivät päivästä toiseen psalmien resitaation luomassa virittyneisyydessä. Psalmien sanoma syöpyi näin syvälle heidän tajuntaansa, ja nykyihminen voi vain aavistaa, millaisen luontokäsityksen yhteisön jäsenet sisäistivät hyräillessään päivittäin psalmin 19 jakeita:

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa,
taivaankansi kertoo hänen teoistaan.
Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin (Ps. 19:2-5).

Luomakunta puhuu Luojastaan, mutta tätä puhetta pääsee kuulemaan ainoastaan pysähtymällä ja olemalla hiljaa. Hiljaisuus (lat. silentium) herkistää ihmiskorvan yliluonnollisille äänille.

Benediktiinisen tradition tunnetuin naispyhimys Hildegard Bingeniläinen on tämän kuulemisherkkyyden malliesimerkki. Teoksessaan Scivias hän tunnustaa moneen kertaan kuulleensa taivaasta äänen, jonka kehotuksesta hän kirjoitti muistiin kaiken sen, mitä kuuli.

Maa on nöyryyden hyveen paras opettaja

Toinen benediktiininen hyve eli nöyryys (lat. humilitas) juontaa juurensa latinan sanasta humus, joka tarkoittaa maaperää, maata ja multaa. Mitä maanläheisempi ihminen on, sitä nöyrempi hän on; mitä lähempänä maan pintaa ihminen työskentelee, sitä paremmin hän oppii nöyryyden hyvettä. Maa on nöyryyden hyveen paras opettaja! Jo patristiselta ajalta peräisin olevan lankeemustulkinnan mukaan ihmisen lankeemus johtui ylpeydestä, ihmisen uhmakkaasta halusta nousta Luojan yläpuolelle.

Nöyryys on ylpeyden vastakohta ja tätä hyvettä harjoittamalla langennut ihmisluonto taipuu takaisin maan puoleen. Nöyryyden harjoitus on parasta lääkettä alkusynnin tuottamaa sairautta vastaan. Tällainen ylpeyden vastainen kamppailu ei jää pelkästään sisäiseksi vaan se näkyy myös ulkonaisena käyttäytymisenä – sanalla sanoen nöyryyden hyve kantaa hedelmää siinä tavassa, jolla veljet suhtautuvat ympäröivään luontoon. Benediktiiniveljien nöyryys oli keskiaikana ja on vielä tänäänkin maan hiljaisten nöyryyttä.

Kohtuullisuuden sääntö kehotti luonnonvarojen säästeliääseen käyttöön
Ruumiillisen työn ja rukouselämän välistä vuorottelua käsittelevä Säännön 48. luku valottaa osaltaan veljien luontosuhdetta. Siinä sanotaan mm. näin:

Mikäli paikan olosuhteet ovat suotuisat tai jos köyhyys heitä siihen pakottaa, veljet saavat korjata itselleen satoa. Eikä tämän tule herättää heissä lainkaan hämmennystä, koska silloinhan he ovat todellisia munkkeja, kun he isiemme ja apostoliemme tavoin elättävät itsensä kättensä töillä.

Keskiaikainen benediktiiniluostari oli taloudellisesti omavarainen yksikkö, jonka ihanateena oli turvata asukkailleen kohtuullinen toimeentulo. Kohtuullisuudella Säännössä tarkoitettiin tuolloin sitä, että veljien tuli käyttää säästeliäästi ja harkitusti ympäröivän luonnon resursseja hyväkseen. Mikäli luostarin maat tuottivat hyvinä satovuosina yli yhteisön tarpeen, luostarin apotin eli esimiehen tehtävänä oli huolehtia siitä, että ylijäämä tuli jaetuksi tasapuolisesti lähiseudun köyhille ja muille puutteenalaisille.

Sisterssiläisten hengellinen luontosuhde

Koska Benedictuksen Sääntö oli sisterssiläisen liikkeen ohjeellinen eli kanoninen asiakirja, Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153) oli hyvin tietoinen siitä, mitä se nöyryyden hyveestä opetti: se oli ylpeyden vastaisen taistelun parhain ase. Perehdyttäessä lähemmin siihen, miten varhaiset sisterssiläisveljet Clairvauxin johdolla tätä ylpeyden vastaista taisteluaan kävivät, huomataan, ettei heille riittänytkään paluu takaisin alkukirkon apostoliseen elämänmuotoon (lat. vita apostolica) vaan heidänpäämääräkseen osoittautuu vallata kättensä työllä menetetty paratiisi takaisin

Nöyryyden hyve oli se avainsana, jolla veljet apottinsa johdolla uskoivat voivansa raottaa paratiisin porttia ulkoapäin. Viljelemällä ja varjelemalla kärsivällisesti sitä samaa maata, joka oli alkusynnin seurauksena muuttunut langenneen Aadamin viholliseksi (heprean maata tarkoittava sana adama ja ihmistä tarkoittava sana adam ovat hyvin lähellä toisiaan) sisterssiläiset opiskelivat nöyryyden koulussa sellaista suhdetta maahan ja ympäröivään luomakuntaan, joka vallitsi lankeemusta edeltäneessä alkutilassa. Heidän esikuvanaan ja oppaanaan tässä Pyhän Hengen koulussa oli kristillisen nöyryyden arkkityyppi, Nasaretin mestari itse.

Paratiisin takaisinvalloitus

Rievauxl’n sisarluostarin apotille Aelredille lähettämässään kirjeessä Bernhard puhuu tästä paratiisin valloituksesta seuraavaan sävyyn:

En minä vapise jyrkkien vuorten enkä kivikkoisten louhikkojen edessä, eivätkä laaksojen onkalot myöskään rohkeuttani muserra, sillä tulevaisuudessa vuoret ovat suloisuutta tulvillaan, kukkulat vuotavat maitoa ja hunajaa ja laaksot ovat viljaa täynnä; kalliosta tihkuu hunajaa ja oliviiöljyä kovimmastakin kivestä Kristuksen lammaslauman laiduntaessa vuorilla. Niinpä minä rohkenen väittää, että sinä olet suuressa viisaudessasi veistänyt vasarallasi noista kivistä esiin jotakin sellaista, jota et saa irti koulussa opetettavista aineista. Keskipäivän paahteessa ja puiden varjossa (lat. sub umbris arborum) olet sitä vastoin saanut tuntea jotakin sellaista, jota et ole koskaan koulussa oppinut.

Lainaus ei ole tyylistään tunnetun Bernhardin mestarinäyte vaan se on sisterssiläisen paratiisin takaisinvalloituksen manifesti. Bernhardin mielessä väikkyy kuva siitä, miltä Rievaulx’n luostari tulee ympäristöineen näyttämään kunhan veljet ovat saaneet ahkeroida sen pelloilla, viiniköynnöstä kasvavilla rinteillä ja juurikasmailla. Viljelemällä ja varjelemalla luostarin maita veljet harjoittivat jumalanpalvelustaan, jonka päämääränä oli rakentaa Rievauxl’n laaksoon kadotettu paratiisi.

Yhdessä toisessa kirjeessään Bernhard väittää, että ruumiillista työtä tekevä veli käy Pyhän Hengen koulua. Uurastaessaan luostarin mailla sisterssiläisveli ei ole pelkästään antava osapuoli vaan vuodattaessaan fyysistä energiaansa maahan hän saa tältä vastalahjaksi hengellisiä lahjoja. Useat muutkin Bernhardin kirjeet tukevat tätä käsitystä ihmisen ja luonnon välisestä vastavuoroisesta suhteesta.

Maa ei siis ole Bernhardin mukaan hengellisen ihmisen vastakohta vaan hänen opettajansa. Taivuttamalla langenneen ihmisen takaisin itseensä maa opettaa tätä ymmärtämään, mistä paratiisiin johtava tie alkaa. Jumala ei ole luonut montaa maata vaan Jumalan luoma maa on yksi ja sama. Näin ollen se maa, jonka pinnalla veljet harjoittavat nöyryyden hyvettä, ei ole mikään neutraali eikä persoonaton maa-aines – se on menetty paratiisi, jonne on mahdollista palata nöyryyden koulussa takaisin. Juuri tässä mielessä on perusteltua nimittää siterssiläistä luontokäsitystä hengelliseksi .

Kirjoittaja Pauli Annala toimii dogmatiikan yliopistolehtorina Helsingin yliopistossa.