Ratinen, Teemu: Synnistä Jumalan lahjaksi. Muuttuva seksuaalisuus ja usko. Kirjapaja, 2015 (247 s.)

9789522882097

Suhtautuminen ihmisen seksuaalisuuteen on ollut – tavalla tai toisella – lähes kaikkien hankalimpien ja pitkäkestoisimpien kirkollisten keskustelujen aiheena Suomessa aina 1800-luvun lopulta lähtien. Juuri nyt ajankohtaisin keskustelu on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta muuttumassa olevaan avioliittolakiin. Teemu Ratisen vuonna 2014 Itä-Suomen yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan perustuva teos Synnistä Jumalan lahjaksi tuo keskusteluun tärkeän näkökulman, eri-ikäisten suomalaisten omat kertomukset seksuaalisuudesta, uskosta ja häpeästä.

Teoreettisena lähtökohtana Ratinen käyttää queer-teoriaa, jonka mukaan kokemus ja ymmärrys seksuaalisuudesta on aina kulttuurisidonnaista, ja siten jatkuvasti muutoksessa. Toisena teoreettisena mallina Ratinen käyttää psykoanalyytikko Matti Hyrckin jumalakuvateoriaa, jonka avulla hän analysoi kirjoittajien kertomuksia omasta jumalasuhteestaan. Ratinen toteaa konstruktivistisen seksuaalisuuskäsityksen mukaisesti, että seksuaalisuus on monitahoinen ilmiö, jota määrittelevät ihmisruumiin biologinen nautintokyky, kulttuurisidonnaiset, jatkuvasti muuttuvat merkitykset sekä yhteiskunnalliset valtasuhteet (s. 17). Kirkollinen keskustelu ja kirkon kannanotot puolestaan perustuvat essentialistiselle seksuaalisuuskäsitykselle, jonka mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan muuttumaton ja universaali ilmiö. Kirkollisen keskustelun lähtökohtana toimivat Raamatun luomiskertomukset: Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi, joiden tehtävänä on yhdessä jatkaa sukua. Kaikki tästä perusmallista eroava seksuaalisuus on poikkeavaa. Ratinen huomauttaa aivan oikein, että normittava keskustelu oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta samalla normittaa käsitystä normaalista ja epänormaalista ihmisyydestä.

Ratinen erottaa aineistostaan kolme erityistä ”kulttuurista eetosta”, joiden kautta hahmottuu kolme erilaista tapaa tulkita seksuaalisuuden ja uskon suhdetta. Aineiston vanhimpien kirjoittajien, maailmansotien välisenä aikana syntyneiden ihmisten, kertomuksissa keskeiseksi teemaksi muodostuu huoli seksuaalisesta puhtaudesta, joka puolestaan on edellytys avioelämän onnistumiselle. Seksuaalisuuden toteuttaminen nähdään mahdolliseksi vain avioliitossa. Naisten ja miesten kohdalla puhtauden ihanne painottuu eri tavoin: miesten rooli on aktiivisesti kilvoitella puhtauden säilymisen puolesta, kun taas naisten osaksi jää passiivisena suostua vartioinnin kohteeksi. Kontrollin kohteena oli naisen koko ruumis. Ratinen tulkitsee tuon sukupolven naisten peruskokemukseksi häpeästä nousevan syyllisyyden. Miesten ihanne on ristiriitainen: toisaalta heidän tulee kilvoitella puhtauden säilyttämiseksi seksuaaliviettiä vastaan, toisaalta miehiltä edellytettiin seksuaalista aktiivisuutta ja mieskunnon osoittamista. Kyseinen sukupolvi näkee avioliiton Jumalan asettamana, pyhänä elämänjärjestyksenä. Avioliitto ei ole ensisijaisesti yksilön, vaan yhteisön asia. Vanhimmalle sukupolvelle Jumala näyttäytyy ensisijaisesti siveyttä vaativana tuomarina. Hyrckin luokittelun mukaisesti vanhempien sukupolvien jumalakuva vastaa sekä hallitsijahahmoista Jumalaa että Jumalaa Vaatijana.

Ratisen mukaan kollektiivinen elämänymmärrys ja siten kokemus seksuaalisuuden ja uskon välisestä suhteesta muuttuu 1930- ja 1970-luvun välillä syntyneiden ihmisten kirjeissä. Polttopisteeseen nousee kysymys oman seksuaalisen minuuden aitoudesta ja itsenäisyydestä. Seksuaalisuudesta tulee osa ihmisen persoonallisuutta ja identiteettiä. Erityisen suuri muutos on naisten kokemuksessa, ja Ratinen väittääkin että naisten ja miesten kokemukset seksuaalisuudesta alkavat tässä vaiheessa erkaantua toisistaan. Miesten kohdalla yhdyntä – ja suorituskeskeinen seksuaalisuus on edellytys ”kunniallisella asemalle ja jäsenyydelle miesyhteisössä” (s. 89). Tämän sukupolven miehille huoli puhtaudesta ja kilvoittelusta ei ole enää relevantti kuten edellisen sukupuolen miehille.

Toinen edellä mainittua sukupolvea leimaava yhteinen kokemus on Ratisen mukaan ”kollektiivinen terapeuttinen eetos”. Erityisesti naisten kulttuurinen ihanne on itsenäistyminen ja naiseksi kasvaminen – täysin toisenlainen siis kuin edellisen sukupolven naisten puhtaan nuoruuden ihanne. Samoin käsitys avioliitosta muuttuu pyhästä elämänjärjestyksestä kohti aviopuolisoiden välistä tunnesidettä ja parisuhdetta. Kulttuurinen muutos ulottuu Ratisen mukaan myös jumalasuhteeseen. Toiselle sukupolvelle Hyrckin luokittelun mukainen hallitsijamuotoinen Jumala on suorastaan väkivaltainen kuva, ja läheisemmäksi koetaan Jumala Parantajana. Tämän sukupolven kokemuksessa korostuu myös vastakkainasettelu yhteisöllisen ja yksilöllisen uskon välillä. Oikea usko nähdään nimenomaan yksityisenä suhteena Jumalaan.

Kolmannen, 1960-luvulta lähtien syntyneen, sukupolven kokemuksissa säilyy terapeuttinen eetos, mutta aidoksi minäksi kasvaminen ja eheytyminen ovat enää marginaalisia teemoja. Keskeiseksi nousee kysymys siitä, kuka minä olen seksuaalisesti ja millä ehdoilla voin yksilöllisenä seksuaalisena olentona olla olemassa. Yksilölliset erot tämän sukupolven kokemuksissa ovat suuria, mutta yhteistä kaikille on käsitys seksuaalisuudesta luonnollisena ja nautintoa tuottavana biologisena tarpeena. Nuorin sukupolvi ei liitä avioliittoon sinänsä enää samaa sosiaalista statusta kuin aiemmat sukupolvet, vaan parisuhde nähdään henkilökohtaisen seksuaalisen nautinnon toteuttamispaikkana (s. 157). Individualisoituminen ja yhteisöllisten normien merkityksen väheneminen heijastuu myös jumalasuhteeseen. Kirjoittajat pohtivat, mitkä asiat elämässä ovat Jumalan johdatuksen tulosta ja mitkä omien itsekkäiden päämäärien ohjaamia. Jumalasuhdetta hallitsee näin epävarmuus ja hylkäämisen pelko. Hyrckin käsitteistössä tällaista jumalakuvaa kuvataan Vetäytyjäksi.

Individualistinen ja vapaa nuorin sukupolvi ei kuitenkaan ole vapaa häpeän kokemuksesta: se, mikä ennen oli yhteisön normien säätelemää ja määrittelemää, on nyt yksilön oma valinta, josta hän kantaa myös vastuun ja mahdollisen siitä seuraavan häpeän. Yksilö joutuu tasapainoilemaan monenlaisten ristiriitaisten odotusten välillä. Monella nuoremmalla kirjoittajalla institutionaalinen ja yksityinen uskonnollisuus ovat selkeästi erillään. Oma, yksityinen kokemus Jumalasta ”oman minuuden kaikkitietävänä luojana” on tärkeintä.

Teoksen loppupuolella Ratinen analysoi nuorimman sukupolven kokemusten avulla heteronormatiivisuutta yhteiskunnassa. Ratinen nostaa esiin, kuinka heteronormin vastainen seksuaalisuus on yksilölle ongelmallista paitsi suhteessa toisiin ihmisiin niin myös suhteessa Jumalaan. Toisilta ihmisiltä seksuaalisuuden voi piilottaa, mutta Jumalalta ei. Nuoremmat kirjoittajat eivät koe, että seksuaalisuuden ongelmat ratkeaisivat pidättäytymällä, sillä seksuaalisuus on keskeinen osa minuutta ja identiteettiä. Oman minuuden kieltäminen tekojen tasolla ei lepytä omaatuntoa, korjaa jumalasuhdetta eikä muuta yksilöä (hetero)normin mukaiseksi (s. 190).

Ratisen loppupäätelmät rakentuvat sen kysymyksen varaan, mitä tapahtuisi, jos teologisen(kin) keskustelun lähtökohdaksi otettaisiin ihmisen seksuaalisuuden muuttuva perusluonne. Käsillä olevan kirjan aineisto, kirjeet häpeällisestä seksuaalisuudesta, osoittavat ainakin sen, että heteroseksuaalisuus on muuttunut sadan vuoden aikana:

”Nykyhetken heteroseksuaalisesti identifioituvan ihmisen kokemus itsestään ja seksuaalisuudestaan olisi ollut 1900-luvun alussa syntyneelle ja avioliitossa elävälle ihmiselle täysin outo ja vieras tapa ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta” (s. 226).

Jos lähtökohdaksi teologiselle keskustelulle otettaisiin ihmisen seksuaalisuuden jatkuva muutos, niin silloin jouduttaisiin Ratisen mukaan luopumaan selityksen etsimisestä homoseksuaalisuudelle ja sen sijaan olisi kysyttävä, mikä merkitys seksuaalisuudella on kirkon elämälle. Kysymys ei olisi enää seksuaalisuuden perimmäisestä olemuksesta vaan siitä, ”millaiset ihmiselämän muodot kirkko haluaa havaita ja ottaa yhteyteensä” (s. 227). Lisäksi kirkko joutuisi pohtimaan hyväksymistä, vallankäyttöä ja normaalin määritelmää. Ratinen huomauttaa, että jokainen ihminen on seksuaalisuuden suhteen ”vieras” ja ”outo” toisille, ja siten ”epänormaali” − kahta samalla lailla tuntevaa ja kokevaa ihmistä ei ole.

Ratisen ratkaisu on rakentaa sellaista kristillistä etiikkaa, jossa seksuaalisuus asettuu muuttuvan rakkauden alueelle ja jossa keskiössä on halu pyrkiä vastaamaan lähimmäisen tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Lähtökohtana on ymmärrys siitä, että seksuaalisuus on yksilön minuuden syvin piirre. Oikea ja hyvä seksuaalisuus rakentuu vastuullisen ja vastavuoroisen rakastamisen ihanteiden pohjalle kulttuurisessa tilanteessa, jossa ihmisen on ratkaistava oman henkilökohtaisen vapautensa ja sitoutumisen välinen ristiriita. Kaiken lähtökohtana on seksuaalisuuden ymmärtäminen Jumalan lahjana.

 

Kirjoittaja Elina Hellqvist, TT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
s-posti: elina.hellqvist (at) helsinki.fi

* Lue myös Teemu Ratisen artikkeli: Häpeällinen seksuaalisuus ja jumalasuhde (Teemanumerossa Seksuaalisuus, sukupuoli ja (väki)valta - Teologia.fi 3/2014)

Kuva: Sacrum.fi