Kynällä kyntäjät: Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen & Kati Mikkola. SKS Toimituksia 1370. SKS, Helsinki 2013. (558 s.)

Kynällä kyntäjät tarkastelee 1800-luvun kansanihmisten kirjoituksia. Se kysyy, miksi rahvas kirjoitti, mutta pohtii myös, mitä rahvaasta puhuminen tarkoitti. Monitieteinen artikkelikokoelma tarjoaa tuoreita näkökulmia itseoppineiden kansanihmisten ajattelutapoihin ja kirjalliseen kulttuuriin sääty-yhteiskunnan alemmissa kerroksissa.

Kiinnostus kansanihmisten kirjallisia tuotteita kohtaan heräsi 2000-luvun taitteessa. Suomessakin syntyi alkuun vapaamuotoinen tutkijaverkosto pohtimaan 1800-luvun kansanihmisten kirjallistumista ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Arkistoja alettiin kartoittaa ja etsittiin systemaattisesti kansankirjoittajien tekstejä. Työn tuloksena julkaistiin antologiat Karheita kertomuksia (Anna Makkonen, myöh. Kuismin 2002) ja Työtä ja rakkautta (Kaisa Kauranen, 2009). Niissä pääsivät ääneen kouluja käymättömät miehet ja naiset.

Lea Laitisen ja Kati Mikkolan toimittama laaja artikkelikokoelma on nyt kerännyt yhteen sen tiedon, joka runsaan kymmenen vuoden työn tuloksena on karttunut.  Toistakymmentä eri tieteenaloja edustavaa tutkijaa on osallistunut teoksen kirjoittamiseen, mikä takaa näkökulmiltaan varsin monipuolisen kokonaisuuden.

Teoksen alussa Kaisa Kauranen esittelee tutkimusaineistoja ja selvittää myös luku- ja kirjoitustaidon leviämistä Suomessa. Arkistojen kätköistä on löytynyt noin 400 rahvaan piiristä lähteneen kirjoittajan tekstejä. Muutamat niistä ovat syntyneet 1700-luvun lopulla, mutta pääosin aineisto on autonomian kaudelta. Valtaosa kirjoittajista oli miehiä ja uskonnoltaan luterilaisia. Kirjoittajien tarkempaa alueellista tutkimusta ei valitettavasti ole tehty. Näin ei myöskään voida arvioida, miltä alueilta tekstejä saattaa puuttua. Laajuudeltaan ja lajityypiltään kansanihmisten tekstit ovat hyvin kirjavia. Artikkelikokoelma on jäsennelty tekstityyppien perusteella.

Kurkistus yksityisyyteen

Päiväkirjat, omaelämäkerrat ja kirjeet voivat edustaa yksityisen ja kollektiivisen välimaastoa. Niitä on kirjoitettu muille luettavaksi tai vain omaksi tarpeeksi. Anna Kuismin käsittelee omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joihin kuuluvat toisaalta niukat kalenterimerkinnät ja toisessa ääripäässä monipolviset runomitalla kirjoitetut elämänkuvaukset. Kokonaisuutena ne antavat lukijalle selkeän kuvan siitä, mitä ihmiset pitivät tärkeinä asioina ja merkityksellisinä elämänsä käännekohtina. Tunne-elämän kuvauksetkaan eivät olleet rahvaalle vieraita.

Kirjeitä koskevassa artikkelissa Taru Nordlund tutkii sosiolingvistiikan näkökulmasta tekstien suhdetta kirjakieleen ja rakentaa sitä kautta kirjoittajien identiteettiä ja kielen luomaa yhteisöllisyyttä. Artikkelissa käsitellään sekä yksityistä kirjeenvaihtoa että liikekirjeitä. Koska kirjoittajat eivät olleet oppineet kieltä koulussa, he sovelsivat hyvin luovasti puhutun ja kirjoitetun kielen resursseja.

Lehdet ilmaisun välineinä

Lehdistöä ja sen palstoilla esiintyneitä maaseutukirjoittajia tutkittiin muutama vuosikymmen sitten, mutta nyt Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto on tuonut hakukoneineen vanhan lehdistön helpommin tutkimuksen ulottuville. Uudelleen virinneen kiinnostuksen tuloksena on Laura Starkin artikkeli kansankirjoittajista sanomalehtien palstoilla. Hän osoittaa, kuinka mielenkiintoisesta aineistosta on kyse, sillä kirjoittajat toivat esiin kotiseutunsa hyviä sekä huonoja puolia ja paikallisia sosiaalisia jännitteitä.

Hieman erikoinen ratkaisu on se, että toisentyyppistä lehtikirjoittelua edustava Kirsti Salmi-Nikladerin artikkeli yhteisöllisistä, käsinkirjoitetuista lehdistä on sijoitettu kokoelman loppuun. Nämä lehdet olivat keskustelun välineitä ja toimivat vuorovaikutuksessa julkisen sanan kanssa. Kirjoittaja toteaa, että julkaisukentän tunteminen antaa mahdollisuuden rakentaa kokonaiskuvaa tekijyyden muotoutumisesta Suomessa ja tuo individualistisen kirjoittamisen rinnalle sosiaalisen tekijyyden merkityksen.

Runoa ja proosaa

Kansan kirjoittamien fiktiivisten tekstien kautta avautuvat sekä laaja tunnekirjo että myös opettavat ja kasvattavat tendenssit. Anna Kuismin käsittelee sekä käyttörunoutta, kuten erilaisiin juhlatilaisuuksiin sepitettyjä värssyjä, että tunnelmarunoutta. Runojen kirjoittaminen merkitsi selvästi siirtymää suullisesta ilmaisusta kirjalliseen. Lea Laitisen artikkeli koskee näytelmiä, joita on säilynyt verrattain vähän, mutta niillä oli esikuvansa ja paikkansa osana seuranäyttämöiden ohjelmistoa. Katja Seutu kirjoittaa novelleista, joissa tunteenilmaisut ja mielenliikkeet saivat ajatusviivan käytön kautta oman kirjallisen muotonsa.

Erityisesti kokoelmassa ilahduttaa Jyrki Hakapään arkkiveisuja koskeva artikkeli. Arkkiveisut ovat jääneet tutkimuksessa harmaaksi alueeksi, vaikka niitä runoiltiin, levitettiin ja esitettiin runsaasti. Ne olivat sanan varsinaisessa merkityksessä rahvaan kulttuuria ja kommunikaatiota. Aiheiden kirjo oli suuri aina uskonnollisista lauluista sensaatiouutisiin ja balladeihin.

Läheisesti arkkiveisuihin liittyy Heikki Laitisen kirjoitus kansannuotintajista, sillä veisuihin kuului kiinteästi sävel. Aina ei veisuarkista edes selviä se, miten sanat oli tarkoitus laulaa. Tallennetut nuottikirjat ovat avain tähän kulttuurimuotoon. Laajempia artikkeleita täydentävät hienosti muutkin erilaiset tietolaatikot ja esimerkkitapauksia esittelevät pienoisartikkelit.

Kynällä kyntäjät avaa suomalaisen kulttuurin kehittymisestä kiinnostuneille lukijoille oven uuteen maailmaan. Kansan kulttuurikehitystä tarkastellaan kirjassa rahvaan omaehtoisena toimintana ja osoitetaan muodollista koulutusta vaille jääneiden miesten ja naisten luovaa kykyä sekä varsin hyviä valmiuksia tarttua kirjalliseen ilmaisuun, kun siihen jokin tarve ilmeni. Tämä artikkelikokoelma täydentää hyvin sitä kuvaa, joka suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen historiasta on muotoutunut. Kiitokset kirjasta!

 

Kirjoittaja, FT Pirkko Leino-Kaukiainen on Suomen historian dosentti ja yksi vuoden 2013 Tietokirjailijapalkinnon saajista.

Ingressin kuva: Suomen tietokirjailijat ry