Viimeisten vuosikymmenien aikana uskonnon rooli on kasvanut Lähi-idän kriiseissä. Tämä näkyy selvästi alueen pisimmässä, Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa, jonka kehitykseen ja uusiin uskonnollisiin piirteisiin artikkelissa keskitytään. Muutos tässä konfliktissa heijastaa kirjoittajan mukaan hyvin yleistä alueellista kehitystä. Kirjoittaja korostaa kuitenkin, ettei mikään Lähi-idän kriiseistä ole ensisijaisesti uskonnollinen eikä uskonto sinänsä selitä alueen konflikteja. Uskonnon merkittävä rooli ei myöskään välttämättä ole pysyvä ilmiö. Konfliktien nykyinen uskonnollinen tulkinta on vain osa pitkää tulkintojen ketjua, jossa konfliktit ymmärretään aina uudelleen.

Uskonnon yleismaailmallinen nousu näkyy vahvasti tämän päivän Lähi-idän arjessa vaikkapa islamilaiseksi mielletyn pukeutumisen räjähdysmäisenä kasvuna kaikkialla arabimaissa tai juutalaisen mystiikan yllättävänä suosiona perinteisesti varsin maallistuneessa Israelissa. Uskonnon merkityksen kasvu on myös heijastunut poliittiselle tasolle. Viimeaikaisia esimerkkejä tästä ovat islamististen tai laajemmin "islamilaisia" arvoja edustavien puolueiden hyvä menestys useiden eri maiden vaaleissa Algeriasta Turkkiin sekä tietenkin uskonnollisesti motivoidun terrorismin huikea kasvu.

Lähi-idässä ei käydä uskonsotia

Yleisen länsimaisen mielikuvan mukaan uskonto on aina ollut olennainen osa Lähi-itää ja varsinkin sen konflikteja. Itse asiassa politiikka Lähi-idässä mielletään yleisesti sellaiseksi, jota on mielekästä selittää uskontojen pyhillä kirjoituksilla ja uskontojen "pohjimmaisella" olemuksella. Ero on huomattava vaikkapa Pohjois-Irlannin pitkään konfliktiin verrattuna. Kellään ei tullut mieleenkään selittää jälkimmäistä konfliktia protestantismin ja katolisuuden välisillä teologisilla eroilla. Sen sijaan Lähi-idän konfliktien kohdalla haetaan luonnostaan vastauksia uskonnosta, erityisesti islamilaisesta teologiasta. Tätä taustaa vasten onkin tärkeää ymmärtää uskonnon roolin rajallisuus myös Lähi-idässä. Yksikään modernin Lähi-idän monista konflikteista ei ensisijaisesti ole ollut uskonnollinen. Uskonnolla myöskään perinteisesti ole ollut hallitsevaa poliittista roolia useimmissa alueen valtioissa. Lähi-idän konfliktit eivät ole ratkaisevasti erilaisia kuin konfliktit muualla maailmassa: poliittisten konfliktien syyt ovat ensisijaisesti poliittisia. Vasta kun tämä usein unohtuva tosiasia on sisäistetty, on mahdollista ymmärtää sitä sinänsä merkittävää kehitystä, joka on tapahtumassa kautta koko alueen.  

Tässä artikkelissa käsittelen uskonnon muuttuvaa roolia pääosin vain yhdessä Lähi-idän kriiseistä: Israelin ja palestiinalaisten yli satavuotisessa konfliktissa. Konflikti on äärimmäisen tärkeä siksi, että mikään muu alueen konflikteista - mukaan lukien Irakin epätoivoinen väkivalta - ei herätä sellaisia syviä intohimoja. Konfliktin pitkä historia mahdollistaa poikkeuksellisen hyvin myös muutoksen havaitsemisen. Lisäksi uskonnon merkityksen muutokset tässä Lähi-idän ydinkonfliktiksi kuvatussa konfliktissa heijastavat mielestäni myös laajempia muutoksia uskonnon roolissa alueen kriiseissä.

Konflikti syntyy, kun juutalaiset haluavat oman valtion Palestiinaan

Israelin ja palestiinalaisten konflikti syntyi 1880-luvulla samalla, kun moderni juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan alkoi. Päinvastoin kuin aikaisempi juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan uusi siirtolaisuus oli juutalaisen kansallisuusaatteen eli sionismin innoittamaa. Aikaisempi, vähäinen juutalainen siirtolaisuus oli perustunut uskonnolliselle ajatukselle palvella täydellisesti Jumalaa Pyhällä maalla. Uudet siirtolaiset tulivat sen sijaan perustamaan alueelle juutalaisten omaa valtiota, ja vain harva heistä liitti tähän mitään uskonnollisia tuntemuksia.

Sitä mukaa, kun siirtolaisten määrä kasvoi, kasvoi myös alueen arabien vastustus. Heräävä konflikti onkin ymmärrettävissä tyypilliseksi eurooppalaisten siirtolaisten ja alkuperäisasukkaiden väliseksi konfliktiksi, sillä arabeille sionistit olivat nimenomaan eurooppalaisia "kolonialisteja", eivät muinaiseen kotimaahansa palaavia alueen "oikeita" omistajia, joksi siirtolaiset itsensä mielsivät. Konfliktin myötä kehittyi myös alueen arabien kansallinen identiteetti: alkoi asteittainen muutos Palestiinan arabeista palestiinalaisiksi. Näin konflikti kehittyi samalla myös kahden samasta alueesta kilpailevan kansallisen liikkeen - sionistisen liikkeen ja palestiinalaisen nationalismin - väliseksi konfliktiksi. Tässä konfliktissa käytettiin jo varhain myös uskonnollisia symboleja, mutta mitenkään hallitsevassa asemassa ne eivät olleet.

Israelin ja arabivaltioiden välisissä kriiseissä uskonnolla ei ollut juuri sijaa

Seuraava suuri muutos tapahtui Israelin valtion synnyn (1948) ja sitä seuranneen ensimmäisen Israelin ja arabimaiden välisen sodan myötä. Palestiinan arabeista tuli nyt pitkäksi aikaa sivustakatsojia konfliktiin, joka oli tyypillinen valtioiden välinen alueellinen konflikti. Konfliktin alueellistumisen myötä uskonnon rooli väheni entisestään. Tätä vahvisti vielä sekin, että konflikti oli pian yksi kylmän sodan lukuisista konflikteista Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suosikkien välillä. Näinä vuosikymmeninä Lähi-idässä puhuttiin imperialismista, arabisosialismista ja kansainvälisestä solidaarisuudesta, ei uskonnollisesta valtiosta tai pyhästä sodasta. Vastaavasti Israelia johtivat miehet, joille perinteinen juutalainen kulttuuri ja uskonnollisuus edustivat menneisyyttä. Uuden Israelin symboli oli sosialistinen kibbutsi, ei pyhä Temppelivuori.

Uskonto palaa näyttämölle

Vuonna 1967 käytiin kuuden päivän sotana tunnettu salamasota Israelin ja arabivaltioiden välillä. Sodassa Israel löi hämmästyttävän helposti arabiarmeijat ja valloitti laajat alueet mukaan lukien juutalaisuuden pyhimmät paikat Jerusalemissa ja Raamatun "Juudeassa ja Samariassa", joksi Jordanjoen länsirantaa alettiin Israelissa  kutsua. Kuuden päivän sota ymmärretään nykyisin yleisesti jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, jonka jälkeen Lähi-idän henkinen ilmapiiri on muuttunut selvästi.

Osin päinvastaisista syistä sota merkitsi vakavaa iskua siihen asti sekä Israelissa että arabimaissa hallitsevassa asemassa olleelle maalliselle kansallisuusaatteelle. Israelissa yllättävä voitto ja pyhien paikkojen valtaus tulkittiin laajalti jumalalliseksi ihmeeksi. Sodan viralliseksi nimeksi valittu "kuuden päivän sota" ei viitannut ainoastaan sodan kestoon, vaan sen ymmärrettiin viittaavan myös luomisen kuuteen päivään. Yksi esitetyistä nimivaihtoehdoista oli "valon lasten sota", mikä kertoo paljon sen ajan tunnelmista. Sodan jälkeisessä hurmoksessa moni koki uuden aikakauden alkaneen. Tuhannet kokoontuivat Länsi- eli Itkumuurille ja Temppelivuorelle (muslimien Haraam al-sharif), jonne juutalaisilla oli pitkään ollut pääsy kielletty. Itkumuurin ympärillä ollut arabiasuinalue tuhottiin ja tilalle rakennettiin laaja juhlakenttä, josta on tullut nyky-Israelin uskonnollis-valtiollinen keskus.

Arabipuolella sodan vaikutukset olivat ehkä vieläkin dramaattisempia. Katkera tappio asetti epäilyksenalaiseksi unelman "vapauttaa" Palestiina arabisosialismin tunnuksen alla. Erityisesti arabisosialismin lippulaivan Egyptin asema heikkeni, ja vastaavasti islamin merkitystä korostavien maiden, erityisesti Saudi-Arabian painoarvo nousi. Kuvaavaa kehitykselle on Temppelivuorella sijaitsevan Kalliomoskeijan merkityksessä tapahtunut muutos. Sotaa edeltävällä vuosikymmenellä se ei ollut mitenkään erityisen merkittävä pyhiinvaelluskohde. Mutta nyt Israelin vallassa siitä ja laajemmin koko Haraam al-Sharifista tuli symboli, joka yhdisti koko islamilaista maailmaa. Sen kuvat ovat tänään tuttuakin tutumpi näky Indonesiasta Mauritaniaan. Vastaava kehitys on ollut leimallista Israelille, jossa vuonna 1967 valloitettujen alueiden Israeliin liittämistä vaativasta uskonnollis-nationalistisesta siirtokuntaliikkeestä on tullut merkittävä poliittinen vaikuttaja. Uudet, vahvistuvat poliittiset liikkeet kummallakin puolella rintamalinjaa ovat varsin usein edustaneet uskonnollista maailmankuvaa tai uskonnollisilla arvoilla on vähintäänkin ollut merkittävä asema niiden poliittisissa ohjelmissa. Paras esimerkki kehityksestä on Hamas, joka on kasvanut palestiinalaisten suosituimmaksi poliittiseksi puolueeksi. Se on konfliktin historian ensimmäinen päähallituspuolueeksi noussut ryhmä, jolle kyseessä on selkeästi uskonnollinen konflikti juutalaisten ja muslimien välillä.

Erityisesti konfliktin uusi uskonnollinen leima tuntuu neuvoteltaessa Jerusalemin asemasta. Sekä maailmanlaajuinen islamilainen yhteisö ja juutalaisjärjestöt ympäri maailmaa ottavat voimakkaasti kantaa potentiaalisiin rauhanehdotuksiin. Ne korostavat sitä, ettei Israelin tai palestiinalaisten johdolla ole oikeutta omavaltaisesti luopua pyhistä paikoista. Jerusalemin kysymys liittää konfliktiin myös erityisesti Yhdysvalloissa vahvan kristillisen oikeiston, joka kiihkeästi odottaa kolmannen temppelin rakentamista ja siihen liittyvää Jeesuksen paluuta. Tästä uskonnollis-poliittisesta suuntauksesta onkin tullut Israelin innokkain tukija.

Al-Qaida ja Hizbullah ovat uuden poliittisen uskonnon eturintamassa

Palestiinan konfliktissa tapahtunut kehitys vastaa hyvin yleistä alueellista kehitystä sekä suhteessa valtioiden sisäisiin konflikteihin että valtioiden välisiin konflikteihin. Kummassakin uskonnollinen identiteetti ja uskonnolliset teemat näyttelevät tänään selvästi suurempaa roolia kuin muutama vuosikymmen sitten. Tänään useimpien valtioiden poliittinen oppositio edustaa poliittisen islamin eri suuntauksia. Jos vapaita vaaleja järjestettäisiin enemmän, uskonnolliset puolueet nousisivat varmasti Hamasin tavoin valtaan.

Uudeksi teemaksi Lähi-idän politiikassa on tullut ei-valtiollisten tekijöiden kasvava vahvuus suhteessa valtioihin. Nämä uudet, vahvat toimijat ovat lähes poikkeuksetta uskonnollisia. Parhaiten tunnettuja ovat kotimaaton al-Qaida ja Libanonin Hizbullah. Näillä ja muilla vastaavilla järjestöillä on näkyvä rooli lähes kaikissa alueen kriiseissä. Merkittävänä käyttövoimana ne käyttävät nimenomaan Palestiinan kysymystä ja toisaalta Yhdysvaltojen "ristiretkeä" uuden Lähi-idän luomiseksi. Yllättävästi myös uskonnollinen konflikti sunni- ja shiiamuslimien välillä on viime vuosina noussut vakavasti otettavaksi mahdollisuudeksi, jota erityisesti Irakin kaaos on ollut ruokkimassa. Näyttää siltä, että uskonnon vahvistuva rooli on kuin virus, joka tarttuu yhdestä konfliktista toiseen.        

Viimeisten vuosikymmenien aikana uskonto on siis noussut merkittäväksi tekijäksi Lähi-idän poliittisissa kriiseissä. Se ei kuitenkaan edelleenkään ole yksinomainen teema missään. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että nykyinen tilanne olisi pysyvä ja, että uskonnon iso rooli olisi ikään kuin väistämätön myös huomisen Lähi-idässä.

  

Kirjoittaja FT Hannu Juusola on Lähi-idän politiikkaan erikoitunut Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien yliopistonlehtori.

    

Kirjallisuutta:

Almond, Gabriel A., R. Scott Appleby & Emmanuel Sivan, Strong Religion: The Rise of Fundamentalisms around the World. Chicago: University of Chicago Press 2003.

Huuhtanen, Heidi & Hannu Juusola, "Taistelua Temppelivuoresta: Israelin ja Palestiinan poliittisen konfliktin uskonnolliset ulottuvuudet", Ulkopolitiikka I/02: 33-42.

Juusola, Hannu & Heidi Huuhtanen (toim.), Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. Helsinki: Gaudeamus 2002.

Sivan, Emmanuel & Menachem Friedman (ed.), Religious Radicalism & Politics in the Middle East. Albany: State University of New York Press 1990.