Kristinusko on alkulähteillään hyvin ruumismyönteinen usko. Historialliset syyt ovat kuitenkin johtaneet siihen, että tämä lähtökohta on hämärtynyt. Sen seurauksena kristillinen perinne on usein vaikuttanut pikemminkin ruumis- ja seksuaalikielteiseltä. Tästä vääristymästä on vähitellen tultu tietoiseksi erityisesti erilaisten vapautuksen teologioiden, kuten feministiteologian, vaikutuspiirissä. Samalla on tullut mahdolliseksi luoda uudentyyppistä, kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden teologiaa.

Kaiken kaikkiaan kristillisessä teologiassa on tarpeen palauttaa arvoonsa teologian mystinen ulottuvuus, nk. viisausteologia. Viisausteologialle on luonteenomaista etsiä asioiden yhteenkuuluvuutta. Raamatullisessa maailmassa ihmisen ruumis ja henki muodostivat erottamattoman yhteyden. Myös tämän päivän kristillinen teologia voi ja sen tulee ilmentää tällaista yhteenkuuluvuutta, ruumiillista hengellisyyttä.

Alussa oli myönteinen suhde ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen

Raamattu on syntynyt seemiläisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Tuossa maailmassa ajateltiin, että ihminen on kokonaisuus. Hän on ruumis, jossa on sielu. Ihmisen tunteet ovat ruumiillisia tapahtumia, ne tuntuvat hänen sisuskaluissaan. Raamatun ihmiskäsityksessä seksuaalisuus on tärkeä ja luonnollinen osa ihmisen olemusta, ruumista ja sielua. Tosin seksuaalisuuteen liittyy myös monia tabuja, ja raamatullisen ajattelun kokonaisvaltaisuutta verottaa vahva patriarkaalisuus.

Joka tapauksessa se ajattelun kehto, jossa kristinusko syntyi, oli ruumismyönteinen. Samaa voi painavin perustein sanoa myös kristinuskosta, sillä jopa kristillisen tradition keskeiset opilliset näkemykset korostavat tätä ruumismyönteisyyttä. Opin ytimessä on muun muassa ajatus inkarnaatiosta eli siitä, että Jumala tuli ihmisruumiiseen Kristuksessa. Ruumiillisena ihmisen Jeesus Nasaretilaisen toiminnan yksi olennainen osa oli hänen parantava työnsä. Evankeliumien mukaan Jeesus kosketti ihmisiä parantaen heidän ruumiillisia ja sielullisia sairauksiaan.

Sama myönteinen suhde ruumiillisuuteen ja aineelliseen todellisuuteen näkyy kristinuskolle luovuttamattomissa sakramenteissa. Kaste ja ehtoollinen ovat luonteeltaan ruumiillisia tapahtumia, pesemistä, syömistä ja juomista. Kristillisestä seurakunnasta käytetään Uudessa testamentissa metaforaa Kristuksen ruumis. Paavali puhuu kirjeissään jokaisen ihmisen ruumiista Pyhän Hengen temppelinä.

Mitä tälle ruumismyönteisyydelle tapahtui?

Näistä kauniista lähtökohdista huolimatta kristinuskon historiallinen kehitys johti yhä ruumis- ja seksuaalikielteisempiin uskontulkintoihin. Tätä ilmiötä selittää ennen muuta se, miten kristinuskoa määrätietoisesti tulkittiin Välimeren ympäristön valtakulttuurissa, hellenismissä. Uusi usko levisikin tehokkaasti, mutta hintana oli kokonaisvaltaisuuden kaventuminen. Hellenismin vaikutuksesta kristinuskoa alettiin määritellä kreikkalaisen platonismin dualistisessa viitekehyksessä. Tämä merkitsi, että todellisuus jaoteltiin kahtia, toistensa suhteen hierarkkisesti asettuviin vastakohtapareihin. Ruumiillisuus, naiseus ja seksuaalisuus saivat negatiivisen etumerkin. Ne ymmärrettiin alisteisiksi hengelle ja miehisyydelle. Tällainen ajattelu mahdollisti monenlaisten alistusrakennelmien muodostamisen. Niiden vaikutuksesta länsimaisen kulttuurin suhde ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen on muodostunut monin tavoin ongelmalliseksi. Vääristymät tuntuvat yhä arkiajattelussakin.

Samalla käsitys hengellisyydestä on irtautunut ihmisen ruumiillisuudesta. Platonismin mukaan ruumis on sielun vankila. Sielun perimmäinen päämäärä on irtautua ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta Hengellisyys ja mystiikan teologia ovat eläneet ja vaikuttaneet, mutta marginaaliin työnnettyinä.

Nyt kaivataan teologian ymmärtämistä kokonaisvaltaisena viisautena

Kristillisen teologian kaksi ikiaikaista pääuomaa ovat teologia viisautena (lat. sapientia) ja teologia "varmana tietona" (lat. scientia). Näistä jälkimmäinen on ollut vallitseva muoto länsimaisessa teologianharjoituksessa viimeistään keskiajalta saakka. Teologisessa työskentelyssä on pyritty käyttämään kunkin ajan terävimpiä filosofisia apuvälineitä kokonaissysteemien luomiseen. Teologian eri osa-alueet alkoivat eriytyä toisistaan ja teologia ymmärrettiin spesialistien erityisalaksi.

Teologia viisautena puolestaan korostaa pyrkimystä integroida koko todellisuuskäsitys yhdeksi merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Siinä yhdistyvät ihmisen henkilökohtaisen sisäisen kasvun teemat ja uskon kosmisuus. Viisausteologia suosii runollista kieltä, joka kunnioittaa Jumalan mysteeriä. Paljon käytettyjä metaforia ovat ihmisen "polku" tai "matka" kohti Jumalaa.

Uusimmassa nykyteologiassa kuuluu ääniä, että on palautettava arvoonsa teologian viisausfunktio. Samalla se merkitsee mahdollisuutta arvostaa kokonaisvaltaista tietämistä, jossa yhdistyvät ihmisen järki ja tunne, ruumiillinen tietäminen ja luontoyhteydestä nouseva viisaus. Tällaisia painotuksia tulee vastaan feministiteologiassa, ekoteologiassa ja nämä näkökulmat yhdistävässä ekofeministisessä teologiassa. Kaikissa näissä teologisissa uudistuspyrkimyksissä on monenlaisia suuntauksia ja painotuksia. Yhteistä näille on se, että ne kritisoivat dualistisia ja hierarkkisia tapoja tulkita kristinuskoa. Monien mukaan tällaiset tulkinnan kehykset eivät yksinkertaisesti tee oikeutta Jeesus Nasaretilaisen ei-hierarkkiselle sanomalle. On jälkipatriarkaalisen, kokonaisvaltaisesti tulkitun kristinuskon aika.

Hengellisyys ja etiikka kietoutuvat yhteen

Kokonaisvaltaisuuteen eli holismiin suuntautuvissa teologisissa suuntauksissa pidetään tärkeänä hengellisyyden ja etiikan yhteenkuuluvuutta. Yhtäältä Ilman hengellisyyden tarjoamaa arvosidonnaista kokonaiskehystä eettinen toiminta on irrallista ja vailla yhteyttä vahvimpiin voimalähteisiin. Toisaalta ilman eettistä tietoisuutta kristillinen mystiikka uhkaa muodostua maailmasta paoksi, joka ei ole yhdistettävissä evankeliumien antamaan kuvaan Jeesus Nasaretilaisen sanomasta.

Tällaista sukupuolinäkökulmasta ja ekologisesta huolesta tietoista hengellisyyttä voi kuvata esimerkiksi sanaparilla "eettinen mystiikka". Holistinen ihmiskäsitys mahdollistaa ottaa teologisesti kantaa nykymaailman eettisiin ongelmiin kuten esimerkiksi ihmiskauppaan. Jos ajatellaan että ihmisruumis on pyhä, on pyhäinhäväistystä kuvitella että sitä voisi myydä tai ostaa. Samoin paluu ajatukseen luomakunnasta pyhänä rajoittaa ihmisen ahnetta luonnonvarojen riistoa. Kyseessä ei kuitenkaan ole siirtyminen panteismiin eli ajatukseen että luonto on jumala. Sen sijaan kyseessä on pan-en-teistisen jumalakäsityksen uudelleen löytäminen. Panenteismi on kristillisen mystiikan parissa arvostettu käsitys, jonka mukaan Jumala on intiimisti läsnä kaikessa luodussaan, mutta samalla sen tuolla puolen. Tuonpuoleisuus ja tämänpuoleisuus kietoutuvat yhteen. Myös Lutherin jumalakäsitystä voi luonnehtia panenteistiseksi.

Tämäntyyppinen ruumiillisuuden ja aineellisen todellisuuden arvostus ei siis ole vierasta juutalais-kristillisen tradition alkulähteille. Päinvastoin se tekee niille oikeutta paremmin kuin platonistinen tai valistushenkinen lähestymistapa.

Riittävän voimakkaat symbolit liikauttavat asenteita

Nykyajan eettiset ongelmat, kuten esimerkiksi ilmastonmuutos, haastavat kristillisen tradition. Onko uskonnoilla jotain annettavaa tässä tilanteessa, onko kristinuskolla? Kristinuskon vaikutus ihmisen luontosuhteeseen on ollut ambivalentti. Nyt on tarpeen nopeasti uudelleentulkita teologisia traditioita niin, että niiden marginalisoidut kokonaisvaltaiset piirteet nostetaan esiin.

Kristinuskon parasta antia on ruumiillinen hengellisyys eli viisausteologia, joka mahdollistaa nykyistä kokonaisvaltaisemman todellisuuskäsityksen. On olennaista irrottautua yksipuolisen hierarkkisista ajatusmalleista, joiden mukaan ihmisellä on rajaton valta käyttää muuta luontoa hyväkseen. Tämä ei ole myöskään Raamatun näkemysten mukaista. Raamatun todellisuuskäsitys on jumalakeskeinen - maa on Herran ja ihmisen tulee viljellä ja varjella sitä vastuullisesti.

Luterilaisen teologian todellisuuskäsityksen ytimenä on ajatus Jumalan lahjoittavasta rakkaudesta. Rakkaus on todellisuutta koossapitävä voima, ja ihmisen tehtävä on mahdollistaa kaikkien elävien olentojen elämän edellytykset. Eettinen mystiikka on esimerkiksi sitoutumista "kaiken elämän kunnioituksen" periaatteeseen, kuten Albert Schweitzerilla.

Luterilainen ekoteologi Larry Rasmussen peräänkuuluttaa "riittävän voimakkaita symboleja", jotka kykenevät ravistelemaan vahingollisiksi osoittautuneita ajattelumalleja ja uudistamaan niitä. Teologialla on merkitystä. Vanhat teologiset ja filosofiset mallit vaikuttavat yhä asennetasolla. Ihminen ei uskaltaudu irtautumaan niistä, ellei hänellä ole vaihtoehtoa, jonka pohjalle rakentaa uutta.

Tällainen uusi pohja voisi olla kokonaisvaltainen, tasaveroisia suhteita korostava todellisuuskäsitys. Sen avulla on mahdollista palata näkemyksiin "maan pyhyydestä" tai "ihmisruumiin pyhyydestä". Myös seksuaalisuuden ja hengellisyyden yhteys on tarpeen nähdä, jotta voidaan luoda uudenlaista seksuaalisuuden teologiaa. Siinä kysytään, onko ihmisen perustava kaipaus toisen ihmisen lähelle kenties samaa kaipausta kuin hänen jumalakaipuunsa? Ruumiillinen hengellisyys mahdollistaa vahvojen vertauskuvien luomisen ja uudet teologiset avaukset kristillisessä teologiassa.

 

Kirjoittaja Pauliina Kainulainen on teologian tohtori ja pappi. Hän toimii vapaana tutkijana Joensuun yliopiston yhteydessä, tutkimusaiheenaan ekoteologia suomalaisessa kontekstissa.

 

Lisätietoa:

 

Pauliina Kainulainen: Maan viisaus. Ivone Gebaran ekofeministinen käsitys tietämisestä ja teologiasta. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja 13. Joensuu 2005. Väitöskirja löytyy myös elektronisena versiona (pdf):

Näen Jumalan toisin. Kristinuskon feministisiä tulkintoja. Toim. Pauliina Kainulainen ja Aulikki Mäkinen. Helsinki: Kirjapaja 2006.

Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan. Toim. Pauliina Kainulainen. Helsinki: Kirjapaja 2007.

Larry Rasmussen: Earth Community, Earth Ethics. Maryknoll: Orbis Books 1996.