Pohjois-Ruotsissa Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) saarnatuolin juurelta 1800-luvun puolivälissä syntyneet herätykset valloittivat muutamassa vuodessa Pohjoiskalotin ja varsin pian koko Pohjois-Suomen. Liike sai jalansijan jo 1860-luvun lopulla myös Suomen pääkaupungissa sekä Pohjois-Amerikassa suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Seuraavalla vuosikymmenellä Pietarissakin oli kasvava lestadiolaisyhteisö.

Alueellinen laajeneminen ja erilaisten yhteiskuntaluokkien mukaantulo vaati kuitenkin hintansa. Vuosisadan lopulla liikkeen sisälle oli hahmottunut jo selvästi kolme toisistaan opillisesti poikkeavaa lestadiolaisryhmittymää: esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.

Esikoisuuden tunnukseksi muodostui alusta lähtien vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta Ruotsin Lapin esikoisseurakunnalle. Uusheräys, joka lähti 1890-luvun lopulla liikkeelle Kittilästä, väitti avaran synninpäästön julistamisen johtaneen lestadiolaiskristityt "uneliaisuuteen" ja vaati, että kaikkien oli herättävä uudestaan. Suuntauksen kannattajat arvostelivat myös muut poissulkevaa seurakuntakäsitystä ja opettivat muista lestadiolaisista poiketen, että Jumalan laki kuului "ojennusnuorana" myös kristityille (lain kolmas käyttö). 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suuressa hajaannuksessa enemmistöksi jäänyttä vanhoillislestadiolaisuutta puolestaan leimasi ehdoton synninpäästön julistaminen ja muut poissulkeva seurakuntakäsitys.

Kun yrityksistä huolimatta sovintoa ei syntynyt, liikkeen jakautuminen sinetöityi lopullisesti 1900-luvun alkupuolella. Esikoisten epävirallinen johto jäi Jällivaaraan. Vanhoilliset perustivat Oulussa 1906 identiteettinsä tueksi Lähetystoimen Päätoimiston, vuodesta 1914 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Uusheränneet ryhmittyivät seuraavana vuonna Suomen Lähetysseuran Laestadiolaiseksi Haaraosastoksi.

Esikoisuus-aate kehittyi Pohjois-Amerikan kiistojen yhteydessä

Esikoislestadiolaisuuden historia vie Pohjois-Amerikkaan. Siellä aatteen kehitys kytkeytyy maahan muuttaneiden lestadiolaisten yhteisönmuodostukseen. Fennoskandiassa lestadiolaisuus oli vaikuttanut kirkon sisäisenä uudistusliikkeenä. Pohjois-Amerikassa liikkeen kannattajat sitä vastoin ajautuivat jo 1870-luvun alussa konfliktiin Calumetin norjalaisen papin kanssa, minkä johdosta he perustivat oman skandinaavisista luterilaisista kirkoista riippumattoman seurakunnan. Heillä ei kuitenkaan ollut omassa keskuudessaan tarjolla yliopistokoulutuksen omaavaa ja vihkimyksen saanutta pappia. Seurakunnan johtoon nousikin kirkollista kokemusta saanut lestadiolainen maallikkosaarnaaja, Ylitornion entinen suntio Salomo Kortetniemi (1819-1904) ja hänen jälkeensä Kuolajärven katekeettana toiminut Juho Takkinen(1838-1892). Näiden miesten persoonallinen panos ja seurakunnan johtamistyyli sekä lestadiolaisseurakunnan maallikkopappeus ylipäätään synnyttivät alusta lähtien ristiriitoja.

Kiistoissa käännyttiin kirjeitse vanhalla mantereella varsinkin Juhani Raattamaan (1811-1899) puoleen. Tässä yhteydessä Raattamaa otti käyttöön raamatullisen käsitteen "esikoisten seurakunta". Heprealaiskirjeen (Hepr. 12:22-24) ajan rajat ylittävä ja pelastusopillinen sisältö saivat kuitenkin kiistoissa uuden yhteisöllisen tulkinnan. Kun esikoisten seurakunta määriteltiin vielä maantieteellisesti ja rajattiin Tornion Lappiin, käsite sai myös paikallisen merkityksen. Esikoiset tarkoittivat sillä alkuherätyksen alueen työntekijöitä ja vanhimpia lestadiolaiskristittyjä, joita yhdistivät samat uskonkokemukset ja yhteinen vastuu opin säilymisestä alkuperäisenä. Myöhemmin "parannuksen tehneet" liitettiin tähän esikoisten seurakuntaan, jolle heidän tuli osoittaa absoluuttista kuuliaisuutta.

Kiista levisi Pohjois-Amerikasta vanhalle mantereelle ja jakoi lestadiolaiskristittyjen mieliä. Tilanne kärjistyi 1890-luvun lopulla. Jakautuminen sinetöityi Svappavaarassa 1901, jolloin paikkakunnalla pidettiin samaan aikaan kahdet lestadiolaisseurat. Jällivaaraan tukeutuvia esikoisia alettiin kutsua esikoisuuden rinnalla myös länsilestadiolaisiksi vastapainona idempänä asuville, Ruotsissakin enemmistöön jääneille vanhoillislestadiolaisille. Uuden vuosisadan alussa esikoislestadiolaisuus levittäytyi myös Suomeen. Muut ryhmät he julistivat "eriseuroiksi".

Vaatimus uudesta heräämisestä johti hajaannukseen Suomessa

Suomessa Laestadiuksen perintöä olivat jakamassa lähinnä vanhoilliset ja uudestiheränneet. Esikoisuuden kannatus jäi näitä ryhmiä vähäisemmäksi. Uudenheräyksen nimitys johtuu siitä, että Kittilän johtavien saarnaajien arvovallalla ryhdyttiin 1890-luvun lopulla vaatimaan kaikilta lestadiolaisilta "uutta heräämistä".

Ryhmittymän opillinen isä oli Kittilän ensimmäinen kirkkoherra K. A. Heikel (1846-1919), joka oli perehtynyt Kirkkopostillan julkaisemista valmistellessaan Laestadiuksen saarnoihin. Hän esitti jo 1870-luvulla uudenheräyksen keskeisimmät syytökset, jotka koskivat muut pois sulkevaa seurakuntaoppia ja synninpäästön julistamista "liian väljin" perustein. Myös uudestiheränneille ominainen lain kolmannen käytön hyväksyminen liittyi heidän vaatimukseensa paluusta Laestadiuksen herätyssanomaan. Tälle oli tyypillistä kuulijan johdattaminen "sydämen särkymiseen ristin juurella".

Uudenheräyksen teesejä nousivat vastustamaan sekä vanhoilliset että esikoiset. He syyttivät ensiksi mainittua lakikristillisyydeksi. Vanhoillisten ja esikoisten mielestä uudessaheräyksessä pelastusvarmuuden kokeminen asetettiin kyseenalaiseksi ja opetettiin, että kristityn oli jäätävä koko elämänsä ajaksi ahtaalle portille. Uusiheräys hajosi Pietarissa ja sen ympäristössä sekä osin Kaakkois-Suomessa, kun siitä erosi 1800-luvun lopulla narvalaisuus.

Vuosisadan alussa monet uudenheräyksen vaikuttajat kokivat lähetystyön sydämen asiaksi. Ryhmittymä organisoituikin vuonna 1907 Suomen Lähetysseuran Laestadiolaiseksi Haaraosastoksi. Kirkon johto tervehti uudenheräyksen syntymistä ilolla, sillä sen katsottiin merkitsevän lestadiolaisen liikkeen tervehtymistä (kirkollistumista) "lahkolaisopeista". 

Muodollisesti yhtenäinen liike ei jakautunut tasaisesti. Vanhoillislestadiolaisuus muodosti liikkeen kokonaisuudessa lähes kaikkialla valtauoman. Uusiheräys sai lukea hyväkseen Kittilän ja Koillis-Lapin rinnalla tsaarin ajan pääkaupungin lestadiolaisväestön. Esikoisuuden äitiseurakunnaksi tunnustettiin Ruotsin Lapin läntisiin seurakuntiin Jukkasjärvelle ja Jällivaaraan jo alkuherätyksen ajalla syntynyt lestadiolaisyhteisö. Sen vahvin vaikutusalue ulottui Ruotsin Kainuunjokilaaksoon. Suomessa se sai kannatusta lähinnä eteläisessä Suomessa, kuten Helsingissä, Tampereella, Turussa, Hämeenlinnassa, Lahdessa, Lappeenrannassa ja Viipurissa.

Prinsessa halusi uudistaa lestadiolaisen liikkeen

Suureen hajaannukseen liittyy vielä muuan Pohjolan kirkkohistoriassa ainutlaatuinen erikoisuus. Ruotsin prinsessa Eugénie (1830-1889) nimittäin perusti Tukholmassa maansa saamelaisten valistamiseksi Lapska Missionens Vänner -nimisen rouvasväenyhdistyksen, joka otti ykköstavoitteekseen lestadiolaisuuden reformoimisen. Yhdistys rakensi Jukkasjärven Lannavaaraan lähetyskoulun ja lastenkodin, palkkasi sinne taalainmaalaisen uusevankelisen työntekijän August Lundbergin (1863-1930). Lundberg, varsinkin Juhani Raattamaan kuoltua 1899 sai koko Tornionjokilaakson lestadiolaisten keskuudessa johtavan aseman. Vuodesta 1890 lähtien Lannavaarassa pidettiin vuotuisia suurkokouksia, joihin osallistui jopa tuhanteen noussut seuravierasjoukko. Mukana oli paikallisia pappeja ja Tornion Lapin johtavia saarnamiehiä Raattamaasta alkaen.

Lannavaarasta lähetetyt yhteiskirjeet vaikuttivat hajaannusprosessiin kahdella tavalla. Ensiksi ne syvensivät repeämää, joka oli syntynyt Pohjois-Amerikassa 1800-luvun lopulla maallikkopappeutta koskevien kysymysten vuoksi. Toiseksi, kun vanhoillislestadiolaisuus oli ajautunut Amerikassa 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä sisäiseen kriisiin, Lannavaaran yhteiskirjeissä tuettiin avoimesti suurseuralaisuutta (pikkuesikoisuutta), joka lopulta järjestäytyi 1928 Apostolis-luterilaiseksi kirkkokunnaksi.

Lannavaaran-lähetys lakkasi muodollisesti 1934, neljä vuotta Lundbergin kuoleman jälkeen. Samana vuonna se vanhoillislestadiolaisuus, johon Lundberg oli katsonut kuuluvansa, jakaantui kahtia. Tornionjokilaakson itälestadiolaisuus, jonka keskuksena Lannavaaran lähetyskoulu oli toiminut, irtaantui 1914 perustetun Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ympärille ryhmittyneestä vanhoillislestadiolaisuudesta. Näin syntyi ns. pikkuesikoisuus, joka ryhmittyi sen identiteetin tueksi luodun Rauhan Sana -lehden ympärille.

 

Kirjoittaja Seppo Lohi on Simon kirkkoherra, filosofian tohtori, Oulun ja Joensuun yliopistojen Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti.

 

Kirjallisuutta:

Lohi, Seppo:    Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Jyväskylä 2007.