Kirkon ja valtion suhteet ovat ajankohtaisia lukuisissa Euroopan maissa, mutta eri tavoin. Monikulttuurisuuden kohtaaminen tuottaa usein yllätyksiä. Perusteellista oikeudellisen järjestelmän uudelleenarviointia suoritetaan harvemmin.

Yleisin malli valtion ja kirkon oikeudellisissa suhteissa on sopimus- tai konkordaattipohjainen. Sopimus voi olla asianomaisen valtion ja Vatikaanivaltion välinen (esimerkiksi Espanja) tai valtion ja sen alueella toimivien kirkkojen välinen (esimerkiksi Saksa ja Itävalta). Sopimuspohjaisissa valtioissa samoin kuin niissä, joissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, kuten Ranskassa, Irlannissa ja Hollannissa, ei näytä perusjuridiikan osalta olevan tällä hetkellä suurta painetta oikeudellisiin muutoksiin. Itä-Euroopan maissa, joissa sosialistinen yhteiskuntajärjestys purkautui, valtiovalta tunnusti nopeasti sopimuspohjaisin järjestelyin katolisen kirkon kanonisen oikeuden aseman kyseisen maan katolista kirkkoa ja sen jäseniä koskevana. Näin tapahtui esimerkiksi Puolassa, Liettuassa, Tshekissä, Slovakiassa ja Unkarissa.

Valtio ja kirkko -suhteiden oikeudelliset uudelleenjärjestelyt näyttävät nyt olevan ajankohtaisia niissä maissa, joissa perinteisesti on ollut vallalla protestanttispohjainen valtionkirkollisuus. Saksassa muutoksen painetta purettiin aikanaan luomalla erillinen oikeusjärjestelmä, Staatskirchenrecht, jonka avulla enemmistökirkkojen ja valtiovallan suhteita määriteltiin. Ruotsissa näitä paineita purettiin vuonna 2000 vuosikymmeniä valmistellussa valtio–kirkko -suhteiden uudistuksessa. Muutospaineita on edelleen Englannissa, Tanskassa, Norjassa, Islannissa ja Suomessa.

Kirkon ja valtion suhteet Suomessa

Valtionkirkkojärjestelmälle on tunnusomaista pitkälle menevä yhteistyö ja sidonnaisuus valtion ja kirkon välillä lainsäädännössä ja hallinnossa sekä myös yhteisten tehtävien hoitamisessa. Suomen luterilainen kirkko on reagoinut muutostarpeisiin hitaasti ja viiveellä, mutta tehnyt vuosikymmenien varrella yksittäisuudistuksia rohkeammin kuin pohjoismaiset sisarkirkot. Merkittävimmät hallinnolliset siteet valtioon onkin jo tähän päivään mennessä purettu. 

Kirkkohallituksen perustaminen ei onnistunut maailmansotien välillä, vaan vasta vuonna 1944, silloinkin hyvin heikkona. Suuri osa sen tehtävistä jäi valtioneuvostolle ja laajennetulle piispainkokoukselle. Kirkon oma itsenäinen kirkkohallitus on muotoutunut vaiheittain 1990-luvulle tultaessa. Tällöin esimerkiksi aikaisemmin valtioneuvostolle alistetut seurakunta- ja hiippakuntajaot sekä kirkkojen rakentamispäätökset tulivat kirkkohallituksen ratkaistaviksi. Tuomiokapitulien rahoitus siirtyi valtiolta kirkolle vuonna 1997 ja piispojen nimitysoikeus vuonna 2000.

Oikeudelliset valtionkirkolliset siteet ovat edelleen vahvat kirkkolain säätämisen ja kirkon julkisoikeudellisen aseman kannalta. Tämä muodostaa jatkumon autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan alun ratkaisuihin. Kirkolla on edelleen tunnustuksettomaksi sitoutuneessa maassa julkisoikeudellinen asema, jota ilmentää perustuslain 76 §:ssä ja kirkkolain 2. luvussa määritelty lainsäädännöllinen erityisasema. Eduskunta hyväksyy tai hylkää edelleen kirkkolain ja sitä koskevat muutosesitykset.

Julkisoikeudellisen asemansa perusteella kirkolla on historiallisena perintönä oikeus periä kirkollisveroa. Seurakuntatasolla tämä on mahdollistanut sen, että paikallisseurakunnilla ja kirkon omilla hallintoelimillä on ollut vanhastaan suurempi taloudellinen itsenäisyys kuin esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa, missä kirkon työntekijät ovat valtion tai kunnan palkkaamia, samoin paikalliset luottamuselimet kunnallishallintoon sidottuja.

Tällä hetkellä on paljon yleiseen kulttuuri-ilmastoon ja kirkon sisäiseen keskusteluun kuuluvia ilmiöitä, jotka viittaavat siihen, että kirkon kannattaa lähteä avoimesti tutkimaan sitä, miten valtion ja kirkon oikeudellisia suhteita tulisi lähitulevaisuudessa kehittää.

Kirkkolain muutoksista

Vuoden 1994 kirkkolaki on oikeusteologisen ja -teoreettisen ilmeensä osalta vuoden 1869 kirkkolain perinnön jatkaja, vaikka väliin mahtuu useita kodifikaatiouudistuksia. Keskeinen tavoite oli jakaa poikkeuksellisen laaja ja paljon yksityiskohtaisia säädöksiä sisältänyt vanha kirkkolaki suppeammaksi kirkkolaiksi ja siihen liittyväksi asetustasoiseksi kirkkojärjestykseksi. Kirkkolaki ja siihen kohdistuvat muutokset tuli käsitellä edelleen perinteisessä kirkkolain säätämisjärjestyksessä, kun taas kirkkojärjestys ja sen muutokset olivat kirkolliskokouksen hyväksymiä.

Uudistuksen keskeiset arkkitehdit halusivat säilyttää kirkkolain kuitenkin edelleen kattavana ja laajana säädöskokoelmana. Käytäntö onkin osoittanut, että pienet muutokset kirkkojärjestykseen kirkon omissakin asioissa edellyttävät muutoksia kirkkolakiin, jolloin joudutaan käynnistämään raskas ja aikaa vievä kirkkolain muutosprosessi. Tavoitteena ollut kirkon lainsäädännöllinen itsenäisyys on jäänyt haaveeksi.  On siis syytä pohtia mahdollisuuksia nykyisen kirkkolain supistamiseen huomattavasti pelkistetymmäksi puitelaiksi, jollaisesta on esimerkkejä muiden pohjoismaiden toteutuksissa tai suunnitelmissa.

On syytä toivoa, että kirkolla on rohkeutta edellä mainitun lisäksi ottaa tarkasteltavaksi julkisoikeudellisen asemansa muodot ja perusteet. Sinänsä mahdollinen vapaakirkkoasema ei ole ainoa vaihtoehto, vaan olisi tutkittava malleja, joissa nykytilanteen hallinnollinen jäykkyys voisi olla vähäisempää. Nyt kirkko on osaksi kirkkolakiin sisältyvillä säädöksilläkin halunnut tarkasti seurata yleisen hallinto-oikeudellisen lainsäädännön kehitystä. Tämän vuoksi kirkon lainsäädännöllinen autonomia jää helposti muodollisuudeksi. Välillisesti tällä on myös vaikutuksia mahdollisuuksiin keventää kirkon omia sisäisiä hallintorakenteita.

Kirkon julkisoikeudellinen asema voi säilyä siitäkin huolimatta, että päädytään nykyistä selvästi suppeampaan puitelakiin, joka kuitenkin säädetään nykyisessä kirkkolain säätämisjärjestyksessä. Jos kirkkolakia korvaava laki on eduskuntalakina annettava suppea puitelaki, julkisoikeudellisen aseman säilyminen ei ole mahdollista. Jälkimmäinen vaihtoehto merkitsisi kirkon nykymuotoisen verotusoikeuden poistamista. Sen tilalle harkittaisiin Ruotsin mallin mukaista jäsenmaksun perimistä yhteiskunnallisen verotuksen yhteydessä.

Nykyisen yhteisöveron juuret ovat teollisuusyrityksille suunnatuissa veroratkaisuissa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Seurakunnille maksettavan veron tarkoitus oli vähentää työntekijöiden taloudellista taakkaa ja auttaa sosiaalisesti heidän elämäänsä. Sittemmin kuntien osuus kasvoi veron jakamisessa.

Viime vuosikymmeninä on veron jakamista seurakunnille perusteltu uudella argumentilla, seurakuntien velvoitteella hoitaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia ja hautausmaita. Nykyhetken ongelma kuitenkin on, että veron tuotto kattaa vain osan mainitusta kohteesta. Se on lisäksi suhdanneherkkä kausivaihteluiden vuoksi. Vaikka valtio ei maksaisikaan täysimääräistä korvausta, kirkon kannalta saattaisi olla tarkoituksenmukaisempaa saada tämä taloudellinen apu sopimusteitse paremmin ennustettavassa muodossa.

Lopuksi

Kansankirkko on jatkuvasti aikaansa sidottu kirkkopoliittinen käsite. Sen vuoksi on tärkeää, että kirkko päivittää oman nykyhetkeä vastaavan tulkintansa itsestään kansankirkkona. Siihen liittyen on selvitettävä, miten se näkee julkisoikeudellisen asemansa sekä millaisen kirkkolain ja kirkkojärjestyksen se haluaa luoda lähitulevaisuutta varten.

Jos kirkkojärjestyksen rooli kirkon hallintoa ja elämää ohjaavana säädöskokoelmana korostuu ja itsenäistyy, tämä luo paineita myös kirkolliskokoukselle. Säilytetäänkö kirkon verotusoikeus entisellään? Mikä on kirkon rooli väestörekisterihallinnossa ja avioliittoon vihkimisessä? Miten hautaustoimi ja kirkollinen rakennussuojelu järjestetään, miten sotilassielunhoito ja vankien sielunhoito, uskonnonopetus ja uskontokasvatus? Nämä kysymykset samoin kuin kirkon työntekijöiden palvelussuhteen muodot on varauduttava jälleen kerran arvioimaan uudelleen.

 

Kirjoittaja Markku Heikkilä, TT, HuK on eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori.

sposti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kirjallisuutta

Juntunen, Hannu: Demokratian dilemma. Oikeusteologinen tulkinta Suomen perustuslain eettisten periaatteiden merkityksestä demokraattisen valtiojärjestyksen perustana ja rajoituksena. Rovaniemi 2013: Lapin yliopistokustannus.

Leino, Pekka: Kirkkolaki vai laki kirkosta. Hallinto-oikeudellinen tutkimus kirkon oikeudellisista normeista ja niiden synnystä. Helsinki 2002: Suomalainen Lakimiesyhdistys.

Opetusministeriön historia 1–7. Helsinki 1976–1997: Opetusministeriö.

Seppo, Juha: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki 2003: Edita.

State and Church in the European Union. Gerhard Robbers (ed.). Baden-Baden 2005: Nomos.

Välimäki, Hannu: Kymmenyksistä kirkollisveroon. Kirkollisverotus Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa reformaatiosta nykypäiviin. Helsinki 2002: Suomen kirkkohistoriallinen seura.