Kun kansallisuusaate heräsi Suomessa 1800-luvulla, katseet kääntyivät myös ortodoksiseen kirkkoon: olisiko ortodoksinen kirkko ”kansalaiskelpoinen” muuttuvissa poliittisissa suhdanteissa? Suomen itsenäistyttyä ortodoksista kirkkoa valvottiin asetuksen suomin keinoin venäläisyyttä vastaan.

Ortodoksisen kirkon tilanne ennen Suomen itsenäistymistä

Suomessa asuneet ortodoksit olivat kirkollisesti mielenkiintoisessa tilanteessa Suomen itsenäistyessä 1917. Edellisen vuosisadan perintönä ortodoksinen kirkko näkyi hyvin suurimpien kaupunkien katukuvassa. Ortodoksien kirkollinen asema oli lujittunut vuoden 1809 jälkeen.

Suomessa ortodoksinen kirkko oli jäsenmäärältään pieni. Siihen kuului parhaimmillaankin vain noin 2 % suuriruhtinaskunnan asukkaista. Monet kirkot oli rakennettu sotaväen tarpeisiin varuskuntakaupunkeihin. Näyttävillä rakennuksilla oli selvästi poliittinen viesti. Ne muistuttivat kirkon ja valtion likeisistä suhteista ja tsaarin hallinnon läsnäolosta.

Suomalaisuus tarjosi ponnahduslaudan niin sanottujen kansallismielisten kirkonmiesten tavoitteille. Heidän mielestään vain suomalaisia arvoja ja käytäntöjä kannattava ortodoksinen kirkko saattoi säilyä itsenäistyneessä Suomessa. Kansallismielisten johtohahmoksi noussut Sergei Okulov piti välttämättömänä, että kirkossa otettaisiin käyttöön kansan ymmärtämä kieli ja että ortodoksisuutta ylipäätään opetettaisiin kansalle. Se edellytti suomalaiskansallista papistoa. Vain siten Karjalan ortodoksit pysyisivät isiensä uskossa, eivätkä siirtyisi monella tapaa kehittyneempänä pidettyyn luterilaisuuteen.

Suurin osa kirkon jäsenistä asui niin sanotussa Raja-Karjalassa. Kirkko oli kuitenkin leimallisesti venäläinen instituutio Suomessa. Kirkon jäsenistä noin 22 prosenttia oli venäjänkielisiä 1920.

Rajakarjalaisten alhainen sivistystaso oli yhteydessä kansalliseen itseymmärrykseen: monet Karjalan ortodoksit eivät pitäneet itseään erityisen suomalaisina, vaan pitivät yhteyksiä Venäjään tärkeinä. Vastakkaisiakin näkemyksiä tuotiin esiin: rajakarjalaisten suomalaista alkuperää ja lojaaliutta Suomea kohtaan korostettiin tarvittaessa.

Venäläisestä näkökulmasta taas kirkon suomalaistaminen oli Venäjän kirkon käytäntöjen ja perinteen vastaista, joten suomalaisuutta tuli vastustaa. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että venäläisten puolella oli myös myönteistä suhtautumista kansankielisiin palveluksiin. Suomen ortodoksinen hiippakunta perustettiin 1892. Sen ensimmäistä piispaa Antonia on pidetty jopa myötämielisenä joillekin kansallisille pyrkimyksille.

Kansaan vaikuttaminen kiteytyi hankalaan koulukysymykseen 1800-luvun lopulta lähtien. Raja-Karjalaan perustettiin kymmeniä kouluja. Suurin osa niistä oli Karjalan veljeskunnan perustamia kouluja, joissa paria poikkeusta lukuun ottamatta opetuskieli oli venäjä. Samaan aikaan Suomen senaatti perusti Karjalaan suomalaisia kouluja. Karjalaiset suosivat venäläisiä kouluja, sillä venäjänkielen taitoa pidettiin hyödyllisenä.

Ortodoksista kirkkoa valvottiin asetuksen suomin keinoin venäläisyyttä vastaan

Suomen ortodoksien asema haluttiin järjestää lopullisesti Suomen itsenäistyttyä. Asiaa ryhdyttiin hoitamaan jo 1917. Nykyarvion mukaan kyse ei ollut pelkästään hyvästä tahdosta Suomen ortodokseja kohtaan, vaan lainsäädännön avulla pystyttiin tilkitsemään poliittisesti ulkopuolisen osapuolen vaikutusvaltaa Suomen sisäisiin asioihin. Tällainen vaara koettiin hallituspiireissä ortodoksisen kirkon kohdalla, sillä K.J. Ståhlbergin perustuslakikomitean (1917) mielestä ortodoksinen hiippakunta oli leimallisesti venäläinen laitos Suomessa.

Alkuvuosista lähtien oli selvästi nähtävissä, että Suomen avoimesti venäjävastainen hallitus sääteli voimakkaasti kirkon järjestäytymistä. Toisaalta juuri kirkkoasioista vastannut ministeri E. N. Setälä korosti kirkon ja valtion riippumattomuutta toisistaan. Virallinen selitys oli, että ortodoksisen kirkon tehtävä oli huolehtia jäsentensä sivistämisestä ja kasvatuksesta, aivan kuten luterilaisenkin kirkon, ja siksi valtio tuki kirkkokuntaa taloudellisesti. Toisaalta Setälä painosti kirkkokuntaa taloudellisilla ongelmilla uhkailemalla, jos yhteyttä Moskovaan ei saataisi puretuksi.

Suomen ortodoksinen kirkko kuului siis edelleen Venäjän kirkkoon ja Moskovan patriarkaattiin. Kaikki kirkon piispat ja suurin osa papistoa oli venäläisiä 1920-luvulle saakka. Jopa monien kansallismielisten pappien kansallisuus on venäläinen.

Eduskunnalle antamassaan mietinnössä suuri valiokunta ilmoitti kantanaan, että ortodoksisesta kirkkokunnasta oli muodostettava täysin riippumaton autokefaalinen kirkko. Toimenpiteiden tarkempi sisältö annettiin hallitukselle harkittavaksi, mikä käytännössä merkitsi kirkon asioiden alistamisen täysin hallituksen päätettäväksi. Kirkkokäsityksen mukaan ulkoinen taho ei kuitenkaan voinut tehdä päätöstä kirkon kanonisista suhteista, minkä myös valtaapitävät myöhemmin tunnustivat.

Valtiovalta halusi varmistaa myös sen, että Suomessa koulutettavat pappiskandidaatit olisivat kansallismielisiä. Valtiovalta piti oikeuden päättää Sortavalan pappisseminaarin hallinnollisesta järjestämisestä, jotta venäläinen vaikutus oppilaitoksessa jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Setälän mielestä venäjän kieltä ei saanut käyttää opetuksessa ensinkään ja oppikirjat tuli kääntää suomeksi.

Kun varsinaista asetusta Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta valmisteltiin, venäläinen arkkipiispa Serafim (Aleksandr Ioannovitsh Lukjanov) halusi tehdä siihen muutoksia ja selvennyksiä. Hänet kuitenkin sivuutettiin asian valmistelussa. Serafimin mielestä oli kohtuutonta, että kirkon viranhaltijoiden lisäksi myös munkeilta ja nunnilta vaadittiin Suomen kansalaisuutta. Lopulta päädyttiin siihen, että henkilön tuli hakea kansalaisuutta vasta munkiksi vihkimisen yhteydessä.

Ortodoksisen kirkon piispojen valinnassakin valtio piti itsellään oikeuden puuttua ehdokasasetteluun. Luterilaisten piispojen valintaan hallituksella ei ollut vastaavaa oikeutta, vaikka myös heidät nimitti maan hallitus. Kansallismielisten johtohahmo ja Setälän luottomies Aleksanteri Sadovnikov sai asetuksen määräämään, että piispa ei saanut poistua hiippakunnastaan muuten kuin viranhoidollisista syistä ja silloinkin oli pyydettävä lupa ministeriöltä.

Myös hengellisten virkojen perustamisesta päätti maan hallitus (As. 6-7 §). Luterilaisella puolella kirkko sai itse päättää vastaavista tehtävistä. Maan hallitus päätti niin ikään uusien hiippakuntien ja seurakuntien perustamisesta, sekä niiden jakamisesta (As. 4, 6 §). Kirkkokuntaan mahdollisesti liitettävistä uusista seurakunnista päätti maan hallitus. Taustalla oli Juho Kusti Paasikiven hallituksessa itänyt ajatus Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen, jolloin sen ortodoksit voitaisiin liittää Suomen ortodoksiseen kirkkoon.

Lisäksi hallitus saattoi koska tahansa muuttaa asetusta tai vaikkapa kumota sen ilman, että kirkkokunnalla olisi asiaan mitään sanomista. Järjestelyllä varmistettiin se, että kirkon oli luotava osapuolten välille luottamuksen ilmapiiri. Valtio pystyi toisin sanoen kontrolloimaan kirkkoa lähes aukottomasti. Kirkon annettiin myös ymmärtää, että valtion myöntämä taloudellinen tuki tuli jatkumaan vain tietyin edellytyksin.

Lopuksi

Kirkon suomalaistaminen sai lisäluvun, kun arkkipiispa Serafim erotettiin virastaan vuoden 1923 lopulla ja hänen virkansa lakkautettiin. Perustelu erottamiselle oli maalle vahingollinen toiminta. Uudeksi arkkipiispaksi valittiin Herman Aav, joka oli vihitty piispaksi Konstantinopolissa autonomianeuvottelujen yhteydessä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli sekin, että Herman Aav ei ollut suomalainen, vaan virolainen. Heimoyhteys kuitenkin riitti todisteeksi ”oikeasta kansallisuudesta”. Samalla tavoin kirkkokunnan jäsenistä huomattava osa oli karjalankielistä. Tästä huolimatta puhuttiin kirkon suomalaistamisesta ja suomen kielen käyttöön otosta − ei karjalan kielen lisäämisestä tai käyttöön otosta.

Kansallistamistoimista eniten riitaa aiheuttavana tekijänä voidaan pitää määräystä siirtymisestä uuteen ajanlaskuun. Kiista johti lopulta vaikeisiin kirkollisoikeudellisiin toimiin. Uutta ajanlaskua vastustettiin erityisesti venäläisissä luostareissa Valamossa ja Konevitsassa. Vuosien 1925–1927 välisenä aikana kymmeniä munkkeja karkotettiin Valamosta ajanlaskukiistojen vuoksi.

Valamon luostari eli omaa elämäänsä 1930-luvulla ajanlaskuriitojen jälkeen. Vanhan luvun kannattajat saivat erillisen tilan, jossa pystyivät toimittamaan palveluksiaan vanhan ajanlaskun mukaisesti. Venäläisessä kirkollisessa perinteessä kieli ja ajanlasku olivat kulmakiviä, joista ei hevillä luovuttu. Kirkkoslaavinkieliset palvelukset olivat käytössä vielä Uudessa Valamossakin 1970-luvulle saakka.

Kaiken kaikkiaan luostareita kohtaan tunnettiin varsin vahvaa vierautta, mikä lienee pitkälti johtunut niiden venäläisyydestä. Suomessa oli lisäksi vallalla luostarivastainen ilmapiiri. Luostarilaitosta pidettiin keskiaikaisena kummajaisena, joka tulisi vähitellen katoamaan. Kirkkokunnan sisällä luostareihin suhtauduttiin ymmärtäväisemmin, sillä monilla kirkon johtomiehillä oli hyvät henkilökohtaiset suhteet luostarien jäseniin. Lisäksi varsinkin Lintulassa vallitsi suomalaiskansallinen ilmapiiri, kuten sanottiin. Sodan aikana suomalaisuuteen orientoituneet munkit palvelivat puolustusvoimissa.

 

Kirjoittaja Juha Riikonen on teologian tohtori, jonka väitöskirja "Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945–1957" tarkastettiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa 28.9.2007.

Kirjallisuutta:

Frilander, Timo: Valtiovalta, venäläiset ja kalenterikysymys 1917–1923. Ortodoksia 44. Jyväskylä, 1995.

Frilander, Timo: Ajanlaskukysymys ja Suomen kansallistuva ortodoksinen kirkko 1923–1927. Ortodoksia 46. Jyväskylä, 1997.

Hirvonen, Sari: ”On vaikea astua uudistuksen tielle.” Ajanlaskukymyksestä Valamon luostarissa 1920-luvulla. Teoksessa: Te menitte asumaan meren saareen… Tutkimuksia Valamon luostarista, Sari Hirvonen, Hannu Kilpeläinen & Leena Mäkelä (toim.). Valamon luostarin kirjaston julkaisuja. Heinävesi, 1994.

Laitila, Teuvo: Uskon luotsi. Sergei Okulov Suomen ortodoksien vaiheissa. Kuopio, 2004.

Loima, Jyrki: Nationalism and the Orthodox Church in Finland 1895-1958. Nationalism and Orthodoxy. Two thematic Studies. Renvall Institute Publications. Helsinki, 2004.

Maximos, metropolitan of Sardes: The Oecumenical Patriarchate in the Orthodox Church. A Study in the History and Canons of the Church. Tessaloniki, 1976.

Nokelainen, Mika: Vähemmistövaltiokirkon synty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917-1922. Diss. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 214. Helsinki, 2010.

Numminen, Jaakko: Kirkon ja valtion suhde. Teoksessa: Teologia kirkossa ja yhteiskunnassa, Hannu Mustakallio & Simo Peura (toim.). SKHST 158. Helsinki, 1992.     

Okulov, Sergei: Suomen ortodoksisen kirkon tila 1800-luvulla. Ortodoksia, 1934.             

Pogreboff, Sergei: Suomalaisuuden ja venäläisyyden kohtaaminen. Teoksessa: Ortodoksisuutta eilen ja tänään, Petri Piiroinen (toim.). Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827–2002. Helsinki, 2002.

Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945–1957. Diss. Joensuu, 2007.

Setälä, U.V.J.: Kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa 1917-1925. Porvoo, 1966.

Skurat, K.: The Constantinople Patriarchate and the Problem of Diaspora. – Journal of the Moscow Patriarchate 9/1989. Moscow, 1989.

Valmo, Nikolai (toim.): Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta. Kokoelma voimassaolevia säännöksiä Suomen ortodoksisesta arkkipiispakunnasta. Helsinki, 1935.

Vuorela, Tapani: Opetusministeriön historia II. Taantumuksesta uudistuksiin 1825–1868. Helsinki, 1980.