Fidel Castron vallankumous muutti Kuuban vuonna 1959. Saaren yhteiskunnalliset, taloudelliset ja sosiaaliset olo mullistuivat. Osansa muutoksesta sai myös pitkät perinteet omannut katolinen kirkko, kun kommunistinen hallinto määritteli valtion ja kirkon suhteen uudelleen vallankumouksen ideologian mukaisesti. Erityislaatuista yhteiskuntajärjestyksessä on uskonnon tunnistettu ja tunnustettu asema. Tuorein osoitus katolisen kirkon aktiivisuudesta kuubalaisessa yhteiskunnassa ilmeni joulukuussa 2014, kun Kuuban presidentti Raúl Castro ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ilmoittivat valtioiden vuonna 1961 katkenneiden diplomaattisuhteiden palauttamisesta. Merkittävän aloitteen presidenttien yhteisymmärrykseen johtaneille keskusteluille oli tehnyt paavi Franciscus.

Nykyään Kuuba on läntisen pallonpuoliskon ainoa perustuslaillisesti kommunistinen valtio. Erityislaatuista yhteiskuntajärjestyksessä on uskonnon tunnistettu ja tunnustettu asema. Kristinuskolla on valtauskonnon ja katolisella kirkolla enemmistökirkon asema kommunistisessa valtiossa. Tässä artikkelissa tarkastelen katolisen kirkon ja Kuuban valtion ainutlaatuisen suhteen juuria ja nykytilaa.

Vallankumouksen pitkä perintö katolisessa kirkossa

Katolinen kirkko on Kuuban suurin uskonnollinen yhteisö. Vuonna 2014 julkaistujen tilastojen mukaan noin 70 % Kuuban 14 miljoonasta asukkaasta on kastettuja katolisen kirkon jäseniä. Uskonnon harjoittamisesta tai uskonnollisesta ajattelusta ei kuitenkaan ole tarkkoja tietoja yhteiskunnassa, joka on usean sukupolven ajan ollut ideologialtaan kommunistinen. Vallankumouksen perintö näyttäytyy nykyään oman sukupolvensa lapsien vieraantumisena kristillisistä traditioista ja uskonnonharjoittamisesta. Erään viitteen tästä antavat katolisen kirkon jumalanpalvelustilastot: niiden mukaan vain noin 2 % jäsenistöstä osallistuu säännöllisesti messuun, uskonnonharjoittamisen ydinmuotoon. Kuubalaisen hengellisyyden luokittelua vaikeuttaa myös santería, synkretistinen afrokaribialainen kansanuskonto, johon sekoittuu runsaasti katolisen kansanhurskauden piirteitä.

Katolisen kirkon ja kommunistisen hallinnon suhteen juuret ovat 1960-luvulla, Kuuban sosialistisen vallankumouksen alkuvuosissa. Aiemmin valtaa pitäneisiin oikeistodiktatuureihin samastettu katolinen kirkko otti Fidel Castron (valtionjohtajana 1959–2008) vuonna 1959 toteutuneen vallankumouksen vastaan tarpeellisena yhteiskunnallisten uudistusten sarjana. Kirkon suhtautuminen kuitenkin muuttui epäluuloksi ja lopulta suoranaiseksi vastustukseksi, kun Castron hallitus alkoi ohjata yhteiskuntaa kommunistiseen ideologiaan, johon katolinen kirkko on perinteisesti suhtautunut jyrkän torjuvasti. Castron hallitus puolestaan sisällytti ohjelmanjulistukseensa kommunistisen ateismin ihanteen. Tämä ajoi Kuuban katolisen hierarkian näyttävälle törmäyskurssille Castron hallituksen kanssa. Kansalaisia hämmensi kahden vastakkaisen uskomusjärjestelmän olemassaolo: ei ollut selvää, voisiko tavallinen kuubalainen olla samaan aikaan kristitty ja kommunisti.

Yhteiskunnallinen kehitys yhteisenä maaperänä

Ideologinen vastakkainasettelu johti näkyvään konfliktiin. 1960-lukua sävytti vastakkainasettelu kirkon ja valtion välillä. Hallitus kohdisti kirkkoon useita ilmaisua ja toimintaa rajoittavia toimenpiteitä, kirkko puolestaan ilmaisi toistuvasti voimakasta kritiikkiä vallankumoukselle joko sanallisella kritiikillä tai suoranaisella vastatoiminnalla. Samaan aikaan Kuuba liittyi poliittisesti osaksi kylmän sodan taisteluasetelmaa ja jännittynyttä kansainvälisen politiikan ilmapiiriä. Castron hallinto vahvisti sidettään Neuvostoliittoon, mikä kiristi Kuuban ja Yhdysvaltain suhteet aina diplomaattisuhteiden päättymiseen. Kirkko puolestaan turvautui universaaliin luonteeseensa silloin, kun kansalliset olot kiristyivät, ja haki turvaa valtion rajojen ulkopuolelta – esimerkiksi Vatikaanista ja Yhdysvalloista.

Osa kuubalaisista epäili katolisuuden kadonneen Kuubasta 1970-luvulle saavuttaessa, kun rajoitettu kirkko oli vetäytynyt hiljaisuuteen.  Hiljaisuus merkitsi kuitenkin ennen kaikkea itsetutkiskelun aikaa kirkolle. Kuuban katolisessa hierarkiassa tapahtuneet henkilöstömuutokset, Pyhän istuimen ohjaustoimenpiteet sekä universaaleina ilmiöinä Kuuban saavuttaneet Vatikaanin toisen konsiilin henki sekä vapautuksen teologian nousu avasivat väylän kirkon aloitteellisuudelle. Samaan aikaan kommunistinen hallitus oli valmis tekemään myönnytyksiä kirkon toimintavapauden suhteen ja liennyttämään aiempia kirkkoon kohdistuneita toimenpiteitä. Kirkon ja valtion suhteet alkoivatkin kehittyä parempaan suuntaan 1970–80-luvulla. Perustana suhteen kehittymiselle oli yhteiskunnan kehitys: sosiaalisen ja yhteiskunnallisen hyvän tavoitteleminen alkoi muodostua maaperäksi, jolla kommunistinen hallitus ja katolinen kirkko saattoivat käydä dialogia ja luoda edellytyksiä yhteistoiminnalle.

Merkittävin kirkon ja valtion suhteiden lientyminen sijoittui 1990-luvulle: Neuvostoliiton luhistuminen ja kylmän sodan päättyminen, Castron lientynyt uskontopoliitiikka sekä katolisen kirkon jatkuva avautuminen vuoropuhelulle mahdollistivat aiempaa sallivamman uskonnollisuuden tunnustamisen Kuubassa. Vuonna 1992 voimaan tullut perustuslaki sisälsikin jo sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden ulottuvuuden. Perustuslaissa esitettiin, että Kuuban valtio ”tunnustaa, kunnioittaa ja takaa” uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutumisen. Näkyvänä merkkinä valtion ja kirkon rakentavasta suhteesta toimi paavi Johannes Paavali II, joka oli vuoden 1998 matkallaan ensimmäinen Kuubassa vieraillut paavi. Kun paavin vierailu keräsi Havannan vallankumousaukion täyteen kansalaisia, oli ilmeistä, ettei kiinnostus kirkkoon ollut kadonnut Kuubasta ankarimpienkaan kommunismin vuosien aikana. Lientynyt ilmapiiri sai kuubalaiset ajattelemaan, että kansalaisen oli mahdollista olla samaan aikaan sekä poliittisesti kommunisti että hengellisesti kristitty.

Aloitteellinen, aktiivinen kirkko

Nyky-Kuubassa kommunismi ja kristinusko mahtuvat samaan yhteiskuntaan. Katolinen kirkko on 2000-luvun Kuubassa omaksunut roolin yhteiskunnan kommentaattorina ja kehittäjänä. Kirkko tasapainoilee kiittämisen, kritiikin ja rakentamisen välimaastossa. Se on pitäytynyt vallankumouksen alkuvuosille palautuvassa roolissaan vastaäänenä valtiolle ja kommunistiselle politiikalle: toisaalta kirkko on myös korostanut yhteistyön merkitystä yhteiskunnallisen kehityksen edistämisessä varsinkin viime vuosina, kun presidentti Raúl Castron (2008–) hallinto on alkanut ohjata yhteiskuntaa kohti uudistuksia. Kirkko on sekä kiittänyt Raúl Castroa tämän alullepanemista muutoksista että osoittanut uusia kehityskohteita. Erityisesti kirkon kuubalainen hierarkia on profiloitunut mielipiteen- ja ilmaisunvapauden puolustajaksi. Edelleen monien ristiriitojen yhteiskunnassa kirkko on vastustanut muun muassa sensuuria, poliittisten vankien huonoa kohtelua sekä kansalaisten tarkkailua mielipiteen rajoittamiseksi.

Tuorein osoitus katolisen kirkon aktiivisuudesta kuubalaisessa yhteiskunnassa ilmeni joulukuussa 2014, kun Kuuban presidentti Raúl Castro ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ilmoittivat valtioiden vuonna 1961 katkenneiden diplomaattisuhteiden palauttamisesta. Presidentti Obama ilmoitti, että Yhdysvallat tulisi luopumaan kylmän sodan aikaisesta, vanhentuneesta suhtautumisestaan Kuubaan ja edistämään valtioiden yhteistyötä. Ilmoituspuheessaan Obama paljasti, että merkittävän aloitteen presidenttien yhteisymmärrykseen johtaneille keskusteluille oli tehnyt paavi Franciscus, joka oli kirjeitse vedonnut presidentteihin yhteisymmärryksen saavuttamiseksi. Vatikaani oli lisäksi isännöinyt ensimmäisiä kahdenvälisiä keskusteluja. Paavi Franciscus oli myös yhdessä kuubalaisen kardinaali Jaime Ortegan kanssa edistänyt kuubalaisten ja yhdysvaltalaisten poliittisten vankien vapauttamista valtioiden yhteisymmärryksen sinetiksi ja näkyväksi merkiksi. Tämä kertoo paljon kirkon roolista 2000-luvun Kuubassa: kommunistisessa valtiossa kirkko pitää käsissään yhteiskunnallisen aloitteenteon avaimia sekä kansallisella että universaalilla tasolla.

 

Kirjoittaja Petra Kuivala, TM, työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän valmistelee yleisen kirkkohistorian alan väitöskirjaansa katolisen kirkon aseman muotoutumisesta kommunistisessa Kuubassa.

s-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kirjallisuus:

Kirk, John M.: Between God and The Party. Religion and Politics in Revolutionary Cuba. Tampa, 1989.

Pedraza, Silvia: Political Dissaffection in Cuba's Revolution and Exodus. Cambridge, 2007.

Raento, Pauliina: Kuuba – maa, kansa, yhteiskunta. Helsinki, 2011.

Tejada, Aurelio Alonso: Church and Politics in Revolutionary Cuba. Havana, 1999.