Viime vuodet Eurooppaa vaivannut talouskriisi on silmiinpistävällä tavalla jakanut maanosan ”kunnolliseen” pohjoiseen ja ”ongelmalliseen” etelään. Kunnollisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pyrkimystä pitää kiinni yhteisistä sopimuksista ja ongelmallisuus paljon väljempää suhtautumista siihen, mitä on sovittu ja joskus jopa suoranaista sopimusten pettämistä.

Yhteiskunnallisen eetoksen teologiset taustat

Pohjoisen ja etelän välisen jaon yksi pitkä historiallinen linja on jakautuminen pohjoisen protestanttiseen eli luterilaiseen ja reformoituun kristillisyyteen sekä etelän roomalais-katoliseen ja ortodoksiseen kristillisyyteen. Siksi on araunioAntti Raunioaihetta kysyä, onko tällä kristinuskon sisäisellä jaolla jokin yhteys pohjoisen ja etelän valtioiden käyttäytymiseen suhteessa esimerkiksi Euroopan unionin tekemiin valtioiden taloudenhoitoa koskeviin sopimuksiin. Asia on tietysti monitasoinen ja -mutkainen, eikä tarkoitus ole selittää kaikkea uskonnollisilla taustoilla. Yhteiskuntien yleinen eetos on kuitenkin kytköksissä uskonnollisiin lähtökohtiin aivan riippumatta siitä, mikä on yksilöiden henkilökohtainen suhde uskontoon: Esimerkiksi luterilaisuus synnyttää osittain erilaista yhteiskunnallista todellisuutta kuin roomalais-katolisuus ja ortodoksisuus.

Euroopan Unionin tausta on pitkälti pyrkimyksessä sovittaa Saksan ja Ranskan välisiä ristiriitoja ja liittää niitä sillä tavoin toisiinsa, että ainakin aseellisilta konflikteilta vältyttäisiin. Tässä mielessä unioni onkin onnistunut rauhoittamaan Eurooppaa. Vaikka Saksa ja Ranska ovat länsieurooppalaisia naapureita, ne edustavat myös protestanttisen pohjoisen ja roomalaiskatolisen etelän välistä eroa – siitä huolimatta, että eteläisessä Saksassa on myös vahva roomalais-katolinen kristillisyys. Saksaa on kuitenkin johdettu pääosin protestanttisesta pohjoisesta.

Mitkä sitten ovat eteläisen ja pohjoisen kristillisyyden väliset olennaiset erot yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta näkökulmasta katsoen? Osa eroista on luonteeltaan teologisia, osa enemmän historiallisten olojen seurausta. Toisaalta historiallisilla tapahtumilla on ollut merkitystä teologialle ja yhteiskuntaetiikalle. Yhteiskunnallisessa elämässä uskontoon ja teologiaan palautuvat lähtökohdat esiintyvät usein ”anonyymeinä” ja muuntuneina. Siksi niiden taustaa saattaa olla vaikea tunnistaa. On myös syytä painottaa, että kirkkojen sosiaalieettinen opetus ja yhteiskunnallisen eetoksen uskonnollinen tausta eivät ole sama asia. Varsin useinhan kirkot omassa opetuksessaan arvostelevat poliittisen ja taloudellisen toiminnan moraalia.

Etelä: käsitys yliluonnollista päämäärää tavoittelevasta ihmisestä moraalin lähtökohtana

Yksi olennainen ero pohjoisen ja etelän välillä koskee yksilöiden ja ihmisyhteisöjen moraalisen toiminnan perustaa ja päämäärää. Sekä ortodoksinen että roomalaiskatolinen käsitys ihmisestä on selvästi teleologinen. Tämä tarkoittaa, että ihmisen tehtävä on pyrkiä saavuttamaan varsinainen päämääränsä. Tämän päämäärän tavoittelu ei ole vain ulkoinen käsky tai ohje, vaan se on ihmisluontoon sisältyvä ”liike” tai suuntautuneisuus, jota tulee tukea ja vahvistaa eri tavoin. Ortodoksit kutsuvat tätä päämäärään johtavaa prosessia jumalallistumiseksi tai jumaloitumiseksi: roomalaiskatoliset puhuvat enemmän ihmisen täydellistymisestä. Kummassakin mallissa on kuitenkin kyse Jumalan armon ja ihmisen yhteistyöstä, joka johtaa ihmisen kohti yliluonnollista päämäärää. Tämän ajattelutavan mukaan kaikilla ihmisillä on sama päämäärä, joka on annettu ihmisluonnossa. Päämäärää ei voi itse valita, mutta sen saavuttamiseen voi olla erilaisia keinoja.

On täysin mahdollista, että tämä ajattelutapa on taustalla myös ”eteläisessä” suhteessa poliittisiin päämääriin. Koska olennainen asia on päämäärän saavuttaminen, on vain keksittävä keinot, joilla siihen päästään. Tästä ei seuraa, että keinojen laillisuudella tai moraalisella hyväksyttävyydellä ei olisi mitään merkitystä, mutta pieniä rikkeitä tai asioiden kaunistelua hyvänä pidetyn päämäärän edistämiseksi ei kuitenkaan pidetä kovin pahoina asioina. Toisin sanoen ”etelässä” usein sallitaan selvästi moraalisista periaatteista ja ihanteista poikkeava toiminta. Kyseessä on siis tietynlainen ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelu.

Pohjoinen: lain ja sopimusten noudattaminen moraalin perustana

Protestanttinen suhtautuminen moraaliin on toisenlaista. Periaatteessa ei voi olla niin, että sopimuksista tai sitoumuksista poikkeava toiminta sallitaan. Protestantismin piirissä julkisen ja yksityisen moraalin tulee vastata mahdollisimman pitkälle toisiaan. Julkisesti ei voi kieltää sellaista, mikä pinnan alla kuitenkin sallitaan, ja jos jokin on tosiasiassa sallittua, sen tulee olla myös julkisesti ja ”virallisesti” hyväksyttyä. Tosiasiassa protestanttisessakaan kulttuurissa ei liene puhtaasti tällaista tilannetta, mutta kysymys on nyt periaatteellisesta lähtökohdasta.

Protestantismin (ja tämä pätee sekä luterilaiseen että reformoituun etiikkaan, vaikka niiden välillä on myös eroja) ihmis- ja todellisuuskäsitys ei ole samalla tavalla teleologinen kuin ortodoksisuuden ja roomalais-katolisuuden. Jumalan tavoittamista ei ymmärretä päämääräksi, koska Jumala-suhde rakentuu lahjaksi saadun uskon varaan.

Moraalin alueella protestantismin on katsottu omaksuneen piirteitä niin kutsutusta Jumalan käsky (divine command) -etiikasta. Sen mukaan moraalisen toiminnan ydin on Jumalan tahdon toteuttaminen noudattamalla hänen käskyjään. Siten moraalisella toiminnalla ei tavoitella mitään muita päämääriä kuin Jumalan lain tai käskyjen noudattamista. Toiminta on siis moraalisesti oikeaa ja hyväksyttävää, kun se täyttää annetun käskyn. Tätä piirrettä voi pitää protestanttisen ”lainkuuliaisuuden” lähtökohtana.

Rationaalinen ja uskonnollinen etiikka

Alun perin sekä luterilaiset että reformoidut katsoivat, että ”maallisissa” asioissa, esimerkiksi politiikassa ja taloudessa, ihmisellä on tietty, vaikkakin rajallinen kyky järjestää asioita oman järkensä perusteella. Järkeä ei pidetty pelkkänä välineenä erilaisten päämäärien toteuttamiseen, vaan katsottiin, että järjellä on tietty sisältö, joka käytännössä vastaa Jumalan käskyjä. Rationaalinen ja uskonnollinen etiikka saattoivat näin olla rinnakkaisia, eikä niiden välillä nähty mitään sisällöllistä eroa ristiriidoista puhumattakaan. Ongelma ei näin ollen ollut moraalin sisältö, vaan se, miten ihmiset saataisiin noudattamaan moraalin vaatimuksia. Järjen kyvystä tunnistaa ja ymmärtää moraalilain vaatimuksia ei katsottu seuraavan, että ihmiset olisivat ilman muuta myös toimineet moraalisesti.

Ihmisen haluttomuuteen kuunnella ja seurata moraalilain ääntä liittyy usein toistettu käsitys protestantismin ”pessimistisestä” ihmiskäsityksestä. Luterilaisuus vastaa moraalilain seuraamista koskevaan kysymykseen todeten, että moraalia voidaan noudattaa sekä ulkoisesti että sisäisesti. Ulkoinen noudattaminen saadaan aikaan lainsäädännöllä sekä rangaistuksilla ja palkinnoilla, joita toteuttaa niin kutsuttu maallinen regimentti. Sisäinen noudattaminen tapahtuu puolestaan ”vapaaehtoisesti ja halukkaasti” vailla mitään pakkoa, rangaistuksen uhkaa tai palkkion toivoa. Sisäistä uudistusta toteutetaan hengellisen regimentin eli ennen muuta Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä.

Edellä mainitunkin erottelun mukaan ihmisten teot voivat näyttää aivan samanlaisilta, vaikka ne tehdään eri perustalta. Nykyisin maallisen ja hengellisen regimentin ero liitetään useimmiten ajatukseen kirkon ja valtion tai uskonnon ja politiikan erillisyydestä ja suoranaisesta omalakisuudesta. Näin ajatellen on siis päädytty varsin kauas alkuperäisestä ideasta, joka tarkoittaa pikemminkin Jumalan toimintaan perustuvaa kahta erilaista tapaa saada aikaan hyviä tekoja.

Taloudellisen ”kunnollisuuden” uskonnolliset juuret

Reformaation moraaliteologia ei vielä ollut varsinaista Divine Command -etiikkaa, mutta ajattelutapa on vähitellen vahvistunut protestantismin piirissä. Yksi merkittävä vahvistaja on ollut protestantismin filosofiksi nimetyn Immanuel Kantin moraalifilosofia. Kantin etiikkaa on usein nimitetty ”velvollisuusetiikaksi”. Velvollisuusetiikassa – toisin kuin esimerkiksi Lutherin etiikassa – ei kiinnitetä huomiota tekojen seurauksiin, vaan siihen, että ihminen pyrkii kaikissa tilanteissa noudattamaan jotakin moraalista periaatetta. Sellainen voi olla esimerkiksi: ”Sopimuksista on pidettävä kiinni”.

Taloudellisen ”kunnollisuuden” näkökulmasta merkittävää on myös protestanttinen kohtuullisen elämäntavan painotus. Eurooppalainen protestantismi ei ole ihannoinut sen enempää köyhyyttä kuin rikkauttakaan. Olennaista on ollut, että jokainen voi joko omalla työllään tai yhteisön tuella saada riittävän peruselintason. Siksi ”talouskuria” ei ole pidetty kielteisenä niin kauan kuin riittävä elanto on turvattu.

Varsikin luterilaiselle kulttuurille on ollut ominaista myönteinen suhtautuminen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin ja viranhaltijoihin. Valtiota ei ole pidetty vain välttämättömänä pahana ja yksilönvapauden rajoittajana, vaan on luotettu sen pyrkimykseen saada aikaan hyvää. Valtion ja kansalaisten välillä on vallinnut tietty perusluottamus. Jo luterilaisten reformaattoreiden teksteistä löytyy runsaasti ajatuksia siitä, miten ”esivalta” voi ja sen tulee palvella alamaisten tarpeita. Teologisesti katsoen ”esivalta” on kyllä välttämätön, mutta ei välttämätön paha, vaan väline pahan rajoittamiseksi ja vastustamiseksi. Vastavuoroisesti esivalta tarvitsee alamaisten kunnioituksen ja luottamuksen voidakseen hoitaa tehtävänsä. Vaikka Euroopan unioni on herättänyt pohjoiseurooppalaisissa kansoissa kritiikkiä ja epäluuloa − sen jälkeen kun on lähdetty mukaan ja liitytty sopimuksiin − niihin on kuitenkin sitouduttu. Taustaoletuksena lienee, että myös EU pyrkii yhteisen hyvän lisäämiseen. Vaikeuksia puolestaan seuraa, jos kaikilla unionin jäsenillä ei ole samanlaista luottamusta ja valmiutta panostaa yhteiseen hyvään, vaan ne pikemminkin etsivät vain omaa hyötyään.

Lopuksi

Sekä eteläisellä että pohjoisella ajattelutavalla on vahvat ja heikot puolensa, varsinkin jos ne viedään äärimmilleen. Eteläinen asennoituminen kykenee pohjoista luontevammin ottamaan huomioon hyvinä pidettyjen päämäärien ja inhimillisen todellisuuden välisen eron. Pohjoinen ajattelu taas painottaa eteläistä enemmän järjestyksen ja luotettavuuden välttämättömyyttä. Eurooppalaisessa poliittisessa ja taloudellisessa yhteistyössä lienee tärkeää kiinnittää huomio sekä yhteisiin päämääriin että niiden tavoittelussa hyväksyttävien periaatteiden noudattamiseen.

 

Kirjoittaja Antti Raunio, TT on systemaattisen teologian professori Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla.
(s-posti: antti.raunio (at) uef.fi)

Kirjallisuus

Hallamaa, Jaana (toim.): Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Helsinki, 1999.

Raunio, Antti: Järki, usko ja lähimmäisen hyvä. STKSJ 252. Helsinki 2007, s. 272-298.