Fransiskaanisen liikkeen synty sattuu samaan saumaan, jolloin Pohjois- ja Keski-Italian pienissä kaupunkivaltioissa siirryttiin vanhasta luontaistalouteen perustuvasta talousjärjestelmästä rahatalouteen. Rahatalouteen siirtymisen myötä monet feodaalista talousjärjestelmää palvelleet talonpojat huomasivat yhtäkkiä olevansa köyhiä, koska heillä ei ollut uuden talouden edellyttämää vaihdon välinettä eli rahaa. Kehittyvä pankkilaitos houkutteli rahattomia talonpoikia hankkimaan lainarahaa, jolla he saattoivat ostaa itsensä vapaaksi feodaalisen talousjärjestelmän velvollisuuksista. Uusi ja abstrakti vaihdon väline osoittautui kuitenkin monelle sudenkuopaksi: rahalla voitiin keinotella, eivätkä monetkaan velkaantuneet talonpojat ymmärtäneet, kenellä oli valta määritellä uuden vaihdon välineen arvo. Abstrakti raha synnytti köyhyyttä, totuus, jonka Franciscus kumppaneineen oivalsi ja joka tarjoaa myös selityksen sille, miksi varhaiset fransiskaaniveljet suhtautuivat ehdottoman kielteisesti rahaan.Annala_PauliPauli Annala

Pinttynyt puhe ihmisten hyväntekeväisyyden varassa elävistä fransiskaaniveljistä täytyy lopettaa

Fransiskaaniveljestön leimaaminen dominikaanisääntökunnan ohella kerjäläisveljestöksi eli mendikanttisääntökunnaksi (lat. mendicare = kerjätä) antaa varhaisen veljestön historiasta virheellisen kuvan: varhaiset veljet olivat rahattomia, mutta köyhiä he eivät olleet. He tosin kieltäytyivät pönkittämästä Assisin kaupungin uutta talousjärjestelmää, jota rakennettiin vauhdilla laajenevan pankkilaitoksen ja rahaan perustuvan talousajattelun varaan. Kasvavan rahatalouden rinnalle varhaiset veljet rakensivat sitä vastoin omaa vaihtoehtoista talousjärjestelmäänsä, jonka kulmakivi oli heidän käsityksensä inhimillisestä työstä. Fransiskaanisessa työnkäsityksessä painottui inhimillisen työn yhteisöllinen luonne: tehdessään työtä yhteisön ja yhteisen hyvän eteen, työtä riitti kaikille. Mutta sitä mukaa kuin työ yksityistyi − toisin sanoen kun yksilö tavoitteli vain omaa etuaan ja teki työtä ainoastaan itseään varten − työn luonne muuttui. Näin työtä, ei paradoksaalista kyllä, riittänytkään kaikille, vaikka privaatistumisen seurauksena työtehtävät erikoistuivat ja erilaisten työtehtävien määrä lisääntyi.

Keskiaikainen köyhyys

Ranskalainen keskiajantutkija Michel Mollat käynnisti 1960-luvun alussa tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli antaa vastaus kahteen kysymykseen: ensinnäkin, missä laajuudessa köyhyyttä keskiajalla esiintyi ja toiseksi, millaisista sosioekonomisista tekijöistä keskiajan köyhyys johtui. Mollat’n projektin tulokset ilmestyivät 1978 kirjana otsikolla Les Pauvres au Moyen Age. Projektin yksi keskeisin tutkimustulos auttaa olennaisella tavalla ymmärtämään fransiskaanisen liikkeen synnyn sosioekonomisia taustatekijöitä: Mollat’n mukaan sellainen ihminen luokiteltiin keskiajan mittapuun mukaan köyhäksi, joka oli ajautunut yhteisön sosiaalisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Köyhä oli toisin sanoen yhteisöllisestä elämästä osaton ja yhteisönsä hylkäämä ihminen. Määritelmä paljastaa, miten ratkaisevaa roolia yhteisöön kuuluminen keskiaikaisessa köyhyyden tulkinnassa näytteli. Mitä lujemmin sitein yksilö kuului perhe-, suku-, kylä- tai työyhteisöönsä, sitä turvatumpaa hänen elämänsä oli niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Mutta mitä etäämmälle yksilö oli ajautunut edellä mainituista yhteisöistä, sitä varmemmin hänet luokiteltiin köyhäksi. Köyhyys keskiajalla oli siis ennen muuta sosiaalinen ilmiö.

Assisi vuonna 1210

Assisin kaupunkivaltion kahden poliittisen mahdin (maiores eli feodaalipuolue ja minores eli nousevan kauppiasluokan ja käsityöläisten puolue) vuonna 1210 solmima yhteiskuntasopimus oli siinä mielessä tyypillinen poliittinen sopimus, että se otti huomioon ainoastaan kahden sopijapuolen edut. Varhaiskapitalistiseksi sopimusta voidaan luonnehtia sillä perusteella, että sen tavoitteena oli turvata yksityisten talouksien kasvumahdollisuudet. Assisin kunnanisien ja parinkymmenen hallitsevan aatelissuvun talousajattelu perustui käsitykselle, että luomalla niiden liiketoimille otolliset olot, tämä tuli koitumaan kaikkien kaupunkilaisten eduksi. Kun koko Assisin yli kymmentuhatpäinen väestö sitoutui työskentelemään sopimuksen edellyttämä tavalla, kaupunki vaurastui ja nousi uuteen kukoistukseen. Neuvottelupöytään osapuolet oli ajanut se tosiasia, että uudet talouspoliittiset voimat ja aatteet järisyttivät vanhaa feodaalista talousjärjestelmää. Siirtyminen perinteisestä luontaistaloudesta rahatalouteen houkutteli kansalaisia hankkimaan tätä uutta vaihdon välinettä. Rahasta tuli samalla myös se väline, jolla maaorjat saattoivat ostaa itsensä ja perheensä vapaaksi feodaalijärjestelmän rasituksista. Jos rahan arvon olisi määrännyt jokin puolueeton instanssi, monille talonpojille olisi tarjoutunut tilaisuus itsenäistyä ja päästä suunnitellussa aikataulussa irti vuosisataisista feodaalivelvoitteista. Siirtyminen uuteen talousjärjestelmää ei kuitenkaan sujunut näin mutkattomasti.

Keski-Italiassa liikkui fransiskaanisen liikkeen syntyaikoihin kahdenlaista valuuttaa, torikaupassa käytettyjä Luccan kolikoita ja kunnon kaupoissa käytettyä Pavian valuuttaa. Siirtyminen perinteisestä luontaistalouteen perustuvasta järjestelmästä varhaiskapitalistiseen talousjärjestelmään koitui niiden kahden osapuolen eduksi, jotka olivat vuoden 1210 yhteiskuntasopimuksen takana ja jotka myös hallitsivat kovalla valuutalla käytävää kauppaa. Kiinteämmin tai löysemmin suurtilanomistajiin erilaisin sitein sidottu talonpoikaisluokka ajautui uudessa taloustilanteessa tukalaan asemaan ja he kärsivät talouden uudelleenjärjestelystä eniten.

Rahatalouteen siirtymisen myötä lähes kaikesta alettiin käydä kauppaa: ja jotta kauppa kävisi sujuvasti, se edellytti, että kaikelle sellaiselle, jota vanhassa feodaalisessa systeemissä ei ollut hinnoiteltu, määriteltiin nyt hinta. Niinpä siinä, missä perinteisen talouseetoksen mukaan pelkkä kuuluminen yhteisöön takasi yksilölle kohtuullisen perusturvan, uudessa talousjärjestelmässä yksilön piti lunastaa paikkansa yhteisössä rahalla. Sanalla sanoen raha ehdollisti ja osittain tuhosi ne sosioekonomiset verkostot, joiden varaan keskiaikaisen kylä- ja kaupunkiyhteisön sosiaalieettinen ajattelu oli perustunut.      

Veljien kielteinen suhtautuminen rahaan

Havaitessaan, miten maaginen ja demoninen uusi vaihdon väline eli raha oli, varhaiset veljet torjuivat kategorisesti tämän abstraktin vaihdon välineen: ”kukaan veljistä, olkoonpa hän missä tahansa ja menköönpä minne tahansa, ei saa millään tavoin ottaa eikä saada eikä otattaa rahaa eikä kolikoita, ei ostaakseen vaatteita eikä kirjoja eikä palkaksi mistään työstä. ... Veljet eivät saa millään tavoin ottaa vastaan rahaa, sillä rahasta ja kolikoista ei ole meille sen enempää hyötyä kuin kivistäkään; ja ne jotka himoitsevat rahaa ja pitävät sitä kiviä arvokkaampana, ovat Perkeleen sokaisemia”, todetaan varhaisen Säännön 8. luvussa.

Miksi veljet torjuivat rahan käytön tavaroiden ja palvelujen vaihdon välineenä? Seuraava havaintoesimerkki valottaa asiaa. Paikallinen mylläri on pestannut pari fransiskaaniveljeä töihin myllyynsä. He paneutuvat työhönsä sellaisella antaumuksella, että se rohkaisee muitakin työskentelemään innolla yhteisen päämäärän eteen. Työtoverit eivät ole veljille pelkkiä kasvottomia henkilöitä, vaan ihmisiä, jotka hankkivat jokapäiväisen elantonsa työskentelemällä myllyllä. Kun paikallinen isäntä sitten saapuu myllylle, lastaa jauhosäkit kärryille ja ryhtyy maksamaan sekä myllärille että vakituisille ja satunnaisille apumiehille, veljet selittävät isännälle, etteivät he pidä siitä, että heidän työpanoksensa hinnoitellaan.

”Olemme tyytyväisiä ja iloisia siitä, että homma tuli hoidetuksi, eikä rahapalkka sitä paitsi kykene korvaamaan sitä inhimillistä vuorovaikutusta ja tyydytystä, jota yhteisen työtehtävän loppuunsaattamiseen sisältyy”, veljet todistivat. Tekemällä ihmisten kanssa yhdessä työtä varhaiset fransiskaanit saattoivat näin olla lähellä ihmisiä ja osallistua heidän arkiseen elämäänsä. He ilmaisivat tämän subsidiariteetin periaatteen raamatullisella kielellä ja puhuivat jokapäiväisen ristin kantamisesta (Säännön 1. luku). Lähimmäisten kuormien kantaminen olikin ”Franciscukselle inhimillisen elämän perustava ja luovuttamaton arvo, josta ei saanut käydä kauppaa”.

Kieltäytymällä rahapalkasta veljet sanoutuivat samalla irti siitä uudesta talousjärjestelmästä, jonka oli määrä nostaa Assisi kukoistukseen. Veljien mielestä työ ei ole mikään rahalla korvattava suoritus eikä esine, vaan arvo sinänsä! ”Vastineeksi työstään he voivat ottaa vastaan kaikenlaista välttämätöntä, mutta eivät rahaa”, todetaan varhaisen Säännön 7. luvussa. Veljet siis tekivät työtä ruokapalkalla ja sen, mikä oli välttämätöntä, he perustelivat Säännön 9. luvussa apostolin sanaan vedoten seuraavasti: ”Meidän tulee muistaa, ettemme saa omistaa koko maailmasta muuta kuin - kuten apostoli sanoo - elatuksen ja vaatteet.”

Vaihdon välineenä raha on liukas, vaivaton ja steriili. Tähän sisältyy kuitenkin sen kaksijakoisuus: yhtäältä se laajentaa tavaroitten ja palvelujen tarjontaa ja luo näin työpaikkoja. Toisaalta raha tekee mahdolliseksi sen, ettei yksilön tarvitse jakaa työnsä tuloksia työtovereittensa kanssa. Raha toisin sanoen eristää vieraannuttamalla työn tekijän ja työn hedelmät toisistaan. Ihmiset käyvät töissä voidakseen viettää ansaitulla rahalla varsinaista eli yksityistä elämäänsä. Raha tekee kaksoiselämän mahdolliseksi. Se mahdollistaa sen, että ihmiset voivat vapaa-aikanaan toteuttaa mielihalujaan ja harrastuksiaan. Modernin länsimaisen elämänmuodon trendi, jossa työelämän ja yksityiselämän välinen juopa entisestään laajenee ja syvenee, on täysin vastakkainen varhaisten fransiskaanien edustaman työkäsityksen kanssa − ja juuri tästä rahan kaksijakoisuudesta varhaiset veljet olivat hyvin tietoisia. Koska raha etäännyttää työn tekijän ja leipätyön toisistaan, se on ristiriidassa myös toiseen fransiskaaniseen talousteoriaan sisältyvään periaatteeseen. Periaatteeseen, johon Franciscus viittaa latinalaisella fraasilla ”bona deo reddere”, hyvän palauttamiseen takaisin Jumalalle, joka on kaiken hyvän lähde.

Hyvyyden kierron periaate

Franciscuksen mukaan kaikki niin aineellinen kuin henkinenkin hyvä virtaa kaiken hyvyyden lähteestä eli Jumalasta. Jumala on rikas ja yltäkylläinen Luoja, joka jakaa luomisen hyvyyttä erotuksetta kaikille. Itsensä jakaminen on Jumalan varsinainen olemus. Koska Jumala on itseään jakava korkein Hyvä, häneen uskova ihminen on valmis jakamaan luomisen hyvyyttä toisten kanssa. Se, joka panee niin aineellisen kuin henkisenkin hyvän yhteiseen kiertoon, eikä panttaa sitä itselleen, on kunnon kristitty. Siinä missä Jumalan alkuperäisen luomissuunnitelman mukaan ihmisen osana oli heittäytyä varauksetta hyvyyden kiertoon, langennut Aadam alkoi suhtautua varauksellisesti tähän jumalalliseen järjestykseen. Alkuperäinen kiitollisuus muuttui kapinaksi ja jakamisen halu takertumiseksi näkyvään ja aineelliseen.

Varhaisen Säännön 17. luku muotoilee hyvyyden kiertokulun periaatteen seuraavasti: ”Kaiken hyvän tuomme takaisin Herralle Jumalalle, Ylimmälle ja Korkeimmalle, ja tunnustamme, että hänen on kaikki hyvä, ja kaikesta kannamme kiitoksen hänelle, josta lähtee kaikki hyvä.” Vanhempi fransiskaanitutkimus on selittänyt tätä Säännön kohtaa keskiaikaisen almujen teologian pohjalta. Korostaessaan ”kaiken hyvän takaisin antamisen” periaatetta veljet olisivat näin vedonneet ihmisten kristilliseen omaantuntoon ja pyrkineet varmistamaan köyhyyteen perustuvan elämäntapansa. Uusimman tutkimuksen mukaan kyseisellä Säännön kohdalla ei ole mitään tekemistä hyvään tahtoon perustuvan almuetiikan kanssa. Sitä vastoin se on varhaisten veljien vaihtoehtoisen talousjärjestyksen ohjelmanjulistus, jonka kärki on suunnattu suoraan Assisin eriarvoistavaa talouspolitiikkaa vastaan. Taloudellista nousukauttaan elävät kauppiaat tekivät hyvää taloudellista tulosta, jota he eivät olleet kuitenkaan valmiita panemaan hyvyyden kiertoon. Fransiskaanisessa bona deo reddere periaatteessa on itse asiassa kysymys täsmälleen siitä samasta, johon Aristoteles viittaa Nikomakhoksen etiikan viidennen kirjan 3. ja 4. lukujen vaihteessa (1131b17-30) distributiivisen oikeudenmukaisuuden (lat. iustitia distributiva) käsitteellä.

Uskonto ja talous: fransiskaaninen palvelun etiikka

Varhaiset veljet käyttivät itsestään nimitystä ”vähäisimmät veljet” (lat. fratres minores). Myös Assisin aatelissukujen rinnalle 1100-luvun jälkipuoliskolla syntynyt uusi kauppiaista ja käsityöläisistä koostuva poliittinen voimatekijä käytti itsestään nimitystä minores. Nämä kaksi on kuitenkin pidettävä tarkasti erillään, eikä niitä saa sekoittaa toisiinsa. Fransiskaanit nimittivät itseään vähäisimmiksi veljiksi, koska he halusivat päättäväisesti tehdä työtä vähäväkisen kansan parissa: he asettuivat kansan puolelle, jonka taloudellisista oikeuksista Assisin kaksi poliittista mahtia ei välittänyt.

Jälkipolville säilyneissä kirjoituksissaan veli Franciscus itse viittaa ainakin kolmessa kohtaa itseensä ja kumppaneihinsa kaksoisilmaisulla ”hyödyttömät palvelijat ja kaikkien alamaiset” (lat. servi inutiles et subditi omnibus). ”Hyödytön palvelija” -ilmaisun veljet olivat poimineet suoraan Luukkaan evankeliumin 17. luvusta, jossa sanotaan: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita (lat. servi inutiles sumus). Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Lk 17:9-10).

Varhainen Sääntö, joka kehkeytyi lopulliseen muotoonsa vuosien 1210–1221 välisenä aikana, tarjoaa monia esimerkkejä siitä, millaisia väärintulkintoja vastaan veljet joutuivat taistelemaan. Koska aikansa sääty-yhteiskunnan konventioihin tottunut keskiajan ihminen oli taipuvainen luokittelemaan lähimmäisen palveluun omistautuneet veljet hengellisen säädyn edustajiksi, varhaiset fransiskaanit joutuivat jatkuvasti selittämään ihmisille, että heidän toimintansa päämäärät ovat paljon radikaalimpia kuin pelkkä perinteisen kristillisen laupeudentyön harjoittaminen. Tyytyminen tähän perinteiseen uskonnolliseen rooliin olisi marginalisoinut heidät ja taittanut näin sen kritiikin kärjen, joka oli suunnattu Assisin uutta talousjärjestelmää vastaan. Tätä varhaiset veljet pyrkivätkin kaikin tavoin välttämään. He eivät halunneet olla moraalisesti esimerkillisiä kristittyjä, vaan kunnon kristittyjä, joiden tulee tehdä se, mikä pitääkin tehdä. Franciscuksen mukaan kristillinen laupeudentyö ei voi olla mikään muusta taloudellisesta toimeliaisuudesta erillinen sektori, jota sille antautuneet hengellisen säädyn ihmiset harjoittavat: sitä vastoin kristillisistä motiiveista kumpuavan palvelun etiikan tulee läpäisyperiaatteen tavoin läpäistä koko inhimillinen elämä kaikessa moninaisuudessaan.

Lopuksi

Ensi silmäyksellä viattomaan raamatulliseen ilmaisuun ”arvottomat palvelijat” sisältyy edellä esitetyn perusteella varhaiskapitalistisen talousjärjestelmän kritiikki. Hyödyttömiä varhaiset fransiskaanit olivat siinä mielessä, etteivät he omaa vaihtoehtoista talousjärjestelmää rakentaessaan hyödyttäneet Assisin talousjärjestelmää. Fransiskaaninen vastaus kysymykseen uskonnon ja talouden suhteesta voidaankin kiteyttää seuraavasti: kristillinen usko ja etenkin Jeesuksen ja hänen apostoliensa köyhä elämänmuoto motivoivat ensimmäisen polven fransiskaaniveljiä rakentamaan vaihtoehtoista talousjärjestelmää, joka perustui heidän käsitykselleen inhimillisestä työstä ja taloudesta, joka toimii ja ”pyörii” (vrt. hyvyyden kierron periaate) ilman kolikoita.

 

Kirjoittaja Pauli Annala, TT, on dogmatiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
(s-posti: pauli.annala (at) helsinki.fi)  

Kirjallisuus

Flood, David: Work for Everyone: Francis of Assisi and the Ethics of Service. Quezon City: Philippines, 1997.

Flood, David: Franciscus Assisilainen ja hänen hyödyttömät veljensä.Teologinen Aikakauskirja 4/1992, 348-350.

Mollat, Michel: Les Pauvres au Moyen Age, Hachette 1978. Ilmestynyt engl. otsikolla The Poor in the Middle Ages (trans. A. Goldhammer). Yale: University Press, 1986.

Vähäisempien veljien ensimmäinen sääntö, - Franciscus Assisilainen, Kutsu köyhyyteen (suom. Seppo A. Teinonen), Helsinki 1981, 36-64.