Keskiajalla suhtautumista toisin uskoviin sävytti käsitys kristinuskon ylivertaisuudesta. Tästä huolimatta muslimien ja juutalaisten kanssa pyrittiin suvaitsevaan rinnakkaiseloon. Tämä ilmenee muun muassa varhaisista uskontodialogeista. Renessanssin humanismin ja löytöretkien myötä Eurooppaan puhalsi uudenlaisia kulttuurisen ja uskonnollisen moniarvoisuuden tuulia. Suhtautuminen täysin vieraisiin alkuperäiskansoihin, heidän tapoihinsa ja uskomuksiinsa nosti esille ihmisarvon ja -oikeuksien universaalisuuden. Reformaation jälkeisessä, uskonnollisesti pirstaloituneessa ja satavuotisen sodan runtelemassa Euroopassa kylvettiin lopulta myös uskonnonvapauden siemeniä, jotka edistivät suvaitsevaisuutta toisin uskovia kohtaan. 

Euroopan monikulttuurinen perusta 

Kristillinen Eurooppa ei ollut keskiajallakaan erillinen, eikä edes yhdenmukainen kulttuurialue, kuten aikaisempi historiantutkimus on painottanut korostaessaan kristillistä yhtenäiskulttuuria. Jo Rooman imperiumi, jonka alueille kristinusko pitkälti levittäytyi, oli nimenomaan maailmanvalta: siihen kuului alueita nykyisestä Euroopasta sekä Aasiasta ja Afrikasta. Länsi-Rooman valtakunnan hajottua, nykyisen Euroopan alueella vaelsivat lukuisat barbaariheimot, jolla nimellä roomalaiset heitä kutsuivat. Keski-Aasiasta jo 300-luvulla tulleet hunnit ja ennen kaikkea kymmenet germaaniheimot etsivät tuolloin sopivia viljelys- ja riistamaita. Heihin kuuluivat muun muassa frankit, saksit, anglit, vandaalit ja gootit.Virpi MäkinenVirpi Mäkinen

Kansainvaellusten aikaan etninen identiteetti oli pikemminkin sopimuksenvarainen kuin millekään rodulliselle piirteelle tai kulttuurisille tavoille perustuva seikka. Tämä johtui siitä, että liikkeellä olevat ryhmät olivat pieniä ja niihin liittyi jatkuvasti uutta väestöä milloin mistäkin. Väestönryhmien siirtyminen ei itse asiassa laantunut varsinaisen kansainvaellusajankaan päättyessä 600-luvulla. Germaanien jättämille Itämeren rannoille saapuivat slaavit ja unkarilaiset. Viikingit suuntasivat puolestaan Skandinaviasta Länsi-Eurooppaan ja Venäjälle. Vaikka kääntyminen kristinuskoon oli useimmiten pakollista, sopeutuminen kristilliseen kulttuuriin vei pitkähkön, monien sukupolvien ajan. Esimerkiksi tästä käy vaikkapa Suomi, jonne varhaisimmat kristilliset vaikutteet saapuivat sekä idästä että lännestä 800–900-luvuilla, mutta jossa tavattiin pakanallisia uskomuksia vielä reformaation kynnyksellä.

Myös kristillinen kulttuuri itsessään jakaantui varhaisajoistaan lähtien kahteen laajempaan kulttuuripiiriin, itäiseen ja läntiseen, mitä jakoa idän kreikkalais-katolisen ja lännen roomalais-katolisen kirkon välinen ero vuonna 1054 myöhemmin symboloi. Lisäksi arabialais-islamilainen kulttuuripiiri muokkasi erityisesti itäistä Eurooppaa jo ennen kuin muslimiarmeijat valtasivat Andalusian ja Sisilian 600–700-luvuilla.

Suvaitsevainen islam

Ensimmäinen varsinainen ”uskonnollinen uhka” kristilliselle kulttuurille olivat ”saraseenit”, jolla nimellä keskiajan kristityt kutsuivat muslimeja. Vaikka umaijadi-imperiumin (661–750) valloitukset olivat sotaisia, pyrkimyksenä ei ollut aktiivisesti levittää islamia, eikä valloitettujen alueiden asukkaita tästä syystä pakotettu kääntymään. Esimerkiksi varhaiskeskiaikainen Espanja, jossa kristityt, juutalaiset ja muslimit elivät läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään, oli uskonnollisesti hämmästyttävän liberaali. Siellä vallinnutta suhtautumista muihin uskontoihin on kuvattu (osin kiistanalaisella) termillä convivencia (uskontojen) rinnakkainelo. Valloitetuilla alueilla eläneet juutalaiset ja kristityt saivat tunnustaa omaa uskontoaan, harjoittaa omia tapojaan ja pitää jopa omat lakinsa.

On myös huomattava, että keskiajan arabialais-islamilainen kulttuuri oli länsimaista kulttuuria korkeatasoisempi aina 1200-luvulle saakka. Näin länsimainen sivistys, tiede ja taide, hyötyivät vierasuskoisista valloittajistaan.

Suvaitsemattomuutta puolin ja toisin

Siinä missä kristilliset lähteet aina keskiajalta valistusaikaan asti maalasivat islamin uhkakuvaa kutsuen sitä saatanalliseksi erehdykseksi, kristilliseksi harhaopiksi ja jumalanpilkaksi, sekä pilkkasivat saraseeneja julmiksi ”musulmaaneiksi”, myös muslimioppineiden näkemykset eurooppalaisista kristityistä olivat karuja. Esimerkiksi Toledon yliopistossa 1100-luvulla vaikuttanut Said Ibn Ahmad luokitteli ihmiset sivistyskansoihin, joihin kuuluivat arabit, egyptiläiset, kreikkalaiset, persialaiset, intialaiset ja kiinalaiset. Heidän eteläpuolellaan elivät mustat barbaarit ja pohjoispuolella valkoiset barbaarit. Arabiankielisessä kirjallisuudessa on myös “maailman kummallisuudet ja luomakunnan ihmeet” -niminen kirjallisuuslaji, joka sisältää valtavat määrät anekdootteja valkoisten barbaarien tyrmistyttävistä tavoista ja metsäläisyydestä. Syyksi esitettiin auringon valon vähyys, joka hidasti kaikkia elintoimintoja, ennen kaikkea ymmärryskykyä ja tunne-elämää. 

Vaikka kristillisen kirkon suhtautuminen toisin uskoviin, jollaisia olivat ennen kaikkea islaminuskoiset, oli lähtökohtaisesti kielteistä, ei keskiajalta säilyneissä kirjallisissa lähteissä kuitenkaan esiinny etnisyyteen tai geneettisyyteen perustuvaa vainoa. Vainon kohteena oli nimenomaan uskonto. Siksi keskiaikaisen kirkon suhtautumista toisin uskoviin onkin kuvattu uskonnolliseksi rasismiksi. Myöskään Espanjan juutalaisvainojen syy 600-luvulla ei ollut toisen maailmansodan vainojen tapaan geneettisyys, vaan nimenomaan juutalaisuus uskontona. Tästä syystä vapaaehtoisesti kääntynyt juutalainen hyväksyttiin kristityksi, mikä koski myös islamista kristinuskoon kääntyneitä.

Kohti uskontojen välistä dialogia

On esitetty, että moniarvoisempi suhtautuminen islamiin olisi alkanut samoihin aikoihin kun renessanssin humanismin ensimmäiset aallot olisivat puhaltaneet Euroopassa. Saksalaisen renessanssiajattelija Nicolaus Cusanuksen teos De pace fidei (Uskonrauhasta, 1453) on yksi varhaisimpia dokumentteja uskonrauhan saavuttamisen edellytyksistä eri uskontokuntien edustajien kesken. Teos alkaa viittauksella Konstantinopolin valtaukseen vuonna 1453, mikä järkytti silloista kristillistä Eurooppaa – myös Cusanusta itseään. Teos on rakennettu dialogin muotoon ja siinä keskustelevat eri kansakuntien edustajat, joista jokainen edustaa myös jotakin uskontoa. Kristittyjä edustavat armenialainen, böömiläinen, espanjalainen, gallialainen, italialainen, kreikkalainen ja saksalainen. Muiden uskontojen edustajina ovat arabi, intialainen, juutalainen, kaldealainen, persialainen, skyytti, syyrialainen, tataari ja turkkilainen.  

Cusanus suosittelee rauhaa eri uskontokuntien välille, mikä hänen mukaansa toteutuu kun kaikki päätyvät ”yhteen uskontoon” (una religio). Teoksen dialogeissa eri uskontokuntien edustajat etsivät moninaisuuden taakse kätkeytyvää ykseyttä, joka Cusanuksen mukaan on yksi Jumala ja yksi usko − kristinusko (ja erityisesti sen läntinen muoto). Tästä huolimatta Cusanus ei pyri monoliittiseen ykseyteen, vaan korostaa myös uskonnollista moninaisuutta uskon ja kulttuurin tulkkeina. 

Uskonnonvapauden varhaisimpia ituja

Ilmeisesti geneettisperäinen, rotujen erilaisuuteen ja eriarvoisuuteen perustuva modernin rasismin käsite kehittyi vasta löytöretkien ja kolonialismin myötä. Esimerkiksi 1400-luvulla käyty keskustelu Yhdysvaltojen alkuperäisväestön, intiaanien, ihmisyydestä antaa jo osviittaa tällaisesta. Useiden, myös teologien mukaan he olivat eläimiin verrattavia villejä ja sivistymättömiä olentoja sekä alkukantaisia apinaihmisiä, joiden alistaminen ja orjuuttaminen oli siksi oikeutettua.

Intiaaneilla oli myös puolustajansa. Espanjalaiset dominikaanit Francisco de Vitoria ja Bartolomeo de Las Casas loivat merkittävän perustan niin kansainväliselle oikeudelle kuin universaaleille ihmisoikeuksille vaatiessaan intiaaneille samoja oikeuksia kuin muillekin ihmisille. He korostivat universaalin veljeyden ideaa: oli vain yksi ihmisyyden määritelmä ja se koski jokaista. Määritelmän mukaan myös intiaanit olivat Jumalan luomia rationaalisia olentoja, joille kuuluivat samat oikeudet kuin muillekin yksilöille: oikeus elämään, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja vapauteen. Vääräuskoisuus tai pakanuus eivät millään tavalla vaikuttaneet ihmisyyden ja jokaisella yksilöllä olevien oikeuksien perusteisiin. Lisäksi Vitoria ja Las Casas korostivat, että kaikki rodut olivat yhtä ihmisyydessä. Vitoria puolusti myös intiaanien oikeutta alkuperäisiin uskomuksiinsa ja tuomitsi heidän pakkokäännyttämisensä kristinuskoon.

Samoihin aikoihin omantunnonvapaudesta keskusteltiin myös aivan toisenlaisessa kontekstissa. Tuolloin riitelyn osapuolina olivat eri kirkkokuntia edustavat kristityt. Reformaattori Martti Luther korosti kirjoituksissaan katolisia vastaan, että ihmisellä voi olla aidosti erilaisia uskonnollisia vakaumuksia. Tästä eteenpäin vuosisata myöhemmin – 30 vuotta kestäneiden uskonsotien tiimoilta – brittiläinen John Locke muotoili käsitystään uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, mikä perustui jokaisella yksilöllä olevaan omantunnon vapauteen harjoittaa haluamaansa uskontoa. Samaisessa yhteydessä hän sivusi myös kysymystä ateismista.

Sittemmin filosofinen ja poliittinen keskustelu ihmisoikeuksista, myös uskonnonvapaudesta, jatkui valistusajattelijoitten keskuudessa. Uskonnon harjoittamisen vapaus taataankin jo varhaisimmissa ihmisoikeuksien julistuksissa, joita ovat Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus vuodelta 1789 ja Yhdysvaltojen Oikeuksien julistus vuodelta 1791.

Lopuksi

Uskonnonvapaus on nykyään ihmisoikeus, joka sisältää oikeuden tunnustaa ja harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla tunnustamatta mitään uskontoa. Vielä keskiajalla suhtautumista toisin uskoviin sävytti uskonnollinen rasismi ja lähtökohtana oli yksi oikea uskonto, kristinusko, jota kaikkien tuli tunnustaa. Uskonnollinen suvaitsevaisuus kasvoi vähitellen vuorovaikutuksen lisääntyessä ja maailmankuvan laajetessa. Renessanssihumanistit määrittelivät jo jokaiselle yksilölle ihmisyyden perusteella kuuluvia oikeuksia pitämättä yhtä uskontoa parempana kuin toista. Vaikka tie kohti uskonnollisesti suvaitsevaa Eurooppaan oli avattu, kesti vielä kuitenkin monta sataa vuotta ennen kuin uskonnonvapaus saatiin kirjattua ihmisoikeudeksi. 

 

Kirjoittaja Virpi Mäkinen, TT, on systemaattisen teologian ma. professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
(s-posti: virpi.makinen (at) helsinki.fi)

Kirjallisuus

Anderson, Roni-Henrik & Henriksson, Markku. Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010.

Hoeppner Moran Cruz, Jo Ann. Popular Attitudes Toward Islam in Medieval Europe. – Western Views of Islam in Medieval and Early Modern Europe. Perception of Other. Eds. David R. Blanks & Michael Frasseto. New York: St. Martin’s Press, 1999.

Le Goff, Jacques. Medieval Civilization 400–1500. Transl. J. Barrow. Oxford & New York: Oxford University Press, 1989.

Mäkinen, Virpi. Muukalaisuus ja kirkon universaalisuus keskiajalla. – Vieraanvaraisuus ja Muukalaisuus. Toim. Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 22–37, 2011.

Muldoon, James. The Americas in the Spanish World Order: The Justification for Conquest in the Seventeenth Century. Philadelphia: University of Philadelphia Press, 1994.

Phillips, J. R. S. The Medieval Expansion of Europe. Oxford: Clarendon Press, 1998.