jussi_koivisto_ingJussi Koivisto

Johdanto

Juutalais-kristillisessä traditiossa jumala- ja paholaiskuvilla on ollut keskeinen rooli sielunhoidossa. Valistuksen ja etenkin varhaisen psykoanalyysin myötä tilanne on kehittynyt siihen, ettei etenkään paholaiskuvilla ole sielunhoidossa merkittävää roolia. 

Käsitys siitä, että niin Jumala kuin Paholainenkin (tai Saatana) Jumalan sallimuksesta voivat vaikuttaa ihmisen sieluun, on aina kuulunut olennaisena osana juutalais-kristilliseen maailmankuvaan. Nykyään sielunhoidossa erilaisia ahdistuksia tai hallusinaatioita ei juurikaan enää mielletä Paholaiselta tuleviksi haitallisiksi mielikuviksi. Syynä tähän on luonnollisesti se, että eri ahdistusten ja hallusinaatioiden luonnetta pystytään ymmärtämään paremmin nykyisen psykologisen tietämyksen valossa. Lisäksi sielunhoidosta käydyssä keskustelussa ja tutkimuskirjallisuudessa on kysytty, voiko ihminen koskaan tavoittaa autenttista ”kuvaa” Jumalasta. Modernin psykologian soveltaminen jumalakuviin on siten haastanut perinteisen kristillisen sielunhoidon periaatteen, jossa pahat ja virheelliset Paholaisesta nousevat jumalakuvat taistelevat oikeaa ja pyhää jumalakuvaa tai -käsitystä vastaan. Tämä artikkeli pyrkii lyhyesti kuvaamaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut. Artikkelin lopussa pohditaan myös sitä, ovatko moderni psykologia ja perinteinen kristillinen käsitys jumala- ja paholaiskuvista ristiriidassa keskenään.

Raamattu

Vanhassa testamentissa etenkin Jobin kirjassa kuvataan, kuinka Jumala ja Saatana eli Jumalan vastustaja väittelevät eräänlaisella taivaallisella areenalla siitä, milloin Jobin hurskaus murtuu. Jobista näyttää kirjan johdannon perusteella tulevan ”koekaniini” Jumalan ja Saatanan välisessä kiistassa. Kirjan lopussa kuitenkin paljastuu, ettei Jumala koetellut Jobia vain etäältä ja kyynisesti. Sen sijaan Jumala itse puhuu suoraan Jobille: jos Job ei voi käsittää edes syytä Jumalan ihmeelliselle toiminnalle luomakunnassa, kuinka hän voisi ymmärtää perimmäisen syyn omaan kärsimykseensä. Toki lukijalle kerrotaan se, että Jobin kärsimys johtui Jumalan ja Saatanan välisestä väittelystä, mutta lukijakaan ei voi ymmärtää, miksi Jumala näyttää ohjaavan ihmisten ja luotujen elämää kärsimysten kautta. Lukijaa kuitenkin lohduttaa Jobin kirjan loppu, jossa Job saa rauhan, kun hän ymmärtää, että Jumalan viisaus ja toiminta maailmassa ylittävät hänen ymmärryksensä. Toisin sanoen Jumalan läsnäolo ja vaikuttavuus pienissäkin maailman asioissa tuo Jobille ja lukijalle lohtua, sillä kaikki asiat ovat Jumalan kädessä.

Samoin Uudessa testamentissa esiintyy mielenkiintoisia jumala- ja paholaiskuvia. Uudessa testamentissa kuvataan muun muassa, kuinka Jeesus taisteli Saatanan hänelle tarjoamia valtaan ja kunniaan liittyviä näkymiä vastaan (Luuk. 4:1–13), paransi ihmisiä sekä vapautti heitä Saatanan vallasta (esim. Luuk. 11:17–20). Näin ollen Raamatussa esiintyy näkemys, jonka mukaan sekä Paholainen että Jumala voivat konkreettisesti vaikuttaa ihmiseen.

Keskiaika ja uusi aika

Keskiajalla ja uudelle ajalle tultaessa tärkeään rooliin nousivat etenkin Jumalan ja Paholaisen aiheuttamat mielikuvat. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen ajatteli, että paholaiset voivat aiheuttaa hallusinaatioita. Myös Petrus Olivi ja Duns Scotus esittivät 1200-luvulla, että demonit voivat vaikuttaa ihmisen mieleen haitallisesti. Tällainen korostus johtui kristillisessä ympäristössä osittain Raamatusta nousevista käsityksistä mutta toisaalta keskiajalla kristilliset käsitykset yhdistyivät muun muassa antiikista nouseviin filosofisiin suuntauksiin ja erityisesti aristoteliseen filosofiaan. Sen vuoksi oppineet teologit rakensivat hallusinaatioista eräänlaisia teologis-filosofisia synteesejä muun muassa Raamatun ja aristotelisen filosofian pohjalta.

Uudelle ja varhaismodernille ajalle tultaessa (n. 1400–1550) jumala- ja paholaiskuvien rooli kristillisessä sielunhoidossa ei suinkaan vähentynyt vaan päinvastoin kasvoi. Esimerkiksi uuden ja varhaismodernin ajan suurin aatehistoriallinen vaikuttajan Martti Lutherin elämässä ja teoksissa nimenomaan Paholaiselta tulevat ahdistukset taistelivat Jumalalta tulleiden lohdullisten Kristus-kuvien kanssa. Tämä taistelu ei ollut vain pieni sivujuonne Lutherin elämässä ja teologiassa vaan se oli jopa yksi keskeisimmistä ellei keskeisin ajatus. Myöhemmässä luterilaisuudessa Lutherin käsitys Paholaisen ja Jumalan taistelusta ihmismielessä jäi elämään. Esimerkiksi 1500- ja 1600-luvulla luterilaiset teologit kirjoittivat useita lohduttavia hartauskirjoja tästä teemasta.

Valistus ja moderni sielunhoito

Valistuksen myötä kristillisyyttä alettiin arvostaa yhä enemmän sen eettisen opetuksen vuoksi ja samalla kristillisyyden hengelliset piirteet, kuten paholais- ja jumalakuvat, jäivät yhä enemmän taka-alalle. Yhtenä syynä tähän kehitykseen olivat merkittävät luonnontieteelliset löydöt kuten Nikolaus Kopernikuksen ja myöhemmin Charles Darwinin teoriat, jotka muuttivat radikaalilla tavalla maailmankuvaa.

Varsinaisen skeptisen suhtautumisen jumala- ja paholaiskuviin loivat kuitenkin vasta varhaiset psykoanalyytikot 1800-luvun lopulla. Muun muassa Jean Martin Charcot ja Sigmund Freud olivat kiinnostuneita keskiajan riivausilmiöistä. He uskoivat löytäneensä psykoanalyysistä ja etenkin hysteriateoriastaan kultaisen avaimen, joka selittäisi keskiajan riivausilmiöt mielenhäiriöiksi sen sijaan, että ne tulkittaisiin Jumalasta tai pahoista hengistä johtuviksi.

Varhaiset psykoanalyytikot uskoivat teoriansa paljastaneen, että noitavainoissa syytettynä olleet noidat olivat olleet mieleltään häiriintyneitä. Ongelmana varhaisten psykoanalyytikkojen käsityksissä on kuitenkin se, etteivät he esimerkiksi ymmärtäneet, että keskiajalla riivatut ja noidat poikkesivat merkittävästi toisistaan: edelliset olivat uhreja ja jälkimmäiset saalistajia. Siten Freud toisaalta arvosti keskiajan kuvauksia riivatuista eräänlaisena lähteenä psykoanalyysille, mutta toisaalta halusi perata pois kirkon selityksen kyseisille ilmiöille. Samalla hän jätti huomiotta, että itse asiassa hänen teoriansa alitajunnasta tulivat lähelle kristillisiä ja etenkin luterilaisia käsityksiä. Niin Freudin kuin luterilaisuudenkin mukaan ihminen ei ole kaikkitietävä ja autonominen subjekti, johon mitkään alitajuiset tai jumalalliset tekijät eivät vaikuttaisi. Ihminen on usein tiedostamattaankin häntä suurempien voimien tai viettien vietävänä.

Edellä mainitut varhaisessa psykoanalyyttisen teorianmuodostuksessa käytetyt argumentit ovat nykyään läsnä muun muassa kristillisestä sielunhoidosta käytävässä keskustelussa. Noin 10 vuotta sitten Matti Hyrck, Paavo Kettunen ja Sammeli Juntunen kävivät keskustelua siitä, voiko jumalakuvien kautta saavuttaa todellista tietoa Jumalasta. Hyrck ja Kettunen suhtautuivat Juntusta skeptisemmin siihen, voiko jumalakuvien kautta saavuttaa todellista ja absoluuttista tietoa Jumalasta. Hyrckin ja Kettusen mukaan ihmisen oma psyyke ikään kuin muokkaa ihmisen jumalakuvaa siten, että on mahdotonta puhua absoluuttisen oikeasta jumalakuvasta. Juntunen taas toi esille, että Jumala voi synnyttää ihmisessä oikeita jumalakuvia. Toisaalta hän suhtautui skeptisesti jumalakuviin ja ajatteli, että ihmisen ja Jumalan suhde rakentuu jollekin muulle perustalle.

Mielenkiintoista keskustelussa oli se, ettei kukaan keskustelun osapuolista kiinnittänyt juurikaan huomiota negatiivisiin jumalakuviin ja etenkään paholaisen aiheuttamiin jumalakuviin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna keskustelua käytiin täysin erilaisista lähtökohdista kuin esimerkiksi keskiajalla tai Martti Lutherin aikaan 1500-luvulla.

Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella?

Ensinnäkin uskallan väittää, etteivät nykyinen psykologinen tietämys ja juutalais-kristillinen traditio ole niin kaukana toisistaan kuin edellä esitetyn perusteella voisi kuvitella. Kummassakin pyritään ohjaamaan ihmistä pois häntä ahdistavista ajatuksista ja mielikuvista – kumpusivatpa ne sitten lapsuudesta, alitajunnasta tai Paholaisesta. Lisäksi kummassakin tiedostetaan  nimenomaan toivon vahvistava vaikutus ihmisen psyykelle.

Toiseksi on syytä muistaa, että mielensairauden etiologian selvittäminen ei loogisesti tarkasteltuna tarkoita sitä, ettei jokin korkeampi voima voisi vaikuttaa ihmiseen tai aiheuttaa niitä syitä, jotka johtavat mielen häiriintymiseen. Toisin sanoen, vaikka jonkin sairauden syy voitaisiin määrittää johtuvan esimerkiksi lapsuuden traumaattisista kokemuksista, ei se loogisesti tarkasteltuna sulje pois sitä mahdollisuutta, että Paholainen on voinut vaikuttaa esimerkiksi pahojen ihmisten kautta trauman syntyyn. Samoin esimerkiksi Martti Luther arveli sen aikaisten mielialalääkkeiden vaikuttavan positiivisesti psyykeen, mutta samalla hän piti Paholaista lähes kaiken pahan aikaansaajana maailmassa.

Tämä on kuitenkin vain logiikkaa. Toinen asia sitten on se, kuinka paljon Paholaista kannattaa nykyään käyttää mielenterveys- tai sielunhoitotyössä. Se on kuitenkin varmaa, että kyseisen käsitteen kanssa on oltava varovainen. Piruja ei kannata lähteä maalailemaan väkisin seinille; ne kyllä maalautuvat sinne aivan itsekseen, jos ovat ylipäätään maalautuakseen.


Kirjoittaja Jussi Koivisto on Tapiolan seurakunnan kappalainen ja teologian lisensiaatti.


Kirjallisuutta

Hirvonen, Vesa: Mental Disorders in Late Medieval Philosophy and Theology. V. Hirvonen, T. J. Holopainen, and M. Tuominen (toim.), Mind and Modality. Studies in the History of Philosophy in Honour of Simo Knuuttila. Leiden, 2006.

Koivisto, Jussi: Martti Lutherin käsitys sielunhoidosta ja suomalaisen jumalakuvakeskustelun arviointia. Teologinen Aikakauskirja 4/2006. Helsinki, 2006.

Koivisto, Jussi: Martin Luther’s Conception of fascinare (Gal. 3:1). Biblical Interpretation. Forthcoming 2011.

Midelfort, H. C. Erik: A History of Madness in Sixteenth Century Germany. Stanford, California, 1999.

Midelfort, H. C. Erik: Charcot, Freud, and the Demons. Kathryn A. Edwards (toim.): Werewolves, Witches, and Wandering Spirits. Traditional Belief & Folklore in Early Modern Europe. Kirksville, Missouri, 2002.

Steiger, Johann Anselm: Medizinische Theologie: Christus medicus und theologia medicinalis bei Martin Luther und im Luthertum der Barockzeit: mit Edition dreier Quellentexte. Leiden, 2005.