leo_nareaho_ingLeo NäreahoUseiden tutkimusten mukaan uskonnollisuus tukee mielenterveyttä. Uskonnollisuus on aivotasolla yhteydessä minuuden kehitykseen tai joskus myös sen häiriintymiseen. Varovaisuus on tarpeen, kun aivotutkimuksen pohjalta tehdään persoonaa koskevia psykologisia ja filosofisia johtopäätöksiä.

Uskonnollisuuden ja mielenterveyden suhdetta on tutkittu empiirisesti sangen paljon. Viittaan kirjoituksessani uskonnollisuudella paitsi organisoituun uskonnon harjoittamiseen, myös niin sanottuun spirituaalisuuteen, jossa ei sitouduta minkään uskonnon oppeihin. Tutkimustulokset uskonnollisuuden ja mielenterveyden välistä suhteesta ovat olleet kiinnostavia ja osin yllättäviäkin. Yleisesti ottaen uskonnollisuudella näyttää olevan myönteinen vaikutus mielenterveyteen. Koenigin (2009) mukaan systemaattinen katsaus osoittaa, että aihetta käsittelevistä, ennen vuotta 2000 ilmestyneestä 724 kvantitatiivisesta tutkimuksesta kaksi kolmasosaa viittaa positiiviseen suhteeseen uskonnollisuuden ja mielenterveyden välillä. Tulos pätee erityisesti ”lievempiin” psykologisiin ongelmiin: uskonnollisilla ihmisillä on tutkimuksissa esimerkiksi havaittu vähemmän masennusta tai masennuksesta toipuminen on heillä nopeampaa.   

Uskonto aivokartalla       

Sen sijaan vakavammissa, psykoottisissa häiriöissä kuva on toisenlainen. Noin kolmasosalla skitsofreenikoista ja noin viidesosalla kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (maanis-depressiivisyydestä) kärsivillä on uskonnollisia harhoja. On myös pitkään tiedetty, että joihinkin aivofysiologisiin häiriöihin kuten epilepsiaan voi kuulua voimakkaita uskonnollistyyppisiä kokemuksia ja ylikorostunutta uskonnollisuutta. Tosin ohimolohkoepilepsiassa korostunut uskonnollisuus liittynee vain noin viiteen prosenttiin tapauksista. Useiden uskonnollisesti luovien, historiallisten henkilöiden on epäilty sairastaneen epilepsiaa. Tällaisia henkilöitä ovat muun muassa apostoli Paavali ja profeetta Muhammad; varmempana epileptisenä tapauksena pidetään Avilan Teresaa.

Psykoottisten häiriöiden ja epilepsian neurofysiologista perustaa tutkittaessa on havaittu eri tavoin poikkeavaa aktiivisuutta aivojen oikeanpuoleisessa etuotsalohkossa, oikeanpuoleisessa ohimolohkossa ja limbisessä järjestelmässä, joka säätelee varsinkin voimakkaita tunnereaktioita. Samalla näihin häiriöihin liittyy korostunutta uskonnollisuutta poikkeavine kokemuksineen.

Voidaanko siis päätellä, että uskonnollisuus on häiriintyneen aivotoiminnan aiheuttama sivuilmiö? Päätelmä on liian hätäinen. Todistettavasti monet mystikot ja uskonnolliset kokijat eivät ole kärsineet psyykkisistä häiriöistä, joten oletettavasti heidän aivotoimintansa ei ole ollut suuresti normaalista poikkeavaa. Toiseksi, vaikka kahdella kokemuksella – tässä tapauksessa psykoottisella ja ”terveellä” uskonnollisella kokemuksella – on samanlaiset fenomenologiset piirteet, ei tästä seuraa, että niillä siksi täytyy olla sama neurologinen perusta. Esimerkiksi vaurioituneet aivot voivat neuroplastisiteettinsa ansiosta muovata organisaatiotaan niin, että aivojen jäljelle jääneet terveet alueet hoitavat vaurioituneen alueen tehtäviä. Tällöin myös toimintoihin liittyvä kokemuksellisuus on oletettavasti siirtynyt toisen aivoalueen ohjattavaksi.                  

Aivokuvantamistutkimuksissa on kuitenkin saatu näyttöä siitä, että myös terveillä ihmisillä edellä mainitut aivoalueet, muun muassa oikeanpuoleisen ohimolohkon etuosa, etuotsalohkon keskinen ja oikeanpuoleinen alue ja osa limbisestä järjestelmästä, aktivoituvat uskonnollisen kokemuksen aikana. Liittyvätkö siis uskonnollisuus ja psykologinen poikkeavuus, jopa psykoottisuus, aivojen rakenteellisella tasolla kuitenkin yhteen? Jos näin on, eikö se heitä varjon uskonnollisten kokemusten ”normaaliuden” ylle?

Uskonnollisuus ja minuus aktivoivat samoja aivoalueita

Tällainen päätelmä ei huomioi mahdollisuutta, että aivoalueet, jotka säätelevät uskonnollisia ja psyykkisesti poikkeavia kokemuksia, säätelevät mahdollisesti myös jotain muuta keskeistä ja perustavaa mentaalista toimintaa. Juuri näin tapahtuu neurotutkija ja uskontotieteilijä Patrick McNamaran mukaan. Kliiniset (terveyteen liittyvät) tutkimukset ovat osoittaneet, että oikea etuotsalohko ja ohimolohkojen etualueet, siis edellä mainitut ”uskonnolliset” aivojen osat, muodostavat minätunteen, minuuden (self) keskeisen neurofysiologisen perustan. Kun esimerkiksi dementoitumisprosessi etenee oikeanpuoleiselle otsa-ohimolohkon alueelle, henkilön persoonallisuus muuttuu silmiinpistävällä tavalla. Tämän aivoalueen toiminta on myös inhibitorista, rajoittavaa. Siksi sen vaurioituminen johtaa korostuneen estottomaan käyttäytymiseen.

McNamaran teorian mukaan uskonnollisuus ja uskonnolliset kokemukset mahdollistavat minuuden väliaikaisen väistymisen tai hajauttamisen (decentering). Arkiminuus kokemuksineen väistyy ja sen paikan ottaa uskonnollisesti määrittynyt ideaaliminuus. Henkilö voi esimerkiksi rituaalin aikana antautua jumalallisen tietoisuuden valtaan. Samoin meditaatiossa arkiminuuden hajauttaminen on keskeistä. Onnistuessaan prosessi on positiivinen. Henkilö rikastaa ja laajentaa uskonnollisen kokemuksen kautta minuuttaan, minkä seurauksena hänen persoonansa autonomia ja (sosiaalinen) toimintakyky paranevat. Sen sijaan psykopatologisissa tiloissa minuus hajoaa tai ainakin uhkaa hajota hallitsemattomasti tiettyjen aivoalueiden poikkeavan aktiivisuuden takia. Näin ollen oikeanpuoleisen otsa-ohimolohkon aktiivisuus uskonnollisessa kokemuksessa palvelee tervettä minuuden kehitystä. Psykoottis-uskonnolliset kokemukset ovat pikemminkin poikkeuksia.

Metafyysisiä muistutuksia

McNamara pystyy perustelemaan teoriaansa uskottavasti. Toki kriitikko haluaa kysyä, onko uskonnollinen decentering-prosessi aina kovinkaan luovaa ja rikastavaa. Yhtä lailla se voi olla minuuden kannalta jäykistävää tai jopa ulkoiseen väkivaltaan johtavaa.

Haluan muistuttaa myös kahdesta persoonan metafysiikkaan liittyvästä seikasta, joita McNamara ei aivotutkijana käsittele. Ensiksi, kokemukset ja muut mentaaliset eivät ”asusta” pelkästään aivoissa. Tietoisten tilojen synty ja kehitys edellyttävät henkilön suhdetta ulkomaailmaan. Aivot ovat vain yksi osa esimerkiksi havaintokokemuksen synnyttänyttä kausaaliketjua. Useimmat mentaaliset tilat viittaavat ulkomaailmaan tai ainakin itsensä ulkopuolelle. Ne ovat intentionaalisia. Tämä on muistettava silloinkin, kun tutkitaan ”sairaiden” aivojen kokemuksia. Aivotutkijoilla on vaarana pitää tietoisuutta pelkästään aivojen tai aivojen ohjaaman kognitiivisen järjestelmän sisäisenä ominaisuutena. Tämä johtaa toiseen huomiooni. Kokemusten sisältöihin liittyvien väitteiden totuusarvoa ei voi lukea aivoista.  Kokemuksia kuvaavat väitteet voivat olla tosia, vaikka ne olisivat syntyneet poikkeavan aivotoiminnan tuloksena. Tämä pätee myös uskonnollisiin kokemuksiin.  


Kirjoittaja Leo Näreaho on teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.


Kirjallisuutta

Bennett, M. R. &  Hacker P. M. S.: Philosophical Foundations of Neuroscience. Oxford,2003.

Koenig, Harold G.: Research on Religion, Spirituality, and Mental Health: A Review. The Canadian Journal of Psychiatry 54. 2009. 283–291.

Näreaho, Leo: Tiede, uskonto ja tietoisuus: filosofista rajankäyntiä. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja, 265. Helsinki, 2010.

McNamara, Patrick: The Neuroscience of Religious Experience.Cambridge, 2009.

Saver, Jeffery L. & Rabin, John: The Neural Substrates of Religious Experience. The Journal of Neuropsychiatry and Clinical Neurosciences 9. 1997. 498–510.