Karimies
Ilmari Karimies

Kirkot ovat usein käytännön hengellisessä elämässään lähempänä toisiaan kuin oppikeskustelujen tasolla. Viimeaikaisessa ekumeenisessa keskustelussa on painotettu, että kirkkojen spiritualiteetin yhtymäkohtien hyödyntäminen voi toimia ekumenian välineenä. Ajatukseen liittyy kuitenkin myös ongelmia: kaikki spiritualiteetit eivät ehkä ole sovitettavissa yhteen. Tässä artikkelissa esitellään viimeaikaista ekumeenista keskustelua hengellisestä ekumeniasta ja ekumeenisesta spiritualiteetista, sekä näiden periaatteiden soveltamista.

 

Kirkkojen jumalanpalveluselämä ekumeenisena lähentäjänä

Kun katolinen tai anglikaaninen turisti astuu Suomessa sunnuntaiaamuna kirkkoon, hänen ei nykypäivänä ole kovinkaan helppoa ulkoisten seikkojen perusteella kertoa, onko hän oman kirkkokuntansa vai toisen kirkon jumalanpalveluksessa. Jumalanpalvelus alkaa ehkä kulkueella, papit ovat pukeutuneet albaan, stolaan ja messukasukkaan ja kirkko on verhottu liturgisin värein. Virsikirja ja messumusiikki hyödyntää laajasti yhteistä kristillistä sävelmäperintöä eri aikakausilta ja eri kirkoista. Liturgia rakentuu saman peruskaavan ympärille ja ehtoollisen viettokin seuraa pääosin samat keskeiset osat ja samat liturgiset eleet sisältävää eukaristista rukousta. Variaatiot riippuvat usein enemmän messun toimittajasta kuin kirkkokunnasta. Vain harjaantunut silmä osaa erottaa kirkkokuntien välisiä eroja – tosin papin sukupuoli saattaa antaa ilmi, ettei kyse kuitenkaan ole roomalaiskatolisesta messusta.

Puoli vuosisataa sitten eroja olisi ollut monelta osin helpompi löytää. Luterilainen pappi olisi pukeutunut mustaan virkapukuun kuten mannereurooppalainen kollegansa usein vielä nykypäivänä; poissa olisivat olleet värikkäät kirkkotekstiilit, ehtoollisen vietto olisi ollut poikkeustapaus ja liturgiset eleet hillitympiä tai puuttuneet kokonaan – ristinmerkkikään ei olisi ollut itsestäänselvyys.

Hengellisen ekumenian uusi ajankohtaisuus

Kirkkojen jumalanpalveluselämä on lähentynyt toisiaan 1900-luvulta alkaen muun muassa ekumeenisen liikkeen, liturgisen herätyksen ja elpyneen patristiikan tutkimuksen vaikutuksesta. Niiden ohella on noussut myös kiinnostus mystiikkaan ja spiritualiteettiin – uskonelämän kokemukselliseen ja aktiiviseen ulottuvuuteen. Hengellisen kirjallisuuden klassikoita luetaan yli kirkkokuntarajojen, ja monet aihetta käsittelevät kristilliset opettajat ovat nousseet arvostettuun asemaan useammissa kirkoissa, eräänlaisiksi ’ekumeenisiksi pyhimyksiksi’. Jos oppi ja eettiset kysymykset erottavat, onko niin, että spiritualiteetista on niiden sijaan tullut kirkkoja yhdistävä tekijä?

Vatikaanin II:n kirkolliskokouksen ekumeniadekreetti Unitatis redintegratio vuodelta 1964 puhuu hengellisestä ekumeniasta, jota ”on pidettävä ikään kuin koko ekumeenisen liikkeen sieluna” (UR, 8). Käsite onkin viime aikoina taas nostettu esille. Sen avulla on toivottu löydettävän uutta intoa ja uusia lähestymistapoja ekumeeniseen työhön tilanteessa, jossa ekumeeniset järjestöt kärsivät kirkkojen resurssipulasta, eikä kahdenkeskisissä neuvotteluissa ole enää helposti saavutettavissa suuria edistysaskelia, koska pohjatyö on jo tehty edellisten vuosikymmenten aikana. Niinpä muun muassa Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto otti hengellisen ekumenian vuoden 2003 plenaari-istuntonsa teemaksi, ja istunnossa esitettyjen toiveiden perusteella neuvoston puheenjohtaja kardinaali Walter Kasper laati vuonna 2007 ilmestyneen käsikirjan A Handbook of Spiritual ecumenism. Myös Luterilaisen maailmanliiton Strasbourgin ekumeeninen instituutti otti ekumeenisen spiritualiteetin vuoden 2008 kesäseminaarinsa teemaksi. Mutta mitä hengellinen ekumenia oikein merkitsee, ja voiko se auttaa kirkkoja lähentymään toisiaan?

Ekumeeninen spiritualiteetti ja hengellinen ekumenia voimavarana

Yhtäältä voidaan erottaa toisistaan ekumeeninen spiritualiteetti eli hengellisyys, joka yhdistää aineksia eri kirkkokunnista, ja hengellinen ekumenia, joka on yksilöllistä tai yhteisöllistä kilvoitusta ekumenian puolesta ja voi ilmetä yksityisessä tai yhteisessä rukouksessa, jumalanpalveluksissa, ekumenian eteen työskentelevissä yhteisöissä jne. Termejä käytetään kuitenkin usein ristikkäin. Esimerkiksi ekumeeniset jumalanpalvelukset sisältävätkin yleensä molempia ulottuvuuksia: Niiden toimittamiseen osallistuu eri kirkkokuntien jäseniä, jotka tuovat toimitukseen oman kirkkonsa elementtejä, mutta samalla koko toimitus on itsessään ilmaisu kristittyjen ykseyspyrkimysten puolesta.

Toisaalta spiritualiteetti voi toimia ekumenian välineenä sen seikan oivaltamisen kautta, että itse asiassa kaikkien kirkkojen spiritualiteetti on jo ekumeenista. Kirkot eivät elä suljetussa tyhjiössä, vaan ne omaksuvat jatkuvasti toisiltaan vaikutteita, muotoja ja konkreettisia hengellisen elämän elementtejä (esim. rukouksia, virsiä, sävelmiä, kirjallisuutta ja hartaudenharjoituksen tapoja). Niillä on myös yhteinen, jakaantumattoman kirkon ajalta periytyvä traditio, johon kuuluvat muun muassa Raamattu, uskontunnustukset, keskeiset oppikäsitykset ja jumalanpalveluselämän perusmuodot. Toisen kirkon piirissä syntyneiden elementtien omaksuminen on tunnustus näiden elementtien kristillisyydestä, ja samalla aidon kristillisyyden läsnäolosta toisen kirkon elämässä jo ennen muodollisia oppikeskusteluja ja julkilausumia. Se synnyttää myös itsessään kirkkojen välistä yhteyttä tuodessaan niiden elämän lähemmäs toisiaan.

Lisäksi kirkkojen hengellisessä elämässä voi esiintyä käytäntöjä, jotka perustuvat sellaisille teologisille ajatuksille, jotka eivät välttämättä ole selkeästi reflektoituja niiden dogmaattisessa opetuksessa. Esimerkiksi luterilaisten kirkkojen kirkkotaide voi tarjota välineitä lähestyä ortodoksista kuvateologiaa, luterilaisista ehtoollisrukouksista ja -virsistä voi löytyä materiaalia, joka ilmentää ehtoollisen uhriluonnetta tavoilla, josta dogmaattisissa teoksissa ollaan väärinkäsitysten pelossa varovaisia puhumaan, tai herätysliikkeiden julistus- ja lauluperinne voi puhua uskon syntymisestä tavalla, jonka kautta on helpompi lähestyä reformoidun kirkkoperinteen evankelikaalista ja karismaattista kristillisyyttä. Sikäli kuin vanha lausuma lex orandi, lex credendi – rukouksen laki on uskon laki – pätee, muodostavat kirkkojen hengellisen elämän käytännöt resurssin, joka voi tarjota uusia aineksia ekumeeniseen lähentymiseen.

Parhaimmillaan hengellinen ekumenia voi myös auttaa ymmärtämään toisen kirkon elämää ’sisältä käsin’. Silloin siihen ei kuulu vain rukous ekumenian puolesta ja osallistuminen yhteisiin ekumeenisiin tilaisuuksiin, vaan myös osallistuminen toisen kirkon omaan hengelliseen elämään. Tällöin toisen kirkon hengellinen elämä voi avautua sisältä päin, kokemuksen kautta. Henkilöt, jotka tuntevat vakaasti oman kirkkonsa hengellisen perinteen, mutta oppivat tällä tavoin ymmärtämään myös toisen kirkon hengellistä elämää, voivat parhaimmillaan tulkita toisen kirkon hengellisen tradition kieltä ja tapoja oman hengellisen traditionsa kielelle; löytää yhdistäviä näkökohtia, joiden kautta toisen kirkon spiritualiteetti ja tapakulttuuri avautuvat. Siksi ns. ekumeenisissa avioliitoissa tai muista syistä toisen kirkkotradition keskellä eläville tarjoutuu mahdollisuus palvella ekumeniaa tällaisessa erityisroolissa. Samalla he joutuvat kuitenkin kipeimmin kokemaan kirkkojen jakautumisen asettamat rajat, esimerkiksi kykenemättömyyden astua samaan ehtoollispöytään. Juuri tämä kokemus voi kuitenkin samalla toimia erityisenä motivaationa hengellisen ekumenian harjoittamiselle.

Hengellisen ekumenian rajoitteista

On kuitenkin huomattava, että samoin kuin eettisissä kysymyksissä spiritualiteetissakaan raja-aidat eivät kulje ainoastaan kirkkokuntien välillä, vaan myös niiden sisällä. Kun esimerkiksi luterilainen kirkko lähestyy virallisessa spiritualiteetissaan muita ns. vanhoja kirkkoja, se saattaa samalla etääntyä sen sisällä etenkin tietyissä herätysliikkeissä vaikuttavista evankelikaalisesta, karismaattisesta ja matalakirkollisesta spiritualiteetista, joiden viljeleminen voisi avata ekumeenisia yhteyksiä toiseen, reformoidun kristillisyyden suuntaan. Tämä voi synnyttää vastareaktion. Esimerkiksi viimeaikaisessa keskustelussa piispan liturgisista asusteista on jossain määrin ollut havaittavissa tällaista tendenssiä. Tässä mielessä ekumeeninen spiritualiteetti ei ole kaikkia ongelmia ratkaiseva taikakeino. Eri kirkkokuntien spiritualiteetit eivät välttämättä ole sovitettavissa yhteen, vaan saattavat sisältää toisiaan poissulkevia elementtejä.

Paavillisen kristillisen ykseyden neuvoston plenaariraportissa korostetaankin, ettei spiritualiteetti saa muodostua epämääräiseksi sekamelskaksi tai ainoastaan emotionaalisin perustein tapahtuvaksi ’ekumeenisten’ muotojen omaksumiseksi, vaan sen viljeleminen vaatii hengellisen arvostelukyvyn hyvettä. Tämä lienee ymmärrettävä niin, että kirkon on säilytettävä oma teologinen kokonaisnäkemys, jonka varassa se eri spiritualiteetin muotoja arvioi. Tämä ei merkitse yhden ainoan spiritualiteetin valta-asemaa, vaan sen ymmärtämistä ja sallimista, mikä on kullekin tarpeen, kuitenkin samalla väärinkäytökset poissulkien. Päinvastainen vaara on alkaa rakentaa yhtä oikeaa konfessionaalista spiritualiteettia, jossa esimerkiksi luterilaisuus määrittyy negaationa siihen, mikä ymmärretään katoliseksi.

Sakramentaalinen spiritualiteetti Ruotsin ja Suomen luterilaisten ja katolilaisten oppikeskustelussa

Esimerkkinä ekumeenisesta oppikeskustelusta, jossa on pyritty tietoisesti hyödyntämään kirkkojen välistä läheisyyttä spiritualiteetin alueella, on vuosina 2002–2009 käyty Ruotsin ja Suomen luterilaisten ja katolilaisten välinen oppikeskustelu, jonka tulokset on julkaistu tänä vuonna ilmestyneessä raportissa Vanhurskauttaminen kirkon elämässä. Sen pyrkimyksenä oli syventää kirkkojen Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista saavuttamaa konsensusta erityisesti kysymyksissä, jotka koskevat vanhurskauttamisen toteutumista kirkon elämän eri elementtien kautta. Näistä raportti keskittyi etenkin kasteen ja ehtoollisen sakramenttiin sekä kirkon virkaan.

Jo dialogin suunnitteluvaiheessa keskustelukumppaneiksi vakiintuivat Ruotsin ja Suomen luterilaiset kirkot ja katoliset hiippakunnat, koska toivottiin, että näiden maiden luterilaisissa kirkoissa säilynyt piispanvirka, käsitys pappisvirasta ja liturginen ja sakramenttikeskeinen hengellisyys muodostaisivat joihinkin muihin luterilaisiin maihin verrattuna erityisen hedelmällisen maaperän dialogille. Siksi dokumenttiin laadittiin kirkkohistoriallinen luku, jossa valotettiin maiden kristillisyyden luonnetta ja historiaa.

Oppikeskustelujen kuluessa hyödynnettiin muun muassa kirkkojen kaste-, messu- ja pappisvihkimyskaavoja, ehtoollisrukouksia ynnä kirkkojen ehtoollisen toimittamisesta ja ripistä antamia ohjeita, sekä tukeuduttiin sakramentaalisen spiritualiteetin asemaan mainituissa kirkoissa. Voitiin esimerkiksi todeta, että kirkkojen välillä ei vallitse vain dogmaattinen konsensus kasteen olemuksesta, vaan myös suuri läheisyys sen toimittamisen tavoissa. Vastaavasti ehtoollisen kohdalla voitiin havaita, että sekä sen toimittamisen tavassa, ehtoollisaineiden arvokkaassa käsittelyssä että ehtoollisen paikassa kirkon elämän kokonaisuudessa kirkot ovat lähestyneet huomattavasti toisiaan. Pappisvihkimyksen rukouksia käytettiin esimerkiksi valaisemaan toimituksen intentiota vihkiä ordinoitava pysyvällä tavalla kirkon palvelukseen. Oli ilmeistä, että hyödyntämällä kirkkojen liturgisia lähteitä ja hartauden harjoituksen tapoja sekä avaamalla niiden taustalla olevaa teologiaa oli mahdollista saavuttaa suurempi konsensus, kuin pelkkiä 'dogmaattisia' lähteitä käyttäen. 

Voi kuitenkin olla niin, että kirkkojen lähentyminen, joka päällisin puolin arvioiden näyttää tapahtuvan spiritualiteetin välityksellä, on itse asiassa seurausta syvemmällä niiden perinteessä läsnäolevista teologisista periaatteista, jotka saavat aktiivisen ilmaisunsa olosuhteiden ollessa suotuisat. Ruotsin ja Suomen luterilais-katolinen dialogi hyödyntää kyllä lähentymistä kirkkojen käytännön elämässä ja hartaudenharjoituksen tavoissa. Syvemmän, dialogissa selkeästi ilmaistun teologisen perustan tälle tarjoaa kuitenkin molemmille kirkoille tärkeä sakramenttiperiaate: usko siihen, että Jumala on kirkossa todellisesti ja vaikuttavasti läsnä aineellisten, sakramentaalisten merkkien välityksellä. Luterilaisille kirkoille vanhastaan tärkeä ajatus finitum capax infiniti – ääretön voi sisältyä äärelliseen – on tarjonnut hedelmällisen maaperän, jossa liturgisen liikkeen kylvämät uudistuksen siemenet ovat versoneet.

Erityishaasteet suhteessa reformoituun kirkkoperinteeseen

Sakramenttiperiaatteesta on kuitenkin seurauksena monia ratkaisuja, joiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa niille, jotka tulevat reformoidusta kirkkoperinteestä. Tätä perinnettä luonnehtii toisenlainen tapa ymmärtää äärettömän ja äärellisen suhde: Jumalan vaikutukset ovat enintään aksidentaalisesti sidottuja ulkoiseen sanaan, sakramenttien aineellisiin merkkeihin ja viranhaltijoihin, eli esiintyvät niiden kanssa tai ilman niitä, mutta eivät varsinaisesti niissä läsnäolevina. Tämän vuoksi reformoitu perinne on suhtautunut epäluuloisesti liturgisiin tapoihin, joissa se näkee uhan luodun ja materian nousemisesta tavalla tai toisella palvonnan kohteeksi.

Suhtautumisessa on havaittavissa ero jopa Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja reformoidun kristillisyyden keskellä eläneiden tai sen kanssa yhdistyneiden keskieurooppalaisten luterilaisten välillä. Jännite ilmeni esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton 60-vuotisjuhlallisuuksissa Lundissa, missä osa kokouksen nuoremmista keskieurooppalaisista osallistujista arvosteli keskiaikaisessa katedraalissa pidettyä juhlamessua vastenmieliseksi ja pompöösiksi kirkollisen vallan ilmaukseksi. Perusteena arvostelulle olivat muun muassa katedraalin arkkitehtuurin korotettu apsis, toimittajien piispalliset asut, juhlalliset messukulkueet, urkumusiikki ja liturgian kohdat, joissa kuului seistä. Vaikkei reaktiota voikaan yksiselitteisesti johtaa sakramenttiperiaatteen puutteesta reformoidussa kristillisyydessä, näyttää siltä, että sen tarjoaman teologisen tulkintakehyksen puuttuessa tavat, joiden tarkoituksena on kunnioittaa sakramenteissa ja virassa läsnäolevaa Kristusta, tulkitaan helposti väärin ihmisten korottamisen ja kirkollisen vallan symboleiksi. Sakramenttien ja liturgian arvostelu onkin ollut olennainen osa varsinkin niin sanotun vapaan kristillisyyden perinteisiin kirkkokuntiin kohdistamaa kritiikkiä, ja samalla sen omaa identiteettiä.

Reformoitu kristillisyys ei kuitenkaan itsestään selvästi merkitse ei-liturgista ja ei-sakramentaalista kristillisyyttä. Ehkä parhaimpana esimerkkinä tästä on anglikaaninen kirkko, joka on opillisesti reformoituna silti säilyttänyt vahvan liturgisen luonteen. Koska auktoriteetti ei tässä kirkossa ole koskaan levännyt yksinomaan dogmaattisissa teksteissä, vaan myös liturgisessa perinteessä, voidaan tätä hyödyntänyttä anglikaanisen kirkon ns. anglokatolista herätystä pitää ekumeenisen spiritualiteetin viljelyn eräänlaisena edelläkävijänä.

Liturgisen kristillisyyden omaksuminen myös muiden reformoidun tradition kirkkojen piirissä voi rakentaa yhteyttä sakramentaalista spiritualiteettia harjoittavien kirkkokuntien kanssa. Näyttää kuitenkin siltä, että tie on jossain määrin yksisuuntainen: institutionaalisen kristillisyyden piirissä ekumeenisena suuntana on se, että kirkot omaksuvat elämäänsä vahvemman sakramentaalisuuden, ei se, että luonteeltaan sakramentaaliset kirkot luopuisivat siitä. Viimeksi mainitut kirkot voivat kuitenkin omaksua reformoidusta traditiosta muita spiritualiteetin muotoja. Samalla näiden kirkkojen sisällä saattaa kuitenkin syntyä liikkeitä, jotka lähestyvät spiritualiteetissaan vapaita karismaattisen kristillisyyden muotoja ja saattavat sen myötä irtautua äitikirkoistaan. Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä mainittakoon Nokia Missio.

Kirjoittaja TM Ilmari Karimies toimii ekumeniikan tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian osastolla. Hän on toiminut myös  Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän yhtenä sihteerinä.

 

Kirjallisuutta ja linkkejä

Karimies, Ilmari: Luterilaisen maailmanliiton 60-vuotisjuhla, neuvoston kokous ja kirkonjohtajien konsultaatio Lundissa 20.–27.3.2007. Reseptio 2/07, 79-84. Helsinki 2007.

Karimies, Ilmari: Hengellinen ekumeenisuus – ekumeeninen spiritualiteetti. Etsijä 2/09, 8–17. Helsinki 2009.

Kasper, Walter (Cardinal): A Handbook of Spiritual Ecumenism. New York, 2007.

Koch, Kurt: Plenary Theme: Ecumenical Spirituality, Main Report. The Pontificial Council for Promoting Christian Unity, Information Service N. 115 (2004/I–II), 31–39. Vatikaani 2003.

Unitatis Redintegratio. Dekreetti Unitatis redintegratio ekumeniasta. http://katolinen.net/?page_id=1660

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä. Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti. Suom. Ilmari Karimies. Helsinki 2010. http://apostoli2.evl.fi/julkaisut.nsf/0/58C20A8BFAFFB5D2C225770C0020F116/$file/vanhurskauttaminen.pdf

Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Luterilaisen maailmanliiton ja Roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston lopullinen asiakirjaehdotus. Helsinki 1997. http://www.evl.fi/kkh/kuo/ekumeen.htm