Onko karismaattisuus kansankiihotusta vai todellista suuruutta? Ehkä molempia. Aito karisma viittaa jonkinlaiseen Jumalan kaltaisuuteen. Sitä vahvistavat erityisesti nöyryyden ja suurisieluisuuden hyveet.

Karismaattinen auktoriteetti ja johtajuus

Sana ”karisma” (kreikk. kharisma) tarkoitti alunperin tietynlaista jumalallista tai Jumalalta tulevaa lahjaa. Se sai erityisen paikan nykyajattelussa sosiologi Max Weberin ”karismaattisen auktoriteetin” käsitteessä. Weberin mukaan karismaattisuus on henkilön ominaisuus, jonka ansiosta hän erottuu joukosta ja hänellä ajatellaan olevan yliluonnollisia, yli-inhimillisiä tai ainakin erityislaatuisia voimia tai kykyjä, joita pidetään jumalallisina tai esimerkillisinä ja joiden vuoksi muut suhtautuvat häneen johtajana.

Weberin käsite viittaa kieltämättä johonkin hyvin erityiseen. Yleisessä kielenkäytössä karismaattisuus ymmärretään usein laajemmin. Karismaattisuudesta voidaan puhua esimerkiksi silloin, kun tietty henkilö ”valloittavan persoonallisuutensa” ansiosta saa muut psykologisesti valtaansa.

On siis luonnollista, että karismaattisuudesta puhutaan usein johtajuuden yhteydessä. Asia erikseen on, ketkä ovat todellisia ”karismaattisia johtajia”. Esimerkiksi Harvardissa johtajuutta opettava Barbara Kellerman arvelee, että sana karisma liitetään liian kevytmielisesti kaikenlaisiin kuuluisuuksiin, kun taas todellinen karismaattinen johtajuus on harvinaista. Hän mielestään karismaattinen johtaja saa muissa aikaan lähes uskonnollisen kokemuksen, joka johtaa syvään omistautumiseen ja toisinaan kenties sokeaankin uskoon henkilöä kohtaan.

Johtajuuskouluttaja Alexandre Havard suhtautuukin kriittisesti pinnalliseen ”karismaattisuuteen”:

”Emme saa sekoittaa karismaa kansankiihottamisen kykyyn. ’Johtajat’, joilla on tämä kyseenalainen taito, voivat nostattaa lyhytaikaista innostusta, mutta he herättävät harvemmin luottamusta ja lopulta vain ivaa ja halveksuntaa. Mussolini on tästä tragikoominen esimerkki. Johtajuus ei ole demagogiaa (kansankiihotusta).”

Hyvä karisma, paha karisma

Karismaattisuus on oikeastaan hämmentävä asia. Onko kyse hyvästä vai pahasta ilmiöstä? Yleisesti ajatellaan, että Jeesus Nasaretilainen oli eräänlainen tyyppiesimerkki karismaattisesta johtajasta. Mutta yhtä lailla monia ”antijohtajia” – esimerkiksi Hitleriä, Stalinia ja Maoa – on joskus pidetty karismaattisina. Onko sittenkin kyse vain demagogiasta, hurmoshengestä ja psykologisesta manipulaatiosta?

Jos lähtökohdaksi otetaan karisman käsitteen alkuperäinen merkitys, karismassa on kyse jonkinlaisesta jumalallisuudesta, Jumalan kaltaisuudesta. On luonnollista, että sellainen vetää muita ihmisiä puoleensa. Perinteisen käsityksen mukaan ihminen on luotu kaipaamaan Jumalaa; tästä kumpuavat eri aikojen ja kulttuurien uskonnolliset ilmaisut (ottamatta kantaa niiden konkreettisiin ilmenemismuotoihin). Augustinus kirjoitti aiheesta kuuluisat sanansa:

”Herra, sinä olet suuri ja kaikin tavoin ylistettävä; suuri on voimasi ja mittaamaton viisautesi. [...] Sinä olet luonut meidät yhteyteesi, ja sydämemme on vailla rauhaa siihen asti, että se löytää levon sinussa.”

Karismaattisuus tarkoittaisi tämän käsityksen mukaan eräänlaista täydellisyyttä – ”yli-ihmisyyttä” Weberin sanoin – joka muistuttaa Jumalasta ja sellaisena vetää ihmistä puoleensa.

Täydellisyyttä on monenlaista. Toisaalta kyse voi olla jostain ulkoisesta ominaisuudesta, kuten erityislaatuisesta älykkyydestä, poikkeuksellisista puheenlahjoista tai häikäisevästä kauneudesta. Tässä mielessä ”psykologinen valloittavuus” liittyy aidosti karismaattisuuteen, vaikka sen juuret ovatkin matalat.

Toisaalta karismaattisuus voi perustua syvempään luonteenpiirteeseen, joka ilmenee teoissa: esimerkiksi uhrautuvaan rohkeuteen tai kykyyn osoittaa henkilökohtaista huomiota ja rakkautta. Sellaisen kohtaaminen herättää toisessa ihmisessä suuria odotuksia ja kenties toivoa etsimästään rajattomasta onnesta.

Karisma, pyhyys ja epäjumalat

Ei kuitenkaan kultaa kaikki mikä kiiltää. Tuomas Akvinolainen selittää Aristotelesta seuraten, että kaikissa teoissaan ihminen tavoittelee jotain hyvää: mitä tahansa ihminen haluaakin, hän haluaa sitä siksi, että se esittäytyy hänelle hyvänä. Mutta ei kaikki, mikä hyvänä näyttäytyy, ole todella hyvää. Paha voidaankin ymmärtää näennäisenä hyvänä – eräänlaisena hyvän harhana ja valheena, joka teeskentelee hyvää.

Samoin voidaan tarkastella karismaattisuutta. Se voi toisinaan olla aitoa täydellisyyttä tai täydellisyydenkaltaisuutta. Mutta osa karismaattisista johtajista lienee pikemminkin epäjumalia, jotka sokaisevat, mutteivät lämmitä eivätkä ravitse ja siksi jättävät jälkeensä pettymyksiä ja katkeruutta.

Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi

Kaikki karismaattisuus ei kuitenkaan ole valhetta ja manipulaatiota. Se voi perustua aitoon erityislaatuisuuteen – ei vain ulkoisiin taitoihin, vaan Jumalan kaltaisuuteen.

Onko sellainen ihmiselle mahdollista? Ehdottomasti kyllä, ainakin juutalais-kristillisen uskon mukaan. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos. 1:26-27). Syntiinlankeemus vaurioitti tätä kaltaisuutta ja teki ihmisen taipuvaiseksi etsimään onneaan luoduista realiteeteista ilman Jumalaa. Kuitenkin Gregorios Nyssalainen kirjoittaa: ”Hyveellisen elämän päämäärä on tulla Jumalan kaltaiseksi.”

Mikäli hyveellisyys on mahdollista, Jumalan kaltaisuus on mahdollista. Keskeisessä roolissa ovat ns. jumalalliset hyveet – usko, toivo ja rakkaus – jotka kristillisen teologian mukaan ovat todellakin yliluonnollisia lahjoja. Lisäksi esimerkiksi Katolisen kirkon katekismus puhuu ”karismoista” sanan kirjaimellisemmassa merkityksessä:

”Karismat ovat Pyhän Hengen armolahjoja, – olivatpa ne sitten epätavallisia tai yksinkertaisia ja huomaamattomia – jotka välittömästi tai välillisesti palvelevat kirkkoa: ne on tarkoitettu edistämään kirkon rakentumista ja ihmisten hyvää sekä vastaamaan maailman tarpeisiin.”

Mutta kyse ei ole vain ulkoisista lahjoista. Myös inhimilliset hyveet, joissa ihminen kasvaa omien ponnistustensa voimalla, kuuluvat kuvaan. Johannes Paavali II selittää:

”Ihmisen huolenpitoon ja vastuulle ei [luomistyössä] uskottu ainoastaan maailma, vaan hänet itsensäkin. Jumala on jättänyt hänet ’hänen vapaan tahtonsa valtaan’ niin, että hän etsisi Luojaansa ja saavuttaisi omasta halustaan täydellisyyden. Täydellisyyden saavuttaminen merkitsee täydellisyyden rakentamista omassa itsessään henkilökohtaisesti. Sillä samoin kuin ihminen maailmaa hallitessaan muovaa sitä oman ymmärryksensä ja tahtonsa mukaan, samoin hän myös vahvistaa, kehittää ja lujittaa itsessään Jumalan kaltaisuutta toteuttaessaan moraalisesti hyviä tekoja.”

Hyveet ja karismaattinen johtajuus

Jos karismaattisuus ymmärretään vain psykologiseksi viehätysvoimaksi, se tuskin on aidon johtajuuden ehto. Mutta jotain tekemistä sillä kuitenkin on johtajuuden kanssa.

Havardin mukaan johtajan tärkeimpiä hyveitä ovat suurisieluisuus (magnanimitas) ja nöyryys (humilitas). Suurisieluisuus – hengen suuntautuneisuus kohti suuruutta – saa johtajan unelmoimaan uskaliaasti ja omistautumaan missiolleen. Nöyryys saa hänet kanavoimaan unelmansa muiden palvelemiseen ja toteuttamaan missionsa yhteistyössä muiden kanssa. Juuri näiden kahden – valitettavan väärinymmärretyn – hyveen yhteispeli suo henkilölle luonteen, joka erityisellä tavalla vetää muita puoleensa. Havard selittää:

”Karisma versoo johtajan visionäärisyydestä (suurisieluisuus) ja sitoutumisesta muiden palvelemiseen (nöyryys). Suurisieluisuus ja nöyryys ovat ennen kaikkea sydämen hyveitä. Niihin johtajiin, joilla on nämä hyveet, voi aito karismakin juurtua.”

Tällainen karismaattisuuteen sisältyy paradoksi, joka erottaa sen huomionkipeästä valovoimaisuudesta. Ylpeä kunnianhimoisuus turvautuu vaikka valheisiin saadakseen muut lankaan. Nöyryys sen sijaan johtaa ulkoiseen vaatimattomuuteen, jonka suuruus voidaan havaita vain sen hedelmistä.

 

Kirjoittaja Oskari Juurikkala on filosofiasta ja johtajuudesta kiinnostunut ekonomi ja juristi, joka toimii tutkijana Helsingin yliopiston kansainvälisen talousoikeuden instituutissa.

 

Lähteet

Alexandre Havard, Hyvejohtajuus, (Providentia, Helsinki 2009) s. xiii.

Katolisen kirkon katekismus (Katolinen tiedotuskeskus, Helsinki 2005), nro 799.

Paavi Johannes Paavali II, Kiertokirje Veritatis splendor (suom. Totuuden loiste, Katolinen tiedotuskeskus, Helsinki 1994), nro 39.

Pyhä Augustinus, Tunnustukset (Sley-kirjat, Helsinki 1981), 1, 1, 1.

Pyhä Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, I-II, q. 1, a. 6.

Pyhä Gregorios Nyssalainen, De beatitudinibus, oratio 1.

Max Weber, Wirtschaft und Gesellschaft (Talous ja yhteiskunta, 1922).