Kun luonnosta tuli paha…

Raamattu alkaa kertomuksella siitä, miten luonnon, maaäidin, palvelemisesta siirrytään luonnon luojaksi ymmärretyn taivaallisen isän kunnioittamiseen. Tämä on samalla kertomus siitä, miten luonto muuttui kunnioitetusta jumaluudesta Jumalan luomukseksi. Tätä luomusta kuvataan käsitteillä hyvä ja paratiisi.

teuvo_laitila
Teuvo Laitila kuva Joensuun yliopiston viestintä

Kertomus ei sisällä yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten ihmisen tulisi toimia suhteessa taivaallisen Jumalan luomaan luontoon. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (2:15) ihmistä tosin kehotetaan viljelemään ja varjelemaan luontoa, jotta se säilyisi hyvänä paratiisina. Sen sijaan luonto itsessään esitetään (käärmeen hahmossa) viettelijänä, joka houkuttelee ihmisen kapinaan luoja-ajattelua vastaan. Kapinointi osoittautuu turhaksi, ihminen karkotetaan paratiisista, ja kun hän myöhemmin yrittää palata palvelemaan maaäitiä, taivaanjumala vihastuu. Näin luonto lakkaa olemasta ihmisen luonnollinen, todellinen asuinympäristö. Sen tilalle asetettiin näkymätön ja eräässä mielessä luomaton todellisuus, taivaanjumalan valtakunta. Havaintotodellisuus, vaikka se ymmärretään taivaanjumalan luomukseksi, saa näin luojastaan riippumattoman pahuuden ominaisuuden. Vastakohta-asettelun seurauksena luonnosta tulee vähitellen ihmisen vihollinen tai vastustaja, joka on voitettava ja alistettava yhtä lailla kuin ihmisessä itsessään oleva paha tai ”luonto”.

Kristilliset auktoriteetit ovat lukeneet Raamatun luontoa koskevia kohtia eri tavoin

Raamatun pääpaino on ihmisen ja Jumalan suhteessa. Sen maailmankuva on ihmis- ja jumalakeskeinen, luonto jää tavallisesti joko huomiotta tai alisteiseen asemaan. Raamatussa – mm. Mooseksen kirjoissa, Psalmeissa ja eräiden profeettojen kuten Joonan kirjoituksissa – esiintyy kuitenkin näkemyksiä, joita voi kutsua ympäristö- tai luontokeskeisiksi käsityksiksi. Niiden perusajatus on, että koska ihminen ja luonto ovat molemmat luotuja, ihminen on osa luontoa ja hänen tulee siksi ottaa toiminnassaan huomioon myös luonto, niin eläimet kuin kasvitkin. Ihmisen asema luotuna olentona ei anna hänelle oikeutta kohdella muita luotuja täysin mielivaltaisesti.

Kristilliset auktoriteetit ovat lukeneet Raamatun luontoa koskevia kohtia eri tavoin. Yksi keskiajan kuuluisimmista teologeista, Tuomas Akvinolainen selitti Summa theologicassaan ihmisellä olevan oikeuden käyttää luontoa järkiperäisesti ja tarkoituksenmukaisesti hyväkseen. Monet katolisen kirkon pyhimykset kuten Franciscus Assisilainen ja idän kirkkojen pyhät kuten Niniven piispa ja askeetti Isaak Syyrialainen puolestaan kohtelivat luontoa, erityisesti eläimiä tasavertaisina ihmisten kanssa. Isaak esimerkiksi kysyi eräässä kirjoituksessaan, millainen on armelias sydän ja vastasi: ”Se on sydän, joka on täynnä armeliaisuutta koko luomakuntaa, ihmisiä, lintuja, petoja, demoneja – kaikkia luotuja kohtaan.” Pyhimyksiä ei useinkaan kuunneltu, vaan vallitsevaksi näkemykseksi muodostui Akvinolaisen ja muiden samaan tapaan ajatelleiden näkemys.

Kriitikot: protestanttisuuden kehitysoptimismi ympäristöongelmien taustalla

Ympäristön saastumisesta länsimaissa 1900-luvun puolivälissä alkanut keskustelu nosti esille erilaisten aatteellisten tekijöiden kuten uskonnon vaikutuksen ympäristöön. Aiheen ottivat aluksi esille historioitsijat kuten yhdysvaltalainen Lynn White ja brittiläinen Arnold Toynbee. He pohtivat mm. sitä, missä määrin protestanttinen etiikka ja työmoraali ovat ruokkineet kehitysoptimismia ja jatkuvan kasvun ideologiaa, jotka nähtiin ympäristöongelmien taustalla. Whiten ja Toynbeen mukaan kristinuskoon sisältyy useita ympäristöongelmiin vaikuttaneita käsityksiä. Tällaisia ovat ajatus historiasta jatkuvana kehityskulkuna kohti ihmisen pelastusta sekä kristillisten auktoriteettien taipumus esittää ihminen luomisen tarkoituksena ja muu luotu ihmisen palvelijana. White ja Toynbee arvostelivat myös teologien opetusta ihmisessä olevasta jumalallisesta kipinästä, sielusta, joka erottaa hänet muista luoduista.

Erityisesti Whiten esittämä juutalais-kristillisen perinteen kritiikki herätti paljon huomiota ja sai sekä kannattajia että arvostelijoita. Kriitikoista monet olivat teologeja. Useimmat heistä arvostelivat Whitea kristillisen tradition yksipuolisesta tulkinnasta sekä pyrkivät osoittamaan kristillisen opin olevan luontoystävällisempää tai luomakuntakeskeisempää kuin White oli esittänyt. Kriitikkojen mukaan ihminen ei ollut kaiken luodun kruunu tai keskus, kuten White oli esittänyt, vaan luomakuntaa tuli tarkastella kokonaisuutena. Samalla monet protestanttiset ja katoliset teologit painottivat aktiivista luonnonsuojelua, millä he tarkoittivat ihmisen järkiperäistä vastuuta luomakunnasta. Pääosa idän kirkkojen edustajista puolestaan korosti kristillisen opin ja käytännön olevan perimmiltään luomakuntaa suojelevaa, koska kaikki aine oli Jumalan luomana ja Hänen sanomansa ilmentäjänä pyhää ja siksi kunnioittamisen ja vaalimisen arvoista.

Teologit vastaavat: ihmisen elettävä sovussa luonnon kanssa

Whiten väitteen kiistäminen ei merkinnyt sitä, että kristilliset kirkot olisivat luopuneet käsityksestä, jonka mukaan ihminen on Jumalan kuva, vaan sitä, että ne liittivät aiempaa selkeämmin kuvana olemiseen vastuullisuuden käsitteen. Whitehan arvosteli kristittyjä mm. siitä, että nämä eivät kanna huolta "maallisesta". Ikään kuin vastaukseksi tähän kristillisessä ympäristökeskustelussa on viime vuosikymmeninä korostettu rauhan, oikeudenmukaisuuden ja harmonian käsitteitä: ihmisen on elettävä tänä päivänä sovussa luonnon kanssa samalla tavoin kuin muinoin Raamatun alussa kuvatussa paratiisissa.

Kristillisten teologien mukaan sopuun sisältyy ihmisen näkökulmasta kaksi puolta, sisäinen ja ulkoisen sovun rakentaminen. Edellinen luodaan kristillisten riittien kuten jumalanpalvelusten avulla ja siinä ihminen tulee osalliseksi sitä ajatonta sopusointua, joka oletetusti vallitsi luomisen alussa. Riittien avulla luotu ja koettu yhteys jumalalliseen todellisuuteen johtaa teologien mukaan ihmisen toimimaan siten, että aineellinen maailma ymmärretään sellaiseksi, millaiseksi se alkuaan luotiin: ilmaukseksi Jumalan hyvyydestä. Tämä ymmärrys puolestaan johtaa ihmisen toimimaan siten, että hän puhdistaa ja parantaa maailmaa.

Puhdistaminen ja parantaminen toteutuu sekä rukouksen ja muun Jumalan ja tämän luomistyön rituaalisen kunnioittamisen kautta että maallisen toiminnan avulla. Nykyisessä luonnonsuojelullisessa muodossaan jälkimmäinen alkoi lännen kristillisyydessä Baselissa 1989 pidetyssä Euroopan kirkkojen yleiskokouksessa, jonka teemana oli ”Rauha ja oikeudenmukaisuus”. Kokous esitti ympäristön tilan parantamiseksi mm. seuraavia asioita. Ihmisten tulisi luopua uskosta siihen että ihminen hallitsee luontoa, luopua jatkuvan kasvun ideologiasta, luonnon käsittämisestä pelkästään tai ensisijaisesti ihmiselle hyötyä tuottavaksi välineeksi sekä uskosta tekniikan mahdollisuuksiin ratkaista jäännöksettä kaikki ympäristöongelmat. Lyhyesti sanoen kokouksessa vaadittiin ihmisiltä perusteellista asennemuutosta suhteessa luontoon. Vaikka askelia tähän suuntaan onkin sittemmin otettu, kyse on vielä enemmän yksittäisistä toimintatapojen muutoksista (vaikkapa luomutuotannon tukemisesta) kuin maailmankuvan muuttumisesta.

Ovatko kirkot edelläkävijöitä vai jälkipään valvojia?

Katoliset ja idän kirkkojen teologit ovat eri tavoin tukeneet ajatusta ihmisen rationaalisesta vastuusta. Virallisten päätöslauselmien lisäksi he ovat korostaneet jumalanpalveluskäytäntöihin sisältyvää aineen – metaforisesti siis luonnon – arvostusta. He ovat myös nostaneet edellä mainittuja pyhiä ihmisiä esikuviksi ihmisen suhteelle luontoon.

Käytännöistä esimerkiksi idän kirkoissa loppiaisena, Kristuksen kasteen päivänä tapahtuva kaiken veden pyhitys sopii osoitukseksi siitä, että luonnonelementillä nähdään olevan suuri merkitys ihmisen pelastukselle ja että sitä – ja ainetta yleensäkin – tulee siksi arvostaa. Katolisessa kirkossa taas erityisesti Franciscus Assisilaisesta, jonka paavi julisti 1980 luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi, on tehty esimerkki siitä, miten luontoa kunnioittava ja varjeleva ihminen toimii.

Ympäristökysymyksiin kantaa ottaneiden kristillisten teologien luonto-käsityksen uudet, Raamatulla perustellut tulkinnat muistuttavat jossain määrin romantikkojen näkemyksiä ihmisen ja luonnon suhteesta. Yhtäältä on alettu eri tavoin korostaa luotujen erojen – ajattelevan ihmissubjektin ja mitattavissa olevan luonto-objektin dualismin – sijasta ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuutta. Toisaalta inhimillinen ja luonnonhistoria ja luonnon ja ihmisen historia pyritään näkemään toisistaan riippuvaisina tai toisiaan täydentävinä seikkoina. Keskiajan lopulta lähtienhän eurooppalaisessa tieteellisessä ajattelussa on selitetty inhimillisen historian tapahtuvan toisenlaisten lainalaisuuksien mukaan kuin luonnonhistorian; yhteiskuntaa vallitsivat kehityksen periaatteet, kun taas luonto oli sidottu muuttumattomiin luonnonlakeihin.

Kirkkojen luonto-tulkinta ja luontoon liittyvät toimenpiteet ovat reaktioita aikamme ympäristöongelmiin. Kuitenkin jään miettimään, ovatko kirkot edelläkävijöitä vai jälkipään valvojia.

Tarvitseeko kristillinen Jumala ensisijaisesti järkeen uskovia tilanhoitajia? Vai tulisiko kristittyjen muuttaa radikaalisti näkemyksiään? Mahdollisuuden muutokseen tarjoaa A. N. Whiteheadin prosessifilosofia. Se on innoittanut eräitä teologeja, muiden muassa Charles Birchiä esittämään uskonnon pelastusjärjestelmänä, joka ei pyri vain tai ensisijaisesti ihmisten, vaan kaiken luodun yhtäläiseen pelastumiseen.

 

Kirjoittaja Teuvo Laitila toimii kirkkohistorian (ortodoksinen teologia) lehtorina ja uskontotieteen dosenttina Joensuun (1.1.2010 alkaen Itä-Suomen) yliopistossa.