Uskontotiede tarjoaa tutkimukseen pohjaavaa tietoa ja opetusta maailman uskontoperinteistä elettynä ja koettuna todellisuutena. Se kutsuu irrottautumaan omasta tutusta maailmastamme ja avautumaan toiseuden kokemukselle; vain ymmärtämällä toisia voimme ymmärtää itseämme. Tähän uskontojen ymmärtämiseen uskontotiede avaa mahdollisuuden ja tarjoaa käsitteellistämisen välineitä.

Miksi opiskella uskontotiedettä?

Teologian opiskelijat ottavat usein kantaa uskontotieteen opintojen mielekkyyteen oppiaineen peruskursseilla, ja uskontotieteen pääaineeksi valinneet opiskelijat pohtivat identiteettiään varsinkin opintojen loppuvaiheessa. Kysymys siitä, mitä on olla "uskontotieteilijä - teologi", ei välttämättä ole helppo ja osa opiskelijoista kipuilee kysymyksen kanssa koko opintojensa ajan.

Uskontotiede on kolmekymmentä vuotta vanha oppiaine Helsingin yliopistossa, jossa sitä opetetaan sekä teologisessa että humanistisessa tiedekunnassa. Uudet teologian opiskelijat aloittavat opintonsa uskontotieteen johdantokurssilla heti ensimmäisenä opiskelusyksynä ja jatkavat opintojaan maailmanuskontojen kurssilla toisena opiskeluvuotena. Mutta mitä iloa uskontotieteestä on teologian opiskelijoille, joista monet valmistuvat kirkon virkaan tai menevät opettamaan uskontoa koulussa? Mitä tarjottavaa uskontotieteellä on tuleville teologeille, jotka joutuvat ottamaan paikkansa monikulttuuristuvassa yhteiskunnassamme tai ulkomailla kansainvälisissä tehtävissä, kuten lähetys- tai kehitysaputyössä? Ehdotan vastauksia näihin kysymyksiin sen tietämyksen pohjalta, jota olen kerännyt vuosikymmenien kuluessa opiskelemalla itse sekä teologisessa että humanistisessa tiedekunnassa ja opettamalla kummankin tiedekunnan opiskelijoita. Näkemykseni perustuvat käytännössä saamaani kokemukseen ensin opiskelijana, sitten opettajana ja viime vuosina myös laitoksen johtajana.

Uskontotieteen kehitys teologisena ja humanistisena oppiaineena

Uskontotiede on suhteellisen nuori oppiaine Suomessa. Ensimmäinen oppiaineen professuuri (religionshistoria) perustettiin Åbo Akademin humanistiseen tiedekuntaan vuonna 1961. Muutama vuosi myöhemmin Turun yliopistossa alettiin opettaa "Vertailevaa kansanrunouden tutkimusta ja uskontotiedettä", mutta vuonna 1970 oppiaineet erotettiin folkloristiikaksi ja uskontotieteeksi. Myös Turun yliopistossa uskontotiedettä opetettiin humanistisessa tiedekunnassa. Helsingin yliopistossa "Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen" oppiaineessa saattoi opiskella uskontotieteen linjaa koko 1960-luvun ajan. Joensuun yliopistossa uskontotiedettä on sen sijaan voinut opiskella teologisena oppianeena vuodesta 2003, ja syksystä 2008 sen on voinut valita myös pääaineekseen.

Uskontotieteen itsenäistyminen omaksi oppiaineeksi Helsingin yliopistossa tapahtui kahden tiedekunnan rintamalla. Teologinen tiedekunta otti myönteisen kannan uskontotieteen professorin viran perustamiseen 1960-luvun lopulla, mutta samaan aikaan professuurin perustamista ajettiin myös humanistiseen (silloin historiallis-kielitieteellinen) tiedekuntaan. Uskontotieteen perustamista teologiseen tiedekuntaan perusteltiin sillä, että se kuului pakollisena teologien perusopintoihin ja sitä pidettiin tärkeänä nimenomaan uskonnonopettajien koulutuksessa.

Neuvottelujen tuloksena uskontotieteen professuuri perustettiin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1970 ja virkaan nimitettiin hakumenettelyn jälkeen Juha Pentikäinen. 1970-luvulla perustettiin teologiseen tiedekuntaan myös uskontotieteen lehtorin ja assistentin virka. Uskontotiede pysyi samalla myös humanistisessa tiedekunnan oppiaineena, mutta ensimmäinen uskontotieteen virka ähän tiedekuntaan perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1995. Nykyään uskontotieteen laitoksella on kolme virkaa teologisessa ja kaksi virkaa humanistisessa tiedekunnassa ja opiskelijoita molemmista tiedekunnista suurin piirtein yhtä paljon.

Opiskelijoista koulutetaan uskontotieteen asiantuntijoita

Uskontotieteen valitseminen pääaineeksi teologisessa ja humanistisessa tiedekunnissa eroaa toisistaan huomattavasti. Teologisessa tiedekunnassa opiskelijat otetaan sisään opiskelemaan teologiaa, kun taas humanistisessa tiedekunnassa heidät hyväksytään pääsykokeen kautta opiskelemaan nimenomaan uskontotiedettä. Koska uskontotieteen on tarjottava näille opiskelijoille pääaineopintoja, jotka oikeuttavat kandidaatin ja maisterintutkintoon, uskontotieteen tutkintorakenne on laadittu humanistisen tiedekunnan vaatimusten mukaisesti.

Teologisen tiedekunnan uskontotieteen tutkintovaatimukset on muokattu humanistisen tiedekunnan tutkintorakenteen pohjalta palvelemaan teologian opintojen tarpeita. Teologisessa tiedekunnassa tähdätään siihen, että opiskelijat saisivat mahdollisimman laajan teologisen tuntemuksen. Siksi tiedekuntaan hyväksytyt opiskelijat opiskelevat laajat perusopinnot viidessä teologisessa oppiaineessa. Opiskelija valitsee näiden joukosta pääaineen vasta ilmoittautuessaan pro gradu -seminaariin eli neljäntenä tai viidentenä opintovuonna. Jos opiskelijan pääaine on uskontotiede, tarkoittaa se käytännössä sitä, että hän opiskelee samat uskontotieteen peruskurssit kuin humanistiopiskelijakin mutta vähemmän muita perus- ja aineopintoja.

Opintojen erilaisuuden seurauksena rakentuu myös opiskelijan uskontotieteellinen asiantuntijuus teologisessa ja humanistisessa tiedekunnassa hieman eri tavoin. Humanistisessa tiedekunnassa koulutetaan jonkin humanistisen erityisalan, kuten uskontotieteen asiantuntijoita, kun taas teologisessa tiedekunnassa koulutetaan teologeja, joilla on uskontotieteellistä asiantuntijuutta. Tiedekunnasta riippumatta uskontotiede on kuitenkin kuin aarreaitta, josta opiskelija voi ammentaa uskontoa ja uskontoja koskevaa tietoa oman asiantuntemuksensa pohjaksi. Teologian opiskelijoille uskontotieteellinen tietämys täydentää muissa teologisissa oppiaineissa saatua uskonnontuntemusta ja auttaa omalta osaltaan rakentamaan monialaista teologista osaamista.

Uskontoperinteiden tuntemus auttaa toiseuden ymmärtämisessä

Yksi uskontotieteellisen tutkimuksen tärkeimmistä lähtökohdista sisältyy Max Müllerin lausahdukseen, jonka mukaan se joka tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne yhtään uskontoa. Toinen kuuluisa uskontotieteilijä, Ninian Smart taas kehottaa meitä kulkemaan matkan toisen uskonnonedustajan "mokkasiineissa", jotta voisimme ymmärtää hänen tapaansa ajatella ja kokea asioita. Molemmat kutsuvat meitä hetkeksi irrottautumaan omasta tutusta maailmastamme ja avautumaan toiseuden kokemukselle; vain ymmärtämällä toista voimme ymmärtää itseämme. Tähän uskontojen ymmärtämiseen uskontotiede avaa mahdollisuuden ja tarjoaa käsitteellistämisen välineitä.

Perehtymällä erilaisiin uskontoperinteisiin on mahdollista päästä käsiksi uskonnollisen ajattelun erilaisuuteen mutta myös sen samanlaisuuteen. Pinnalta katsoen erilaisia jumalia pursuava hindulaisuus näyttää hyvin erilaiselta kuin kuvista riisuttu luterilaisuus, mutta molempiin uskontoperinteisiin sisältyy viime kädessä pyrkimys päästä yhteyteen jonkin ihmistä suuremman voiman kanssa ja löytää elämälle kiintopiste, joka ylittää jokapäiväisen kokemuksen. Juutalaisille, kristityille ja muslimeille tämä kiintopiste on persoonallinen Jumala, joka ohjaa ihmisen elämää pyhiin kirjoihin ja lakeihin sisällytetyllä sanalla. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa se on vapautumista elämän ikuisesta kiertokulusta täyttämällä omat velvollisuutensa tai mietiskelemällä. Ihmisten uskonnollinen toiminta on maailmanlaajuisesti hyvin saman oloista; ihmiset rukoilevat, mietiskelevät, uhraavat lahjoja, vaeltavat pyhille paikoille ja viimeistään kuoleman hetkellä ihmiset saatellaan hautaan uskonnollisin menoin.

Teologit ovat kulttuurityöläisiä

Uskontojen samankaltaisuuden hakeminen voi kuitenkin olla hämmentävää teologille, joka valmistautuu toimimaan kirkon virassa. Hänen on oltava valmis sitoutumaan yhden uskonnollisen instituution arvoihin, edustamaan sitä ja puolustamaan sen paikkaa nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Tehtävä ei välttämättä ole helppo. Tutkimus osoittaa, kuinka vanhojen kirkkojen kannatus ja merkitys Euroopassa jatkuvasti vähenee ja muiden uskonnollisten perinteiden kannatus kasvaa. Yhteiskuntaa maallistuu ja kirjavoituu.

Muutoksen myötä seurakunnassa toimiva teologi ei kohtaa vain kanssaluterilaisia vaan myös muualta maailmasta tulevia kristittyjä ja jopa muiden uskontojen edustajia, kuten muslimeja. Kirkko ei ole enää kansan vaan kansojen kirkko. Mutta kansojen kirkossa on tunnettava myös muita kansoja ja näiden ajattelutapoja. On kuljettava heidän "mokkasiineissaan" ja löydettävä ymmärrys, joka rakentaa siltoja erilaisuuden ylitse. Näitä asioita teologian opiskelijat usein pohtivat, kun he miettivät maailman uskontojen tuntemisen tärkeyttä tulevassa työssään.

Toiseuden ymmärtäminen on tuleville teologeille hyvin konkreettinen haaste, jossa tarvitaan sydämen viisautta mutta myös käytännön tietämystä, jotta ihmisten arjessa tapahtuva kulttuurien välinen vuorovaikutus saadaan sujumaan. Erityisen selvästi tämä korostuu uskonnonopettajien työssä, kun he toimivat monikulttuurisessa koulumaailmassa. Uskontojen ja kulttuurien tuntemusta edellytetään myös teologeilta, jotka hakeutuvat viestinnän tehtäviin. Heiltä odotetaan perehtyneisyyttä esimerkiksi uskonnon merkitykseen maailmanpolitiikassa, josta yksi ajankohtainen esimerkki on Yhdysvaltojen presidenttikisa. Yhdysvaltalaisten äänestyskäyttäytymistä tuskin ymmärtää ilman että tietää, miten kristillinen oikeisto siellä ajattelee ja toimii. Nykypäivän teologit, jotka toimivat pappeina, opettajina tai yhteiskunnan eri sektoreilla on oltava yhä enemmän yhteiskuntaa tuntevia kulttuurityöläisiä. Heidän on oltava monialaisia osaajia, mihin uskontotiede muiden teologisten oppiaineiden kanssa heitä pyrkii valmentamaan.

 

Kirjoittaja Tuula Sakaranaho on uskontotieteen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, jossa hän toimii parhaillaan uskontotieteen professorina (mvs.) ja laitoksen johtajana.

 

Kirjallisuus

Anttonen, Veikko (1987), Uno Harva ja suomalainen uskontotiede. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Fingerroos, Outi, Minna Opas ja Teemu Taira (toim.) (2004), Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Gothóni, René (ed.) (2005), How To Do Comparative Religion: Three Ways, Many Goals. Berlin, New York: Walter de Gruyter.

Holm, Nils G. (1993), Religionshistoria. Solveig Widén (red.), Åbo Akademi 1918-1993. Forskning ock institutioner. Åbo: Åbo Akademi.

Holm, Nils G. (ed.) (2000), Etnography is a Heavy Rite. Studies in Comparative Religion in Honour of Juha Pentikäinen. Åbo: Religionsvetenskapliga ock folkloristika Institution vid Åbo Akademi.

Ketola, Kimmo (2008), Uskonnot Suomessa. Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Ketola, Kimmo, Simo Korkee, Heikki Pesonen, Tuula Sakaranaho, Tom Sjöblom (1997): Näköaloja uskontoon. Uskontotieteen ajankohtaisia suuntauksia. Helsinki:Yliopistopaino.

Laitila, Teuvo (2006), Ihmisen jumalat. Johdatus uskontotieteeseen. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Mahlamäki, Tiina, Ilkka Pyysiäinen ja Teemu Taira (toim.) (2008), Pyhä. Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Markkula; Harri (1997), "Kuka ottaisi uskontotieteen? Uskontotieteen asema Helsingin yliopistossa 1969-1996". Heikki Pesonen (toim.), Uskontotieteen ikuisuuskysymyksiä. Uskontotiede 1. Helsingin yliopisto: Uskontotieteen laitos.

Sjöblom, Tom, Kimmo Ketola, Heikki Pesonen ja Tuula Sakaranaho (2001): Uskontotiede. Petri Luomanen (toim.), Teologia. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Edita.

Sjöblom, Tom & Terhi Utriainen (toim.) (2004), Mikä ihmeen uskonto? Suomalaisten tutkijoiden puheenvuoroja uskonnosta. Uskontotiede 10. Helsingin yliopisto: Uskontotieteen laitos.