Kirkonmiesten ja saamelaisten menneisyydessä tapahtunut kohtaaminen herättää suomalaisten mielissä yleensä ajatuksen alistetuista lapinmiehistä, joilta papit riistivät rummut ja pakottivat heidät käymään kirkossa ja lukemaan Raamattua. Tilanne oli todellisuudessa huomattavasti monimutkaisempi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käännyttämisen kiihkein vaihe oli takanapäin, saamelaisten ja pappien välinen kanssakäyminen oli usein hyvinkin rauhanomaista. Papit olivat 1700- ja 1800-luvun Utsjoen lapinmaalla sekä Inarissa hyvinkin odotettuja vieraita. -Vieraita nimenomaan sen vuoksi, että kukaan heistä ei halunnut tehdä Lappiin vielä tuossa vaiheessa kotiaan. Oma elämänpiiri löytyi etelämpää, ja saamelaisten luona oltiin vain käymässä ennen uusiin virkapaikkoihin ylenemistä.

Isokokoiset papit pahoinvoivina

Saamelaisten käännyttämisen merkitys alkoi korostua Ruotsissa 1600-luvulla, jolloin kaikki valtakunnan asukkaat velvoitettiin sitoutumaan luterilaiseen tunnustukseen. Jotta saamelaiset saatiin liitettyä mahdollisimman mutkattomasti muun kirkon yhteyteen, heidän keskuuteensa oli lähetettävä kirkonmiehiä. Saamelaiset eivät olleet menneisyydessä sen enempää yhtenäinen ryhmä kuin tänäkään päivänä, eivätkä he taistelleet pappeja vastaan yhtenä rintamana edes käännytysvaiheessa. Kirkolla oli tukenaan alusta asti myös saamelaiskristittyjä, jotka kannattivat aktiivisesti uuteen uskontoon siirtymistä.

Vain harvasta papin ja saamelaisten välisestä kohtaamisesta on jäänyt todisteeksi historiallista lähdetietoa. 1700- ja 1800-luvulta säilynyttä lähdeaineistoa lukemalla ja siitä osasia yhteen kokoamalla saa muodostettua jonkinlaisen kuvan kohtaamisten pääpiirteistä. Lähteet kuvaavat lähinnä pappien vaikutelmia, koska saamelaiset elivät vielä 1800-luvulla pitkälti kirjoittamattomassa kulttuurissa eivätkä näin ollen omia mietteitään muistiin pistäneet. Ensimmäinen kohtaaminen etelästä tulevan papin ja saamelaisten välillä tapahtui yleensä Etelä-Lapissa, jonne saamelaiset kyytimiehet saapuivat etelästä tullutta pappiaan noutamaan. Yleensä papit kiinnittivät aluksi huomiota saamelaisten poikkeavaan pukeutumiseen. Osa papeista piti saamelaisten värikästä vaatetusta juhlavana ja silmää miellyttävänä, mutta kaikki suomalaiseen tyyliin tottuneet papit eivät pitäneet punakirjavia vaatteita ollenkaan sopivana asuna ainakaan jumalanpalvelukseen.

Kyytimiehet kohdattuaan papilla oli edessään porokyyti pohjoiseen pappilaansa. Koska matka ei taittunut hetkessä, yösijaa jouduttiin etsimään matkan varrelle sattuneista saamelaiskodista. Saamelaisten luona vieraileminen oli papeille etenkin ensi alkuun melkoinen koettelemus. Suomalaiset kirkonmiehet olivat toisinaan saamelaisiin verrattuna varsin isokokoisia, minkä takia heidän saattoi olla vaikea mahduttautua sisään kotien ahtaista oviaukoista. Kun sisään onnistuttiin viimein pääsemään, tupien savuisuus ja ahtaus ahdistivat, ja kotioloista poikkeavat vieraat hajut saivat kirkonmiehet usein suorastaan pahoinvoiviksi. Papit tunnustivat itsekin päiväkirjoissaan omat ennakkoluulonsa. Saamelaisten vieraanvaraisesti tarjoama ruoka saattoi jäädä syömättä, jos se poikkesi liikaa suomalaisesta. Poronkielen syöminen tai lampaanmaidon juominen saattoivat olla puistattavia kokemuksia papeille, joita ei juurikaan ollut etukäteen osattu valmistella vieraan kulttuurin kohtaamiseen.

Luottamuksellisiin väleihin viinaa tarjoamalla

Saamelaisten ja papin kohtaamiseen kuului yleensä alkuun molemminpuolista tunnustelua. Pappi ihmetteli tulevien vuosien asuinpaikkaansa ja sen outoa kieltä puhuvia asukkaita. Saamelaiset puolestaan tarkkailivat, minkälainen pappi heidän keskuuteensa sillä kertaa oli lähetetty. Papin tehtävänä oli murtaa jää ja tarjota viinaa uusille seurakuntalaisilleen. Viinaryypyn vastineeksi saamelaiset toivat papille lahjojaan. Utsjoen kirkkoherrana 1820-luvulla toiminut Jacob Fellman sai ensimmäistä kertaa virkapaikalleen saavuttuaan ja ryypyt tarjottuaan lahjaksi kenkäheinää sekä poron- ja lampaanmaitoa.

Lahjojen antaminen eri kulttuurien edustajien kesken on yleensäkin kuulunut asiaan, jos vieraita on haluttu lähestyä ystävällisessä hengessä. Papin kannatti pyrkiä seurakuntalaistensa kanssa ylipäänsä mahdollisimman luottamuksellisiin suhteisiin, jos mieli työnsä saamelaisten keskuudessa onnistuvan. Tästä huolimatta kirkonmiehet olivat kuitenkin saamelaisten keskuudessa vieraan valtakulttuurin edustajia, joten kokonaan yhteentörmäyksiltä ei vältytty. Muistoja suoranaisista yhteenotoista on tosin säilynyt lähdeaineistossa hyvinkin vähän, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö saamelaiset olisi pitäneet pappeja vastaan puoliaan, mikäli aihetta moiseen ilmeni.

"Taitaisivat säälitellä ja hymyilläkin"

Kohtaamiseen liittyneet kieliongelmat olivat luonnollisesti luku sinänsä. Yleensä pappia oli ensimmäisellä kerralla vastassa kirkon palveluksessa toiminut paikallinen luottamusmies, kuten kirkkoväärti tai lukkari. Nämä suomea taitaneet saamelaiset näyttivät papille paikkoja ja toimivat tulkkeina papin ja seurakuntalaisten välillä. Kirkolle sijoittuneet kohtaamiset olivat papeille siinä mielessä helpompia, että ne tapahtuivat heidän kannaltaan tutummalla maaperällä. Erämaassa he olivat täysin riippuvaisia kyytimiehinä toimivien saamelaisten suuntavaistosta ja paikallistuntemuksesta.

Maastossa taitetut matkat pakottivat monesti papit myös pukeutumaan saamelaisten tavoin. Lapissa 1830-luvulla vuoden verran pappina toiminut Johan Stenbäck kirjoitti kerran päiväkirjaansa: "Eipä toki tarvitse aina täällä elää ja tänne kuolla. Mutta jos kotona osaisivat kuvitella, minkälaisella kesäretkellä nyt olen, mitähän sanoisivat: taitaisivat säälitellä ja hymyilläkin, kun näkisivät minut kahlaamassa jänkiä ylläni harmaa kauhtana, jonka vyössä riippuu suuri lapinleuku, sydvästi päässäni ja sauva kädessä. Sellaista on matkanteko täällä."[i]

Miltä viikunapuu näyttää?

Utsjoella 1820-luvulla toiminut saamelainen kansanopettaja tuli kerran kysymään seurakunnan kirkkoherralta, miltä Raamatussa mainittu viikunapuu näytti ja minkälaisia hedelmiä se tuotti. Hän muisti nimittäin lukeneensa Uudesta testamentista, että Jeesus oli kerran nälissään halunnut syödä viikunapuun hedelmän. Esimerkki kuvaa hyvin sitä, kuinka paljon Raamatun välimerellinen maailma poikkesi 1800-luvulla pohjoisimmassa Lapissa eläneiden saamelaisten maailmasta.

Raamatussa mainittujen asioiden selittäminen tuotti saamelaisten keskuudessa toimiville papeille huomattavia vaikeuksia, etenkin kun ottaa huomioon, ettei papeilla ollut saamelaisten kanssa edes yhteistä äidinkieltä. Saamen kieli heijasti saamelaisten omaa maailmaa, eikä monille kristillisissä kirjoissa esiintyville käsitteille löytynyt saamen kielestä vastineita. Saamen kielessä oli luonnostaan huomattavasti monipuolisempi sanasto esimerkiksi poronhoidolle kuin monille raamatullisille termeille.

Kristinuskon tuominen saamelaisten keskuuteen aloitettiin uskonnon ulkoisista muodoista. Saamelaiset koottiin jumalanpalveluksiin ja heidän oli opeteltava ulkolukuna kristinuskon pääkohtia. Nykyisen Suomen Lapin alueella eläneet saamelaiset noudattivat kristillisiä tapoja ulkoisesti viimeistään 1700-luvun alkupuolella, mutta monikaan heistä ei loppujen lopuksi ymmärtänyt kristinuskon varsinaisesta sanomasta yhtään mitään. Pappismiehet saattoivat tuskastua pahemman kerran, kun ehtoolliselle pyrkimässä olleet seurakuntalaiset eivät välttämättä muistaneet edes Jeesuksen nimeä. Pappien mielissä saattoi herätä paitsi ärtymystä myös sääliä ja joskus jopa jonkinasteista huvittuneisuuttakin saamelaisten yrittäessä opetella ulkolukuna katekismusta ja kymmentä käskyään. Eräskin poika oli kerran lukenut käskyjä tyyliin "Ei sinun pidä tääppämään" ja väännellyt samalla naamaansa saadakseen sanoja paremmin ulos.

Isälliset papit saamelaisten parissa

Vaikka papin ja saamelaisten välisiin kohtaamisiin sisältyi monenlaisia haasteita, väärinkäsityksiä ja ennakkoluulojakin, ne olivat usein siitä huolimatta varsin lämmintunnelmaisia ja kummankin osapuolen kannalta palkitsevia kokemuksia. Saamelaiset ottivat pappinsa yleensä hyvin innostuneina vastaan. Vaikka pappien välittämä kristinusko ei kaikkia saamelaisia kielivaikeuksienkaan takia onnistunut koskettamaan, he olivat joka tapauksessa innokkaita kuulemaan, mitä kerrottavaa papilla olisi eteläisemmän maailman tapahtumista. Utsjoen saamelaiset viettivät itse useimmiten osan vuodesta Jäämeren rannalla poroja paimentamassa ja kalaa pyydystämässä. He pystyivät siis puolestaan välittämään papille tietoja muun muassa Ruijan puolella tarjolla olevien kauppatavaroiden hinnoista sekä sikäläisten suurkäräjien jäsenistä. Papit elivät Lapissa usein siinä määrin eristyksissä etelään jääneistä perheistään ja ystävistään, että seurakuntalaisten kohtaaminen saattoi olla heille Lapin yksinäisyydessä kultaakin kalliimpaa. Tällöin eivät kielelliset ja etniset erot haitanneet kanssakäymistä lainkaan.

Vaikka papit pitivät itseään ilman muuta saamelaisia kehittyneemmän kulttuurin edustajina, saamelaisten ja pappien välille saattoi toisinaan kehittyä myös ystävyyssuhteita. Yleensä nämä suhteet muodostuivat papin ja kirkon palveluksessa työskentelevien saamelaisten luottamusmiesten välille. Eräs Utsjoen kirkkoväärteistä nimesi poikansakin David Ericiksi 1700-luvun jälkipuoliskolla Utsjoen kirkkoherrana toimineen opettajansa mukaan. Vastaavanlaiseen välien lämpenemiseen käännyttäjän ja käännytettävien välillä on kiinnitetty huomiota muissakin kulttuurien kohtaamista kuvaavissa tutkimuksissa. Ystävyyden syventymisestä huolimatta papit muistivat yleensä oman arvonsa ja kohtelivat tutuksikin tulleita saamelaisia enimmäkseen hyvin isällisesti. Täysin tasa-arvoisia kohtaamiset papin ja saamelaisten välillä eivät siis olleet ilmeisesti koskaan, vaikka toisinaan pappia ja saamelaisia erottavat kulttuuriesteet oli mahdollista kaataa ainakin hetkellisesti.

 

Kirjoittaja Ritva Kylli on filosofian tohtori, joka toimii tutkijatohtorina Oulun yliopistolla Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa. Parhaillaan hän valmistelee post doc -tutkimusta saamelaisten hengellisestä historiasta.

 

Kirjallisuutta

Castrén, M. A.: Tutkimusmatkoilla pohjolassa. Matias Aleksanteri Castrénin matkakertomuksia suomentanut ja johdannon kirjoittanut Aulis J. Joki. Helsinki, 1953.

Fellman, Jacob: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV. Helsingfors, 1906.

Hætta, Lars & Bær, Anders: Usko ja elämä. Koutokeinon saamelaisten hengellisestä elämästä, Lars Levi Laestadiuksen heräyksestä ja lestadiolaisuuden alkuvaiheista ennen vuotta 1852. Käännös: Pekka Sammallahti. Utsjoki, 1993.

Högström, Pehr: Beskrifning Öfwer de til Sweriges Krona lydande Lapmarker År 1747. Facsimileutgåva efter originalupplagan som utgavs i Stockholm 1747. Umeå, 1980.

Kylli, Ritva:Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742-1886. Studia Historica Septentrionalia 47. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys. Rovaniemi, 2005.

Länsman, Anni-Siiri: Väärtisuhteet Lapin matkailussa. Kulttuuriana­lyysi suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisesta. Oulu, 2004.

Paulaharju, Jenny: Äitini suvun tarina. Porvoo, 1966.

Paulaharju, Samuli: Taka-Lappia. Toinen painos (1927). Porvoo, 1965.

Wallin Weihe, Hans-Jørgen: "Social work" and missionary work as part of the power game. A discussion through two examples. Hans Egede missionary in Greenland 1721-1736 and the Norwegian Saami mission in Finnmark. The period of establishment of missions and social services 1888-1900. Lund, 1999.


 

[i] J. Paulaharju 1966, 207.