"Kaikki riisuttu alastomaksi, niin kuin hän itse siinä lepäämässä"


Väitöstutkimukseni, 1999, Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä perustui kirjoitusaineistoon, jossa 500 suomalaista ihmistä kertoo suhteestaan kuolemaan ja kuolevan hoitamiseen 1990-luvun Suomessa. Moni heistä kirjoitti, että kuoleva ihminen on "alaston" tai "riisuttu". Miksi ihmiset käyttävät alastomuuden vertauskuvaa puhuessaan kuolemisesta? Ja miten puku liittyy uskontoon, jos joku kirjoittaa näin pohtiessaan omaa kuolemaansa: "saan riisua yltäni kaiken ihmisen vajavuuteni kuin ahtaan, likaisen puvun. Saan kahlata virran yli Hänen luokseen ja pukeutua uuteen, puhtaaseen ja valkeaan"? Tutkimuksessani Alaston ja puettu. Ruumiin ja uskonnon ääret lähdin selvittämään, millä tavoin uskonnollinen kieli kuvaa ja määrittelee ihmisen ruumiillista identiteettiä alastomuuden ja puvun vertauskuvien kautta. Uskonnollisen kielen valinnat ja painotukset -- esimerkiksi sen tapa riisua tai pukea ihminen -- on oleellinen osa uskonnollista toimintaa ja vallankäyttöä, jolla ihmisyyttä rakennetaan ja arvotetaan.

Puku ja pukeminen liittyvät uskontoon sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Uskonnolliset puvut rakentavat identiteettiä sekä liittämällä yksilöt yhteisöön että suojaamalla heitä monenlaisia epäjatkuvuuksia ja uhkia vastaan. Shamaanin puvun symboliikka on täynnä tuonpuoleisessa maailmassa tarvittavaa pyhää voimaa. Morsian on verhonnut päänsä häärituaalin ajaksi erottautuakseen entisestä elämästään ja suojautuakseen vaaroilta. Kummassakin tapauksessa puku suojaa ja varustaa ihmisen ruumiillisen ja uskonnollisen identiteetin. Tällöin puvun puute eli alastomuus merkitsisi identiteetin uhanalaisuutta ja haurautta: ihmisen perustavanlaatuista kuulumattomuutta tai suojattomuutta.

Raamatusta löytyy paljon kuvauksia pukemisesta ja riisumisesta

Raamatusta, kuten muistakin uskonnollisista teksteistä, löytyy paljon kertomuksia ja kuvauksia pukemisesta ja riisumisesta. Luomiskertomuksessa Jumala pukee ensimmäiset ihmiset nahkavaatteisiin ennen kuin karkottaa heidät paratiisista. Sekä paratiisin sulkeutuva portti että alun perin viatonta mutta sittemmin tahriutunutta alastomuutta verhoava puku rajaavat ihmisen auttamattomasti pyhästä erotetuksi maalliseksi olennoksi eli varsinaisessa mielessä ihmiseksi. Raamatun lopussa, Johanneksen ilmestyksessä, ihmiset jaetaan kahtia: autuaat huolehtivat vaatteistaan ja kadotetut joutuvat "kulkemaan alasti kaikkien nähden."

Iho ja puku -- ihon ja puvun kokonaisuus -- muodostavat ihmisen ruumiillista identiteettiä muuntelevan rajapinnan. Aina ei ole helppo sanoa, missä ihon ja puvun raja viime kädessä sijaitsee. Tämä avoimeksi jäävä kysymys on kiehtonut sekä uskonnollista että taiteellista mielikuvitusta. Lars Levi Laestadius kirjoittaa saarnatekstissään, kuinka syntisen ihmisen on riisuttava itsensä "nahkoineen ja karvoineen" ennen kuin voi saavuttaa pelastuksen. Pietarinkirkon Sikstiiniläiskappelin Viimeinen tuomio -freskossa Michelangelo roikuttaa käsissään omaa tyhjää nahkaansa. Esimerkit kysyvät visuaalisen tai kielikuvan keinoin, mikä kaikki ihmisen identiteetissä on viime kädessä irrallista ja ylimääräistä eli riisuttavissa, ja mitä sen jälkeen enää on olemassa.

Virsien ja saarnojen puetut ja riisutut: armo ansaitaan riisuutumalla

Otan esimerkkejä puvun uskonnollisista ja kuvaannollisista merkityksistä Suomen luterilaisen kirkon virsikirjoista sekä Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) saarnateksteistä. (Monografiassa Alaston ja puettu on esimerkkejä monesta muustakin, sekä uskonnollisesta että maallisesta, kontekstista.) Kumpikin tekstikokonaisuus viittaa usein Raamattuun. Valtauskonnon ja herätysliikkeen kielet kuvaavat suomalaista uskonnollisuutta kahdesta hiukan eri suunnasta.

Virsien -- ja niiden myötä valtauskonnon -- kieli ihmisenä olemisen ehdoista ja mahdollisuuksista on vähemmän rehevää kuin Laestadiuksen saarnojen kieli. Kuitenkin virret ja herätyssaarnat ovat samaa mieltä perustavasta ihmiskäsityksestä: ihmisen on auliisti tunnustettava syntisyytensä ja avuttomuutensa -- eli riisuuduttava ilkosilleen -- saadakseen osakseen armon. Armo puolestaan kuvataan usein Jumalan antamaksi puvuksi. Vivahde-eroja saarnojen ja virsien esitystavoista toki löytyy.

Riisuttu nainen ja alaston lapsi: alastomuus kuvastaa ihmisen identiteetin keskeneräisyyttä

Virsien alaston ihminen on kuka hyvänsä syntinen kristitty. Laestadiuksen saarnojen kuvauksissa sen sijaan riisutaan yleensä nainen. Monet saarnatekstien esimerkit ovat häpyään myöten alastomiksi riisuttuja syntisiä naisia: "...tuommoinenko nyt on Vapahtajan morsian? Yksi vanha rupinen ja pahoin haiseva riettaan huora...". Vanhan testamentin tutkija Athalya Brenner kutsuu tällaisia tekstejä pornoprofetioiksi. Laestadius käyttää varsin omaperäisesti ilmausta huora puhuessaan ihmisestä, joka ei suostu oikealla tavalla alastomaksi jumalansa edessä. Sen sijaan "katuvaiset ja uskovaiset huorat" -- eli kaikki katuvat ja uskovat ihmiset -- "saavat lopuksi tanssia taivaan kultalattialla valkeilla vaatteilla puettujen joukossa iankaikkisesti". Virsistä tällaista naissukupuolta korostavaa kieltä ei löydy.

Saarnat vertaavat uuden ihmisen syntymää synnytykseen ja lapsivuodeaikaan. Uusi ihminen on siis yhtäältä vastasyntynyt lapsi ja toisaalta vastasynnyttänyt äiti! Laestadiuksen mukaan uudeksi tuleva ihminen nousee liian varhain lapsivuoteesta ja luulee olevansa voimissaan heti synnyttämisen jälkeen. Hänen pitäisi kuitenkin odottaa, että synnytyksessä muuttunut ruumis vähitellen voimistuu. Veristen synnytysvaatteiden peseminenkin vie aikansa: "[ne] ovat siltänsä likaiset ja tarvitsevat paljon saippuaa, ennen kuin ne tulevat puhtaiksi. Se verinen paita, joka on ollut päällä lapsivuoteessa, on tarttunut ihoon: sitä tarvitsisi vielä liottaa ja pestä."

Synnyttäjän kuva ohjaa huomion puvun likaisuuteen: synnin saastasta puhdistuminen ei tapahdu yhtäkkiä vaan vie aikaa. Samalla esitetään vaatteen ja ihon, tai ruumiin, tiivis yhteys. Synnyttäjän verinen paita on tarttunut kiinni ihoon ja sen irrottaminen vaatii hidasta liottamista. Uudistuminen kuvataan työlääksi, ehkä tuskaiseksikin, muutoksen ja puhdistumisen prosessiksi.

Vastasyntyneen kuva nostaa esiin ihmisen ensimmäisen vaatteen tarpeen: "Herra (...) laittoi hänelle saunavettä, pesi hänet puhtaaksi elämän vedellä ja kääri hänet puhtaisiin liinavaatteisiin." Tässä Laestadius käyttää voimakasta kuvaa ihmisen keskeneräisyydestä ja perustavasta yhteisön tai toisen tarpeesta: vielä syntymänsä jäljiltä veristä ja alastonta pikkuvauvaa. Kukaan ei ainakaan uuden elämänsä alussa pysty itse ja omin voimin vaatettamaan itseään.

Laestadiuksen saarnat sisältävät sekä pornografiseen vivahtavia kuvia ihmisen rivosta ja saastaisesta alastomuudesta että koskettavia kuvia vastasyntyneen hoivaa ja suojaa kaipaavasta alastomuudesta. Kummassakin tapauksessa alastomuus on metafora ihmisen identiteetin keskeneräisyydelle, jota uskonto purkaa, muokkaa ja työstää uudeksi.

Virsien alastomat kuolevaiset : "mua nyt jo riisutaan, tää maja puretaan"

Vain sä voit, Herra, parantaa
ja synnin saastan puhdistaa
voit alastoman verhota
vanhurskauden vaatteella.

Luterilaisissa virsistä löytyy runsaasti puhetta armovaatteista, yljän vaatteista, häävaatteista, autuuden ja pyhyyden vaatteista sekä kirkkaista puvuista. Tunnettu virsi, johon kuolevia hoitavat ihmiset vielä 1990-luvullakin viittaavat, kuvaa ihmisen maallista elämää seuraavalla säkeellä: "mua nyt jo riisutaan, tää maja puretaan". Kuolema ilmaistaan koko maallisen olemuksen tai identiteetin riisumisena ja purkamisena, lopullisena tyhjentymisenä.

Monen kuolemasta kertovan virren kautta katsotaan ruumiillisen ja sosiaalisen identiteetin eri kerroksia, jotka uskonto lupaa kuoleman jälkeen muuttaa. Niitä ovat paitsi maja (joka voi merkitä kotia tai kehoa), myös puku, itse ruumis, ja nimi: "Kuolon uneen nukkuneen Herra pukee muotoon uuteen, kirkastettuun ruumiiseen, se on luotu ikuisuuteen"; "On siellä kirkkaat vaattehes (...), on siellä nimes uusi".

Voiko Jumalakin olla alasti?

Sekä saarnoissa että virsissä Jumalalla on puku, jonka helmoihin hän voi kääriä ihmisen. Paavaliin viitaten Kristuksesta, ja uskossa kuolemisesta, voi virren tekstissä tulla kristityn viimeinen vaate: "Haudattuna kanssa Kristuksen mä olen kuolemaan, vanhurskauden vaatteeseen puettu ihanaan".

Laestadiuksen saarnassa ristiinnaulittu Jeesus on ristillä alasti, ja ihmiset saavat oman alastomuutensa peitteeksi jumalanpojan hameen: "Kristuksen hame on teidän osanne. Se on jäänyt teille suojaksi, te alastomat raukat." Poikansa hahmossa myös Jumala itse on alaston sekä kuollessaan ristillä että syntyessään. Seimessä makaava Jeesus on virren mukaan vielä kapaloimaton vauva, joka on kuitenkin mahtavista mahtavin, sillä hän voi pukea kaikki ihmiset.

Virsien ihminen tuntee häpeää kuolevan jumalanpojan alastomuudesta, sillä hän kokee olevansa siitä vastuussa. Virressä lauletaan niistä ihmisistä, jotka eivät ruokkineet ja pukeneet sairasta, avutonta ja alastonta Jeesusta kun tämä tuli "outona" (tuntemattomassa asussa) pyytämään apua. Virsissä siis sekä ihminen että Jumala -- poikansa hahmossa -- voivat olla alasti tai vajaasti puettuja. Kummankin kohdalla alastomuus kuvaa tiettyä avuttomuuden tilaa. Virsitekstien kuvakieli tuntuisi ikään kuin rivien välissä esittävän, että viime kädessä ihminen ja jumala keskinäisessä vuorovaikutuksessaan pukevat tai riisuvat toisensa. Viime kädessä ihminen ja jumala siis määrittelevät, rakentavat ja suojaavat toinen toisensa identiteetit.

Yllä tehty kurkistus virsiin ja saarnoihin tuo oman pienen lisänsä uskonnon ja ruumiillisuuden tarkasteluun. Uskonnollinen kieli on usein täynnä kuvia ja kuvauksia ihmisen ruumiillisuuden eri puolista. Kuvakieli ei ole vain tekstin koristetta, vaan se  esittää ihmisen ruumillisuutta tietystä näkökulmasta ja sitä kautta muokkaa ihmisten suhdetta omaan ja toisten ruumiisiin.  

 

Kirjoittaja FT Terhi Utriainen toimii dosenttina Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella.

 

Kirjallisuus:

Arthur, Linda B (toim.): Religion, Dress and Body. Oxford: Berg, 1999.

Brenner, Athalya: The Intercource of Knowledge. On Gendering Desire and 'Sexuality' in the Hebrew Bible. Leiden: Brill, 1997.

Carrette, Jeremy R.: Foucault and Religion: Spiritual Corporality and Political Spirituality. London: Routledge, 2000.

Hall, Stuart: Identiteetti. Suomentaneet ja toimittaneet Mikko Lehtonen & Juha Herkman. Tampere: Vastapaino, 2002.

Laestadius, Levi: Rovasti Lars Levi Laestadiuksen Postillat I. Pieksämäki: Sisälähetysseura, 1964.

Laestadius, Levi: Postilla II. Helsinki: Akateeminen kustannusliike, 1964.

Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.

Suomalainen Koraali-virsikirja evankelis-luterilaisille seurakunnille Suomen suuriruhtinaanmaasta. Suomen toisen yleisen kirkolliskokouksen v. 1886 asettaman koraalikomitean toimittama. Helsinki: Welin & Göös.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja. Hyväksytty kahdennessatoista yleisessä kirkolliskokouksessa v. 1938. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja. Hyväksytty kirkolliskokouksessa 13.helmikuuta 1986. Helsinki: Sley-kirjat.

Utriainen, Terhi: Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999.

Utriainen, Terhi: Alaston ja puettu. Ruumiin ja uskonnon rajat. Tampere: Vastapaino, 2006.

Katso myös Utriaisen artikkeli "Huomioita identiteetistä, kuluttajuudesta, suojasta ja hauraudesta"