Kysymys sodasta ja voimankäytöstä kansojen ja kansanryhmien kesken on aihe, joka kirkkojen sisäisissä ja välisissä keskusteluissa on lähes koko historian ollut keskeinen kipupiste. Sotaa on tarkasteltu sekä yhteiskunnan että yksityisen ihmisen näkökulmasta. Vastakkain ovat näin joutuneet yksilöetiikka ja yhteisöetiikka. Yhtäältä on katsottu, että tarvitaan ulkoinen järjestys ylläpitämään rauhaa. Toisaalta on ajateltu,  että ihminen voi rakentaa maanpäällisen rauhan valtakunnan. Yksi keskeinen keskustelufoorumi kirkkojen välisessä yhteistyössä on ollut Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN), jonka agendalle sota ja väkivalta ovat kuuluneet läpi sen historian.

Kirkkoisä Augustinus muovasi opin oikeutetusta sodasta

Kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kysymys sodasta ei ollut merkittävässä asemassa. Kristuksen paluun odotuksessa eläneille kristityille kysymys integroitumisesta ympäröivään yhteiskuntaan ei ollut merkittävä.

Kysymystä sodasta ja sodankäynnistä tarkasteltiin ennen muuta uskontulkinnasta käsin. Olennaisia kysymyksiä olivat, voiko kristitty kuulua roomalaiseen sotaväkeen tai voiko sotilas jatkaa ammattiaan tultuaan kristityksi. Keskeisin syy kysymyksiin oli roomalainen keisarikultti, jossa keisari sai jumalallisen aseman. Uusi vaihe suhteessa sotaan tuli kirkkoisä Augustinuksen (354-430) myötä hänen muotoillessaan opin oikeutetusta sodasta. Yksi Augustinuksen ajattelun lähtökohta oli, että vaikka ihminen luomisen perusteella tunsi eron oikean ja väärän välillä, on syntiinlankeemus tuhonnut hänen kykynsä ja halunsa tehdä valintoja hyvien vaihtoehtojen välillä. Valittavaksi olivat jääneet vain huonot vaihtoehdot. Toinen, edelliseen kiinteästi liittyvälähtökohta oli näkemys valtion / hallitsijan tehtävästä. Hallitsijan tehtävä on tarvittaessa miekan avulla turvata alamaistensa elämä ja rauha, ehkäistä ihmisten itsekkäiden valintojen kielteiset heijastukset toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Hallitsijan miekka ja vallankäyttö tähtäsi, kuten Luther sen myöhemmin kuvasi siihen, että ihminen pakotettiin miekan voimalla osoittamaan rakkautta.

Tämä ajattelu lähtee ihmisen syntisyyden ja sen vaikutusten todellisuudesta. Ihminen syntisenä toimii itsekkäästi niin yksilötasolla kuin yhteisöllisestikin. Toisin sanoen ihminen olemisen luonne (syntisyys) määrää tekemisen luonteen (itsekkyys).

Oikeutetun sodan oppi, joka sittemmin oli keskeinen vaikuttaja kristillisen maailman tulkintoihin sodan mahdollisuudesta, sai Augustinuksen muovaamana kriteerit, jotka määrittivät oikeutetun sodan puitteet:

* sotaan tulee aina olla oikeutettu syy (oman olemassaolon puolustaminen)
* sen seurausten tulee olla järkevässä suhteessa saavutettavaan hyötyyn
* sitä voidaan käydä vain hallitsijan johdolla
* sotaan ryhdytään vasta kun muut keinot rauhan saavuttamiseksi on koeteltu
* sen päämääränä on aina rauhan saavuttaminen.

Kylmän sodan keskellä luotiin oppi vastuullisesta yhteiskunnasta

Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN), joka on Roomalaiskatolista kirkkoa lukuun ottamatta läntisten kirkkojen yhteistyöfoorumi, joutui heti alkumetreiltään keskelle sodan ja rauhan problematiikkaa. Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota, itä - länsi-blokkien muotoutuminen ja poliittisen vastakkainasettelun kärjistyminen näkyivät väistämättä myös kirkkojen suhteissa.

Amsterdamissa vuonna 1948 kokoontunut Kirkkojen maailmanneuvoston ensimmäinen yleiskokous totesi, että sota modernissa muodossaan ei voi olla oikeutettu. Toisen maailmansodan toimet katsottiin soveltumattomiksi oikeutetun sodan ajatteluun. Samalla kokous kuitenkin totesi, että vaikka moderni sota onkin siirtänyt sodankäynnin uudelle tasolle, on sodalla tietyissä olosuhteissa yhä oikeutus.

Nopeasti katsoen kanta Amsterdamissa oli kaksijakoinen. Yhtäältä sota tuomittiin mutta toisaalta se hyväksyttiin. Selitys tälle linjaukselle on löydettävissä kokouksen yhteiskuntaeettistä ajattelua määrittäneestä kokonaisuudesta.

Kylmän sodan keskellä KMN katsoi, että oli tärkeää löytää sellainen yhteiskuntaeettinen malli, johon kylmän sodan rintamalinjojen molemmin puolin voitaisiin sitoutua. Syntyi oppi vastuullisesta yhteiskunnasta, joka sisältönsä puolesta on jatkumo niin Augustinuksen kuin Lutherinkin näkemyksille. Eli jos sodalla on ihmistä ja yhteiskuntaa turvaava päämäärä, voi sota yhä olla oikeutettu. Kun sota suojelee elämää, se toimii pakottavan rakkauden välikappaleena.

Tämä strukturaaliseksi nimittämäni ajattelu viittaa yhteiskuntarakenteeseen ja sen oikeudenmukaisuutta ylläpitävään voimaan. Yhteiskunnallinen rakenne edustaa Jumalan maanpäällistä hallintaa toimien pahaa rajaavana ja hyvään ohjaavana. Luterilaisuudessa tämä ajattelu tunnetaan kahden regimentin oppina.

Puhuessaan valtion ja miekan välttämättömyydestä Amsterdamin yleiskokous siis tunnusti sen, että syntinen ihminen ei toimi pyyteettömästi eikä itsessään pyri toteuttamaan oikeutta ja rakkautta, vaan tavoittelee omaa tai ryhmänsä etua. Tämän takia tarvitaan ulkoista järjestystä, lakia ja voimaa lain toteuttamiseen.

Tämä ajattelu oli vallitseva aina 1960-luvun puoleenväliin saakka.  Edellisen rinnalla nousi 1950-luvulla esiin lähinnä reformoitujen kirkkojen vaikutuksesta vastuullisesta yhteiskunnasta poikkeava ajattelu. Se korosti Kristuksen ihmistä muuttavan voiman mahdollisuutta myös uudenlaisen maailman muodostumisessa. Tässä vaiheessa keskusteluun nostettiin myös pasifismi. Kristillisen rakkauden elämänmuotona ajateltiin toimivan esimerkinomaisesti yhteiskuntaa muovaavana voimana. Uskottiin, että yksipuolinen pidättäytyminen aseellisesta voimankäytöstä johtaisi laajaan aseidenriisuntaan.

1960-luku: Vallankumouksen teologia vaihtoehdoksi?

1960-luku oli suurten muutosten aikaa. Vietnamin sota, sosialististen aatteiden voimistuminen lännessä ja kolmannen maailman aktivoituminen nostattivat myös kirkkojen sisällä kritiikkiä niin aiempaa ajattelua kuin toimintaakin kohtaan. Yksi merkkipaalu kirkkojen ja KMN:n kannalta oli vuonna 1966 Genevessä pidetty "Kirkko ja yhteiskunta" - kokous. KMN ja sen vastuullisen yhteiskunnan ajattelu sai kritiikkiä ja se edellytettiin korvattavaksi vallankumouksen teologian viitoittamalla etiikalla. Puhuttiin oikeutetusta vallankumouksesta eli oikeudesta vallankumouksen kautta muuttaa yhteiskunnallinen järjestys. Kirkkojen maailmanneuvostoa Geneven kokous vaati hylkäämään yhteiskunnallisen ajattelunsa joka sen mukaan perustui vain läntisen teollisuusmaitten tarpeisiin. Usko maailman vallankumoukseen ja sen rakenteita oikeudenmukaiseksi muuttavaan voimaan heijastui laajalle. 

Kritiikki ei johtanut täydelliseen muutokseen mutta 1968 Upsalassa pidetty KMN:n neljänteen yleiskokoukseen kokoontuneet kirkot päättivät kuitenkin avata ajattelua vastuullisesta yhteiskunnasta.  Uusina näkökulmia olivat oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.

1970-luku nosti kirkkojen piirissä esiin huolen militaristisen maailmanhallinnan kasvusta erityisesti kolmannen maailman maissa. Samoin puhuttiin aseelliseen voiman luomasta pelosta, jolla maailmaa katsottiin hallittavan. Itä-länsi -blokkiajattelu oli siirtynyt pohjoinen-etelä -akselille ja samalla kylmän sodan uudeksi näyttämöksi. Kolmas maailma oli tuonut keskusteluun uuden ulottuvuuden.

Nairobissa pidetyn KMN:n viidennen yleiskokouksen myötä keskustelu siirtyi entistä selkeämmin teoreettisesta sodan käsittelystä väkivallan yhteiskunnallisten vaikutusten ja syiden analyysiin. Sota käsitteenä liitettiin kokonaisvaltaisempaan yhteiskunnallisen ja sosiaalisen väkivallan tarkasteluun. Mittariksi tuli yksittäisen ihmisen mahdollisuus elää vapaata, ihmisarvoista elämää.

Sodan tuhojen rinnalla ryhdyttiin puhumaan ihmisarvon toteutumisesta

Teologisesti Nairobin kokous merkitsi vastuullisen yhteiskunnan ajattelun korvautumista moni-ilmeisellä JPSS -prosessilla (just, participatory and sustainable society). Prosessissa korostettiin oikeudenmukaisuutta ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä sekä kestävää kehitystä. Perinteinen sota sai militaristisen kehityksen kautta sosiaaliset kasvot. Sodan tuhojen rinnalla puhuttiin ihmisarvon toteutumisesta yhteiskunnassa. Teemoja olivat asevarustelu, yhteiskunnan taloudellisten resurssien ohjautuminen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Vancouverissa 1983 pidetty kuudes yleiskokous laajensi tarkastelukulmaa edelleen. Nyt korostettiin, että sotaa ja väkivaltaa on tarkasteltava ei vain ihmisyyttä vaan koko luomakuntaa uhkaavana kysymyksenä. Valtioiden ja eri intressiryhmien itsekkyyden katsottiin muodostuvan koko luomisen olemassaoloa uhkaavaksi.

Vancouverin kokous korosti kunkin valtion oikeutta oman turvallisuutensa edellyttämiin asevoimiin. Samalla se korosti, että ulkoisen (eli valtion) turvallisuuden rinnalla on puhuttava yksityisen ihmisen turvallisuudesta. Aseellinen voima katsottiin hyväksyttäväksi. Samalla korostettiin, että yhteiskunnallisen turvallisuuden kustannuksella, esimerkiksi asevarustelulla, ei saa uhata yksityisen ihmisen turvallisuutta. Yhteiskunnan taloudelliset ratkaisut on tehtävä yksityisen ihmisen turvallisuutta priorisoiden.

Tarkastelun painopiste oli näin siirtynyt rakenteista yksilöön. Näkemys turvallisuudesta oli muuttunut. Yksilön turvallisuuden kannalta yhteiskunnan taloudellisia ja siitä seuraavia sosiaalisia ratkaisuja pidettiin sotaa merkittävimpinä. 

Teologisesti muutos oli merkittävä koska perinteinen ajatus yhteiskunnallisesta rakenteesta oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden perustana syrjäytyi. Painopiste siirtyi erityisesti reformoitujen kirkkojen korostamaan ihmisen muutoksen voimaan. Uusi ihminen luo uuden, oikeudenmukaisemman maailman. Korostui maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajatus. Ei tarvita ulkoista voimaa oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen kun ihminen muuttuu. Tässä ajattelussa kirkko ja rakenteellinen yhteiskunta sijoittuivat tulevaisuuden rakentamisessa yksilöiden ja pienryhmien rinnalle. Luterilaisittain sanottuna regimenttiajattelu hiipui.

Kokonaisuutena KMN:n kannanmuodostus sotaan määrittyi sen yhteiskuntaeettisestä ajattelusta. Koko tutkimusjakson säilyi ja osin kärjistyikin jännite strukturaalisen ja reformoitua teologiaa lähestyvän ajattelun välillä. Eli tarvitaanko ulkoista voimaa vai voiko ihminen muuttua ja muuttaa synnin hallitseman maailman hyväksi? Ratkaisua jännitteiseen tilanteeseen ei ole löytynyt. Postmoderniin aikaan liittyen usko ihmisen mahdollisuuksiin on ollut korostuneempana tultaessa lähemmäs 2000-lukua. Kristillisen kirkon perinteinen, luterilaisittain sanottu regimenttiajattelu, on jäänyt osittain taka-alalle.

     

Kirjoittaja Matti Pikkarainen on teologian tohtori ja toimii Oulun tuomiorovastina.

  

Kirjallisuutta:

Matti Pikkarainen: Voiko sota olla oikeutettu? Helsinki 2006.

Koshy Ninan and Schotte Jan P.: Peace and Disarmament. Geneva 1982.

Margot Kässmann: Overcoming violence. Geneva 1998.

Fredrik Cleve: Det rättfärdiga kriget i kristen belysning.  Åbo 1973.