Uskontojen rooli konflikteissa on noussut viime aikoina keskeiseksi teologisen keskustelun teemaksi. Ilmeistä on, että uskonnollisissa traditioissa on potentiaalia niin väkivaltaan kuin yhteiskunnallisen rauhan edistämiseen. Artikkelissa pohditaan, miten yleissivistävän koulun uskonnonopetus voisi olla edistämässä omalta osaltaan yhteiskuntarauhaa. Uskonnonopetuksen täytyy rakentaa realistista pohjaa uskontodialogille. Avaimeksi nousee uskontojen aidon erilaisuuden myöntäminen.

Uskonnonopetuksella on avainasema kasvatettaessa tulevia sukupolvia maailmassa, jota leimaa eri kulttuurien ja katsomusten kohtaaminen. Puhuttaessa uskontojen vaikutuksista konflikteissa on myös muistettava uskonnon tarjoamat resurssit rauhan rakentamisessa.

Uskontojen kohtaaminen aikamme haasteena

Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että uskonnot ovat keskeisiä voimatekijöitä kansainvälisessä politiikassa. Vuonna 1979 tapahtunutta Iranin islamilaista vallankumousta pidetään etappina. Sen jälkeen uskonnollisen fundamentalismin poliittinen merkitys on käynyt ilmeiseksi muuallakin, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Intiassa.

Harvardin professori Samuel P. Huntington esittikin 1990-luvulla, että kylmän sodan päätyttyä tulevaisuuden kriisit keskittyvät sivilisaatioiden välisille rajalinjoille. Hänen mukaansa maailman voi jakaa laajoihin sivilisaatioihin (esimerkiksi länsimainen, islamilainen, hindulainen, kiinalainen), joilla on keskenään jännitteisiä intressejä. Väitettä on kritikoitu. Se nähdään liian mekanistisena, jopa piilevästi islaminvastaisena.

Joka tapauksessa 2000-luvun uutisotsikot alleviivaavat uskontodialogin merkitystä ja osoittavat konfliktipotentiaalin, joka uskontoihin kätkeytyy. Erityisesti islamin ja lännen väliset suhteet vaativat vaalimista. Ajatellaan vaikkapa syyskuun 11. päivän terroristi-iskuja vuonna 2001, tanskalaisten Muhammad-pilakuvien synnyttämiä mellakoita helmikuussa 2006 tai kohua, joka syntyi paavi Benedictus XVI:n ajattelemattomasta Muhammad-aiheisesta sitaatista syyskuussa 2006.

Kärjekkäimmät kriitikot näkevät itse uskonnon konfliktien perimmäisenä syynä. Esimerkiksi biologi Richard Dawkinsin taistelu uskontoa vastaan on vain entisestään kärjistynyt hänen viimeisimmässä kirjassaan The God Delusion (2006, suom. nimellä "Jumalharha" 2007). Dawkinsin mukaan uskonto on ongelma, ei osa ratkaisua. Uskonnot inspiroivat hänen mukaansa fanaatikkoja itsemurhaiskuihin ja kärjistävät tavalliset konfliktit merkitykseltään ylimaallisiksi.

Dawkinsin uskontokritiikki perustuu historian yksipuoliseen tarkasteluun. Hänen polemiikkinsa muistuttaa kuitenkin siitä, että uskonnot voivat vääristyä tuhovoimiksi.

Teologit rauhaa rakentamassa

Fundamentalismin nousu on saanut teologit analysoimaan uskonnon ja väkivallan suhdetta, joka on havaittu kompleksiseksi. Monet teologit ovat erityisesti inspiroituneet ranskalaisen kulttuuritieteilijän René Girardin syntipukki-teoriasta. Sen mukaan inhimillinen yhteisö ylläpitää yhteiskuntarauhaa projisoimalla aggressionsa erityiseen syntipukkiin. Kyse voi olla uskonnollisen rituaalin uhrista tai ylipäänsä siitä, että jokin kansanosa marginalisoidaan ja alistetaan vainon kohteeksi.

Kiinnostavaksi Girardin teorian teologien silmissä tekee se, että siinä kristinuskon nähdään kumoavan väkivallalla väkivaltaa hillitsevän syntipukki-mekanismin. Jeesus Nasaretilaisen vapaaehtoinen alistuminen tuomittavaksi ja ristiinnaulittavaksi purkaa väkivallan logiikan.

Miten tämä malli on sovellettavissa tämän päivän uskontodialogiin ja konfliktin, siitä on useita erilaisia kehitelmiä. Olennaista kuitenkin on voiman käytöstä luopuminen. Kristinuskon ydinolemukseksi hahmottuu pasifistinen asennoituminen vieraiden kulttuurien edessä. Samalla kristinuskolla on kriittinen tehtävä läpivalaista maailmassamme vaikuttavia salattuja väkivallan rakenteita.

Toinen kiinnostava kansainvälistä näkyvyyttä saanut projekti liittyy globaaliin etiikkaan. Taustalla on sveitsiläisen professorin Hans Küngin teos Projekt Weltethos (1990). Tässä teoksessa kuten sitä seuranneissa useissa niteissä Küng pyrkii hahmottelemaan eri uskontoja yhdistävän globaalin etiikan. Uskonnot nähdään moraalisena voimavarana, sillä nimenomaan uskonto koskettaa ihmistä tämän syvimmällä tasolla.

Küng löytää eri uskonnollisista traditioista saman moraalisen periaatteen, jonka mukaan toisille tulisi tehdä niin kuin haluaisi itselleen tehtävän. Akateemisessa keskustelussa Küngin projektia on kritikoitu muun muassa siitä, ettei siinä huomioida riittävästi uskontojen radikaalejakin eroavaisuuksia niin opissa kuin etiikassa. Samankaltaiset periaatteet tarkoittaisivatkin sittenkin erilaisia asioita eri konteksteissa.

Vaikka globaalia etiikkaa voidaan perustellusti arvostella otteeltaan liian eurosentriseksi ja moderniksi, projektilla on tärkeä tehtävä: Se muistuttaa uskontojen keskeisestä roolista hahmoteltaessa maailmanlaajuista tulevaisuutta. Se muistuttaa myös siitä, että ihmisoikeuksien rinnalla on olemassa globaalit velvollisuudet.

Kiinnostavaa Küngin projektissa on myös se, että siinä painotetaan uskontojen tuntemuksen ja niihin kohdistuvan tutkimuksen roolia uskontojen vuoropuhelussa. Itse pyrinkin seuraavassa pohtimaan, miten koulun uskonnonopetus voisi palvella uskontodialogia. Meillä Suomessahan uskonnonopetuksella on selkeä asema yleissivistävissä kouluissa, toisin kuin monissa muissa maissa.

Uskonnonopetuksen vastattava ajan haasteisiin

Ilmeistä on, että yksi keskeinen argumentti uskonnonopetuksen puolesta on globalisaation aiheuttamat haasteet. Uskontodialogi kuuluu 2000-luvun selviytymistaitoihin.

Isossa-Britanniassa julkaistiin kesällä 2007 kriittinen, laajaan taustatyöhön perustuva viranomaisraportti, jossa arvioidaan uskonnonopetuksen tilaa ja tulevaisuutta. Raportin mukaan uskonnonopetuksen tulee tähdätä siihen, että oppilas ymmärtää uskonnon muuttuvan roolin yhteiskunnassa sekä sen merkityksen yhteisönrakentamiselle.

Raportti haluaa laajentaa perspektiiviä siten, että opetuksessa käsitellään uskonnon sekä hyviä että pahoja vaikutuksia. Uskonto ei ole siis yksiselitteisesti hyvä tai paha ilmiö, vaan monisyinen ilmiökenttä. Siksi sen opettaminen vaatii vastaavaa monitahoisuutta. Perinteinen mekaaninen eri uskontojen opiskelu ei yksistään riitä, vaan oppilaiden on saatava valmiuksia ratkoa katsomusten välisiä konfliktitilanteita.

Tässä on varmasti kehitettävää suomalaisessakin koulussa. Uskonnonopetuksen yksi ulottuvuus voisi olla siis konfliktinhallinta. Vastavuoroinen ymmärtäminen on mahdollista vain jos tuntee edes alustavassa mielessä sen käsitejärjestelmän, jonka kautta toinen maailmaa tarkastelee. Maallistuneen luterilaisen on hyvä myös ymmärtää, että uskonto on useimmille maahanmuuttajille merkityksellinen voima. Uskonnon merkitys usein korostuu siirtolaisuuden myötä. Syytä on huomata, että suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä eikä muslimeja, kuten usein mielletään.

Suomalainen uskonnonopetusmalli antaa paljon arvoa oppilaan omalle uskonnolliselle traditiolle. Meillä annetaankin kouluissa "oman uskonnon opetusta". Vaikka opetussuunnitelmat edellyttävät perehtymistä muihinkin uskontoihin, liikkeelle lähdetään omasta traditiosta. Mitä mahdollisuuksia tämä malli sitten antaa uskontojen vuoropuhelun kannalta?

Ensinnäkin, oppilaan oma traditio tulee avata niin, että kyseisen tradition yhteiskuntarauhaa rakentavia puolia tuodaan esiin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että uskonnot tulkittaisiin esimerkiksi maallisen diskurssin läpi tai valjastettaisiin yhteiskunnassa vallitsevien arvojen palvelukseen. Uskonnollisilla traditioilla on sosiopoliittinen sanoma, joka usein on ristiriidassa esimerkiksi uusliberalistisen ideologian kanssa. Koulun uskonnonopetuksen on tuotava tämä perintö esiin ja analysoitava sitä.

Uskonnon yhteiselämää rakentavien ulottuvuuksien painottaminen tarkoittaa sitä, että oman uskonnon opetuksen on edistettävä uskonnon rauhaa rakentavia puolia. Eri uskontojen teologien on kartoitettava traditiotaan tästä näkökulmasta. Tämä teologisen työskentelyn hedelmien on päädyttävä opettajien käyttöön, niin että opetus voi tuoda uusia näkökulmia oppilaille.

Oma uskonto kohtaamisen voimavarana

Toiseksi, opetuksen on tähdättävä uskontodialogiin. Oppilaan on saatava valmiuksia "toisen" kohtaamiseen. Tämä ei edellytä omasta traditiosta irtautumista tai sen hylkäämistä. Päinvastoin, uskontojen kohtaamista koskevan teologian valossa näyttää ilmeiseltä, että omasta vakaumuksesta kiinni pitäminen ei sulje pois toisen kunnioittamista.

Juurtuminen omaan uskonnolliseen traditioon saattaa antaa pikemminkin lisäresursseja kohtaamiseen. Esimerkiksi vakaumuksellinen kristitty, joka näkee muukalaisen yhtä lailla Jumalan kuvana kuin itsensä, joutuu hylkäämään omat rasistiset taipumuksensa.

Sangen yleinen harhaluulo on, että dialogi vaatii oman kannan typistämistä tai jonkinlaista "kaikki uskonnot vievät samaan päämäärään" - asennetta. Näinhän ei voi olla. Aito dialogi voi tapahtua vain, jos osapuolet tulevat dialogiin omina itsenään. Vuoropuhelu voi sisältää väittelynkin ulottuvuuden, kun radikaalisti erilaiset näkökannat kohtaavat.

Uskontojen kohtaamista koskevassa tutkimuksessa on yhä selkeämmin tiedostettu, että uskonnot ovat erilaisia. Ne pyrkivät erilaisiin päämääriin ja edistävät erilaisia elämänmuotoja. Itse asiassa laajojen uskonnollisten perinteiden sisäinen monimuotoisuus on jo hämmästyttävää.

Uskonnon opetuksessa tulee rakentaa realistista pohjaa uskontodialogille. Siksi uskontojen erilaisuus on otettava aidosti huomioon. Ehkäpä uskontodialogin päämäärä on lopulta yhdessä eläminen huolimatta risteävistä mielipiteistä. Älyllinen konflikti ja ystävällismielinen väittely eivät ole ristiriidassa yhteiskunnallisen rauhan kanssa. Ehkäpä ne voivat olla sitä lujittamassa ja palvelemassa, kunhan vain kukin tuntee oman asemansa ja oman vakaumuksensa turvatuksi muiden rinnalla.

 

  
Kirjoittaja Jyri Komulainen, TT, Dos., työskenteli vuosina 2004-2010 uskonnon didaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin
yliopiston Opettajankoulutuslaitoksessa.


Linkkejä

Hans Küngin käynnistämän projektin kotisivut

BBC:n uutinen brittiläisestä uskonnonopetusta koskevasta selvityksestä ja raportti