Perhe ja parisuhde ovat nykyajan ihmisen elämässä tärkeitä ja arvostettuja asioita. Kulttuurillemme on leimallista, että perhettä yhtäältä arvostetaan, mutta toisaalta perheet ovat ajassamme myös hyvin haavoittuvaisia. Parisuhde on ihmisille tärkeä asia, mutta jos se ei täytä odotuksia eroamisen kynnys on nykyisin matalampi kuin aikaisemmin.

Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on virallista opetusta parisuhteesta, jota on esitetty katekismuksissa, piispojen perhe-elämän kannanotossa "Kasvamaan yhdessä" (1983) ja piispainkokouksen hyväksymissä rippikoulun oppikirjoissa.

Suomalaisten teologien käsitykset parisuhteen kysymyksistä vaihtelevat paljon. Osa katsoo kirkon opetuksen olevan jo nykyisellään liian vapaamielistä. Osa pitää kirkon nykyistä opetusta hyvänä. Osa haluaisi uudistaa enemmän tai vähemmän kirkon virallista parisuhdeopetusta. Nuoret, herätysliikkeisiin sitoutumattomat teologit ja perheneuvoteologit ovat uudistuslinjan kannalla. Useat perinteisiin herätysliikkeisiin vahvasti sitoutuneet haluavat pitäytyä entisessä opetuksessa.

Seurustelu: kirkko sitoo seksuaalisuuden harjoittamisen avioliittoon

Ihmisen olemukseen kuuluu seksuaalisuus ja hän on siksi tyypillisesti kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen edustajista. Homoseksuaalisesti suuntautuneet muodostavat ymmärrettävästi tässä suhteessa poikkeuksen. Seurustelu on ollut historian aikana vahvasti kulttuurin, jonka yhtenä osana on uskonto, säätelemää. Kulttuuri on laittanut rajat sille, millaiset seurustelun tavat ovat hyväksyttyjä.

Nykyisessä länsimaisessa ajattelussa seurustelulle asetetut normit ovat melko vapaat. Seurustelusta on muotoutunut kahden ihmisen välinen asia, jolloin he itse saavat päättää, millä tavalla he seurustelevat. Nykyisen kulttuurisen käytännön mukaan myös seksuaalisuuden harjoittaminen on hyväksyttyä vakituisessa seurustelussa. Suomalaisista yli 90 % hyväksyy sen.

Kirkko on perinteisesti pyrkinyt sitomaan seksuaalisuuden harjoittamisen vain avioliittoon. Tästä syntyy jännitettä ihmisten elämän ja kirkon opetuksen välille. Koska avioitumisikä Suomessa on noussut lähelle kolmeakymmentä vuotta, jokainen ymmärtää ihmisillä olevan vahvoja seksuaalisia tarpeita jo paljon aikaisemmin. Monet teologit ajattelevatkin seksuaalielämän aloittamisesta kulttuurisen mallin eikä kirkon virallisen opetuksen mukaan. 

Avoliitto parisuhdemuotona käynnistyi 1960-luvulla

Suomalaisten keskuudessa avoliiton käyttäminen parisuhdemuotona käynnistyi varsinaisesti 1960-luvulla. Sen jälkeen avoliitot ovat yleistyneet koko ajan. Avoliitosta on tullut ennen kaikkea nuorten aikuisten suosima parisuhteen muoto, mutta myös vanhemmissa ikäluokissa avoliitot ovat yleistyneet. Suomalaisessa yhteiskunnassa avoliitosta on tullut kulttuurisesti hyväksytty yhteiselämän muoto, joka monissa yhteyksissä rinnastetaan avioliittoon.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on suhtautunut avoliittoon enemmän tai vähemmän torjuvasti, joskin käytännön seurakuntatyön tasolla tähän parisuhteen muotoon on usein suhtauduttu melko sallivasti. Parisuhteen muoto katsotaan usein ihmisten yksityisasiaksi, johon ulkopuolisella ei ole oikeutta puuttua. Niinpä useimmat papit lapsia kastaessaan eivät kiinnitä juurikaan siihen huomiota, elävätkö vanhemmat avo- vai avioliitossa. Voimakkaasti avoliittoa vastustavat papit leimataan helposti vanhanaikaisiksi.

Jännite kirkon virallisen opetuksen ja ihmisten yksityiselämän välillä on kuitenkin tässäkin kohdassa ilmeinen, vaikka tästä kysymyksestä ei viime aikoina julkisudessa olekaan paljon keskusteltu. Monet tulkitsevatkin, että kun asia ei ole esillä, niin kirkko suhtautuu avoliittoihin hyväksyvästi. Virallista opetustaan kirkko ei ole kuitenkaan tässä asiassa muuttanut. Niinpä esimerkiksi rippikoulun oppikirjoissa avoliittoon ei joko oteta kantaa tai sitten siihen suhtaudutaan kriittisesti.

Kirkko pohtii, voidaanko homoseksuaalinen parisuhde siunata

Suhtautumisessa homoseksualismiin on suomalaisessa kulttuurissa tapahtunut suuria muutoksia viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Rikoslaista homoseksuaalisuus poistui vuonna 1971 ja sairausluokituksesta vuonna 1981. Nykyisen lainsäädännön mukaan ketään ei saa syrjiä hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Suomessa hyväksyttiinkin vuonna 2001 laki rekisteröidystä parisuhteesta, jossa se rinnastetaan hyvin pitkälle avioliittoon.

Yhteiskunnan muuttunut käsitys homoseksuaalisuudesta on haaste kirkolle, joka on näihin päiviin asti suhtautunut torjuvasti homoseksuaalisuuteen. Kirkossa pohditaan, voidaanko homoseksuaalinen parisuhde siunata. Samoin mietitään sitä, miten suhtaudutaan seurakunnan työntekijään, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Yhteiskunnallisten lakien mukaanhan ketään ei saa syrjiä hänen seksuaalisen suuntautumisensa johdosta.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa mielipiteet siitä, miten homoseksuaalisuuteen tulisi suhtautua ovat jakautuneet. Toiset pitävät kiinni perinteisestä ajattelusta. Toiset tahtovat antaa homoseksuaaleille samat oikeudet myös kirkossa, jotka heillä ovat muualla yhteiskunnassa. Molemmat perustelevat käsityksiään Raamattuun pohjautuvin argumentein. Rekisteröityyn parisuhteeseen liittyvien asioiden käsittely on kesken kirkon hallinnossa. Lähivuodet näyttävät, millaisiin ratkaisuihin kirkko asiassa päätyy.

Kirkko puolustaa avioliittoa

Avioliitto on ollut perinteisesti kristillisessä kulttuurissa ainoa hyväksytty parisuhteessa elämisen muoto. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa avioliitto on sakramentti, jolloin sen merkitys on vielä suurempi kuin luterilaisessa kirkossa. Toki suomalaisessa kristillisyydessäkin avioliitoa arvostetaan suuresti, vaikka se teologisesti tarkasteltuna kuuluukin enemmän maallisen kuin hengellisen regimentin alueeseen. Lutherin opetuksen mukaan avioliittoon kuuluvat järjestelyt ovat yhteiskunnan, eikä kirkon päätettävissä. Ilmeistä kuitenkin on, että juuri tämän ajattelun johdosta luterilaisen tradition piirissä on ollut mahdollista suhtautua joustavasti muuttuneisiin parisuhdekäytäntöihin.

Suomalaisessa kulttuurissa avioliittoon vihkimisellä on monia erilaisia merkityksiä. Se on parisuhteen juridinen vahvistaminen, jolla on selkeitä oikeusseuraamuksia. Aviopari mielletään myös sosiaalisessa yhteisössä selkeästi eri tavalla kuin esimerkiksi seurusteleva pari. Yksilölle avioliitto voi antaa turvallisuudentunnetta ja kokemusta vahvasta sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Vihkimisessä rukoillaan avioparin puolesta ja liitto solmitaan Jumalan edessä, joka antaa toimitukselle teologista sisältöä.

Kirkko on aina puolustanut avioliittoa parisuhteessa elämisen muotona. Esimerkiksi avoliiton kritiikissä avioliitto on tyypillisesti esitetty parempana vaihtoehtona. Avioliiton ihannoinnissa on usein unohdettu sen varjopuolet. Tämä ilmenee jossain määrin mustavalkoisena ajatteluna, kun eri parisuhteita verrataan keskenään. Muiden parisuhdemuotojen kohdalla kiinnitetään huomiota paljon enemmän ongelmakohtiin kuin avioliittoa tarkasteltaessa. Kuitenkin reaalimaailmassa monet avoliitot ovat paljon tyydyttävämpiä parisuhteita kuin epätyydyttävät avioliitot. Esimerkiksi kirkon perheneuvojat ovat havainneet tämän työssään. Siksipä monet heistä ajattelevat, että parisuhdemuotoa olennaisempi asia on parisuhteen sisältö.

Avioliitto ei pelkkänä parisuhteen rakenteena välttämättä tarjoa onnellista parisuhdetta. Monissa avioliitoissa kärsitään vakavista ongelmista, esimerkiksi väkivallasta, alkoholin ongelmakäytöstä ja uskottomuudesta. Vahva emotionaalinen sitoutuminen voi olla este ongelmaisesta suhteesta poispääsemiselle. Avioliitto on toki monille hyvä ja onnistunut parisuhteen muoto. Erilaisia parisuhteita toisiinsa verratessa ei saa kuitenkaan unohtaa myöskään avioliiton ongelmakohtia.

Luterilainen kirkko ymmärtää avioerot, jos parisuhdeongelmat ovat ratkaisemattomia

Kristillisessä ajattelussa avioliittoa on pidetty erottamattomana ja koko ihmiselämän kestävänä. Katolinen traditio ei vielä nykyisinkään hyväksy eronneiden uusia avioliittoja. Niille ei anneta kirkollista siunausta. Jos ihminen solmii uuden avioliiton hänen puolisonsa vielä eläessä, siitä seuraa ehtoollisyhteydestä poissulkeminen.

Länsimaisissa yhteiskunnissa avioeroista on kuitenkin tullut hyvin yleisiä. Suomalaisessa kulttuurissa avioeroa pidetään perusteltuna ratkaisuna, jos avioliitossa on vaikeita ongelmia, joita puolisot eivät pysty ratkaisemaan. Yli 90 % suomalaisista hyväksyy avioeron fyysisen tai psyykkisen väkivallan, alkoholiongelman tai uskottomuuden vuoksi. Maassamme otetaankin vuosittain 13000 - 14000 avioeroa.

Luterilainen kirkko suhtautuu ymmärtävästi avioeroihin silloin, kun parisuhteen vaikeita ongelmia ei pystytä ratkaisemaan. Kirkon opetus on tämän asian kohdalla kokenut selkeitä muutoksia toisen maailmansodan jälkeen. Luterilainen kirkko hyväksyy myös uudelleen avioitumisen, jos entiseen suhteeseen liittyvät ongelmat on selvitetty. Suomalaisissa herätysliikkeissä esiintyy kuitenkin vielä opetusta, jonka mukaan avioero ei ole sallittu. Tällainen ajattelu nojaa perinteiseen kristilliseen malliin.

Suomalaisissa teologeissa perinteeseen sitoutuneita, nykykäytännön kannattajia ja uudistajia

Kulttuuristen parisuhdekäytäntöjen nopea muuttuminen toisen maailmansodan jälkeen ja varsinkin 1960-luvun jälkeen on tuonut haasteita kirkon perinteiselle opetukselle parisuhteesta. Suomen evankelisluterilainen kirkko on jonkin verran muuttanut parisuhdeopetustaan vastaamaan enemmän nykyajan ihmisten ajattelua. Tämän vuoksi esimerkiksi avioeroon ei suhtauduta enää torjuvasti. Avoliitossa eläminen on usein saanut myös kirkon taholta "hiljaisen hyväksynnän". Rekisteröidyissä parisuhteissa elävien oikeuksista käydään myös perusteellista keskustelua. Suomen evankelisluterilainen kirkko on siis ollut valmis tarkistamaan opetustaan parisuhteesta. Joidenkin mielestä kirkko on kuitenkin ollut liian hidas käsitystensä tarkistamisessa. Osa taas tulkitsee, että kirkko on liiankin paljon muuttanut opetustaan kulttuuriseen suuntaan.

Suomalaiset teologit voidaan heidän käsitystensä mukaan luokitella neljään ryhmään. Kirkon vanhaan perinteeseen pitäytyvät katsovat, että kirkko on jo nyt tehnyt liian paljon muutoksia parisuhdeopetuksessaan. Heidän mielestään vain avioliitto on hyväksytty parisuhteen muoto. Avioeroa tähän ryhmään kuuluvat eivät myöskään hyväksy. Tähän ryhmään kuuluvat toimivat tyypillisesti suomalaisten herätysliikkeiden piirissä.

Kirkon nykyiseen opetukseen sitoutuneet katsovat, että kirkon nykyinen parisuhdeopetus on ajan tasalla. Avioliittoa pidetään parhaana parisuhteen muotona. Avioero on kuitenkin hyväksytty, samoin uudelleen avioituminen. Tyypillisesti tähän luokkaan kuuluvilla on herätysliiketausta.

Kirkon nykyistä opetusta avartavat haluavat, että kirkko tekee parisuhdeopetuksessaan uudistuksia. Heidän mukaansa esiaviolliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen ei tulisi suhtautua torjuvasti. Avoliitto tulisi myös nähdä eettisesti kestävänä parisuhteen alkuvaiheena. Rekisteröidyssä parisuhteessa elämiseen ja suhteen kirkolliseen siunaamiseen tämän ryhmän edustajat suhtautuvat jonkin verran varauksellisesti. Tähän kategoriaan kuuluu monenlaisia teologeja. Osa heistä on saanut vaikutteita herännäisyydestä tai viidennestä herätysliikkeestä. Osalla ei ole lainkaan herätysliiketaustaa.

Nykykulttuurin käsitykset omaksuneet eivät tarkastele parisuhdeasioita juurikaan teologisena kysymyksenä, vaan he perustelevat näkemyksiään nykykulttuurin käytännöillä. Tämän ryhmän edustajien mukaan parisuhdekysymykset ovat hyvin pitkälle jokaisen ihmisen henkilökohtaisten ratkaisujen ja päätösten varassa. Kirkon ei tule normittaa ihmisten seksuaali- ja parisuhde-elämää muuten kuin siten, että siinä - niin kuin muillakin elämänalueilla - otetaan huomioon kultaisen säännön etiikka. Tämän johdosta nykykulttuurin käsitykset omaavien parisuhde-etiikka on hyvin sallivaa. Tähän ryhmään kuuluvat ovat tyypillisesti herätysliikkeisiin sitoutumattomia. Tämä ajattelumalli on myös nuorille teologeille tyypillinen.

Keskeinen kysymys parisuhdeasioita pohdittaessa on se, missä määrin tällä alueella katsotaan olevan kyse kirkon opillisista asioista, jotka ovat pysyviä. Missä määrin kyse on taas pelkästään eettisistä kysymyksistä, jotka jokainen aikakausi joutuu määrittelemään kultaisen säännön etiikan pohjalta.


Kirjoittaja TT, dos. Jouko Kiiski toimii Joensuun yliopistossa käytännöllisen teologian lehtorina.

Artikkeli pohjautuu tekijän tutkimukseen: Rajallinen rakkaus. Suomalaisten teologien käsitykset parisuhteesta. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 97 vuodelta 2006.

 

Kirjallisuutta:

Haavio-Mannila, Elina & Kontula, Osmo (2001): Seksin trendit meillä ja naapureissa. Helsinki: WSOY.   

Heino, Harri (2002): Mihin Suomi uskoo tänään. 2. painos. Helsinki: WSOY.

Hytönen, Maarit (2003): Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 80. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Kasvamaan yhdessä (1984): Kasvamaan yhdessä. Piispojen puheenvuoro perhe- ja sosiaalietiikan kysymyksistä. Pieksämäki: Kirjaneliö.

Synti vai siunaus (2003): Synti vai siunaus. Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta, toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen. Helsinki: Kirjapaja.