Eksegeettisen päivän, 15.2.2007, otsikko "historiallisen raamatuntutkimuksen haastajat" on jäänne viime vuosituhannen loppupuolelta. Tämän päivän raamatuntutkijan metodipakki koostuu perin monenlaisista menetelmistä. "Historiallis-kriittisillä" metodeilla on siellä lokeronsa, mutta  mestari-haastaja -asetelmasta ei ole voinut puhua enää aikoihin. Vilkaisu vaikkapa metodioppaaseen Vägar till Nya testamentet tai johdanto-oppiin Jesus och de första kristna osoittaa, että juna meni jo. Keskeiset vanhat metodit tarvitsevat tuekseen uusia näkemyksiä. Tarrautuminen "kanonisoituun" metodiryppääseen, joka sellaisenaan eli vain muutaman vuosikymmenen, olisi pään hautaamista rautatieaseman pensasaitaan.

Päivän otsikko voidaan tulkita toisinkin. Valtaosa raamatuntutkimuksesta kysyy edelleen, miten jokin teksti oli alun perin tarkoitettu ymmärrettäväksi. Uudet tekstikeskeiset näkökulmat, kuten narratiivikritiikki, eivät aina ole niin kiinnostuneita historiasta, vaan pohtivat miten teksti toimii sinänsä. Historiallisesta tiedosta riippumattomiin metodeihin on hyvä turvautua varsinkin silloin, kun vaihtoehtona olisi luottaa silkkaan mielikuvitukseen. Raamatun historiallisesta merkityksestä kiinnostuneille ne kuitenkaan tuskin tarjoavat vakavaa haastajaa. Sen sijaan teesini on, että uusia näkökulmia ei voi sivuuttaa lähes missään eksegeettisessä tutkimuksessa. Ne ovat tuoneet Raamatun kielen, historian tai teologian analysointiin ongelmia ja tarkastelutapoja, joiden olemassaololta ei voi ummistaa silmiään.

Retoriikka näkee tekstin toisin

Tässä artikkelissa käsittelen retorista kritiikkiä. Aivan tuore lähestymistapa sekään ei ole. Esimerkiksi kirkkoisä Johannes Krysostomos oli tämän lajin miehiä, Martti Lutherista, Albert Schweitzerista ja Rudolf Bultmannista puhumattakaan.

Otsikko nousee Juha Vainion laulusta, joka opettaa keskittymään elämässä olennaiseen. Kaikki muu onkin pelkkää retoriikkaa, siis toisarvoista kuorrutusta, tekniikkaa vailla sisältöä. Tällainen käsitys esiintyi jo antiikissa. Meille se on tullut 1600-luvun hollantilaisesta koulu-uudistuksesta, jossa retoriikka määriteltiin uudella tavalla. Siitä tuli tyylioppia, tehokeinoihin ja latteuksiin keskittyvää kaunopuheisuuden opiskelua. Nykytutkijat puhuvat "retoriikan kuolemasta".

Tämä takavuosien mielikuva elää vieläkin kansan suussa. Akateemisessa maailmassa siitä pitäisi jo päästä eroon. Jokainen puhuja ja kirjoittaja käyttää retoriikkaa. Retoriikka ei tarkoita, että puhuja pyrkii johtamaan harhaan tai on vain puoliksi tosissaan. Sanonta "pelkkää retoriikkaa" osoittaa, että käsite on ymmärretty perin virheellisesti.

Filosofiassa retoriikan nousu uudeksi paradigmaksi perustuu siihen, että sen alkuperäinen merkitys löydettiin uudestaan. Kysymys on ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja sen konventioiden kokonaisvaltaisesta tutkimuksesta. Retoriikkaa eivät ole vain kaunopuheiset tekniikat. Keskeistä on esimerkiksi arvioida, miten vastaanottajat ja puheen tilanne vaikuttavat siihen, mitä ja miten puhutaan.

Antiikin retoriikka tähtäsi puheen valmistamiseen. Moderni retorinen kritiikki kääntää asetelman päälaelleen. Valmiista puheesta - tai muusta kommunikaation välineestä - pyritään päättelemään, miten se on laadittu, mitä kirjoittajalla on ollut mielessään ja mihin hän on pyrkinyt.

Moderni retoriikka ei tarkoita mitään yksittäistä menetelmää. Kyse on näkökulmasta. Inhimillisen ilmaisun keinoilla viestijä pyrkii vaikuttamaan yleisöönsä, ei niinkään välittämään neutraalia informaatiota. Yleisö otetaan mukaan tutkimusmateriaaliin. Kysytään, miten teksti ja sen osat pyrkivät vaikuttamaan yleisöön. Etsitään viestinnällisiä konventioita ja pohditaan niiden vuorovaikutusta asiasisällön kanssa.

Tavallaan Vainio oli oikeassa. Melkein kaikki inhimillinen vuorovaikutus kuuluu retoriikan vaikutuspiiriin. Retoriikan avulla on tutkittu kuvataidetta, urkumusiikkia, arkkitehtuuria, juridista argumentaatiota, jopa Raamattua. Suurinta osaa inhimillisestä viestinnästä voidaan tarkastella retoriikan näkökulmasta, myös tieteellistä argumentaatiota.

Mikä ei ole retoriikkaa?

Kaikki viestintä ei kaipaa retoriikkaa. Retoriikan ja argumentoinnin vastakohta on demonstraatio, neutraalien tosiasioiden osoittaminen ilman erityistä tarkoitusta tai päämäärää. Matematiikan laitoksella pidetään usein demonstraatioita. Myös puhelinluettelon retoriikan aste on varsin matala.

Mutta Raamatun tekstejä on vaikea pitää demonstratiivisina. Kuivalta listaukselta vaikuttavilla sukuluetteloillakin on selvä päämäärä, jolla pyritään vaikuttamaan vastaanottajiin. Evankeliumit eivät ole valvontakamerakuvaa Jeesuksen elämästä, vaan niilläkin on oma yleisönsä ja tavoitteensa tuon yleisön suhteen.

Kun vastaanottajiin pyritään vaikuttamaan, käytetään aina erilaisia strategioita ja tekniikoita, olivatpa ne tiedostettuja tai tiedostamattomia. Retorinen tutkimus pyrkii selvittämään juuri näitä asioita päästäkseen syvemmälle tekstiin ja sen sisältämään ainekseen. Siksi väitän, että jokainen Raamatun tutkija tarvitsee retorista näkökulmaa osana omaa tutkimustaan, olkoon se metodeiltaan miten klassinen tahansa.

Tarvitaanko antiikin mestareita?

Varsinkin aloittelevat retoriikantutkijat löytävät Raamatun teksteistä tarkkarajaisia ilmiöitä kuten expolitio, prosopopoiia, sorites, litotes tai quaestio coniuncta. Raamatun kirjoittajat eivät kuitenkaan olleet saaneet kovin korkeaa retorista sivistystä. Paavali joutuu tunnustamaan opintopisteidensä vähyyden Aleksandriasta saapuvan Apolloksen rinnalla. Mitä mieltä silloin on etsiä häneltä Aristoteleen tai Quintilianuksen opettamia retorisia tekniikoita? Eikö se ole metodin lukemista sisälle tekstiin, virhe josta monia uusia metodeja arvostellaan? Eiväthän UT:n kirjeet sitä paitsi edes olleet puheita.

On totta, että antiikissa retorinen kulttuuri kukoisti ja tietyt keskeiset konventiot olivat tunnettuja vähemmänkin koulutettujen parissa. Antiikin retoriikan teoreetikkojen arvo nykytutkimukselle on kuitenkin pitkälti toisaalla: heidän opetuksensa koskee kaikkea viestintää. Aristoteles, Cicero ja Quintilianus etenivät inhimillisen vuorovaikutuksen kuvaamisessa ja analysoinnissa niin pitkälle, että heitä käytetään edelleen puhujakoulutuksessa. Samat konventiot ja argumentaation pelisäännöt voidaan tunnistaa täysin vieraissakin kulttuureissa, esimerkiksi tiibetiläisessä ajattelussa.

Eksegetiikka kaipaa retoriikkaa

Retorinen näkökulma ei siis tarkoita pelkästään puhetaidon tutkimista vaan kuuluu kaikkeen eksegetiikkaan. Kyseessä on oikeastaan lähdekritiikkiin kuuluva asia. Tutkittavan materiaalin luonteesta pitää olla selvillä.

Jopa kieliopin ja sanaston tutkimuksessa saatetaan tarvita retorista näkemystä. Väitöskirjassani tutkin 1 Pietarinkirjeessä esiintyviä partisiippi- ja muita verbirakenteita, joiden merkitystä eksegeettinen tutkimus ei ollut kyennyt selvittämään.

Vastaavasti, kun pyritään hahmottamaan historiallista tilannetta jonkin Raamatun tekstin taustalla, retorinen näkökulma muistuttaa, ettei tekstimateriaali tarjoa suoraan objektiivista dataa kirjoittajan tai vastaanottajien tilanteesta. Juudaksen kirjeen aloitusfraasit ovat synnyttäneet paljon historiallista spekulaatiota. Samoja sanontoja esiintyy kuitenkin aivan yleisesti antiikin papyruskirjeissä. Nämä konventiot voisi kääntää dynaamisesti: "Anteeksi, etten ole muistanut kirjoittaa, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan."

Astetta monimutkaisempi on 1 Pietarinkirjeessä kuvattu tilanne. Olivatko vastaanottajat iloisia ja täynnä riemua vainojen keskellä, 1 Piet 1:6-9, vai kehottiko kirjoittaja heitä iloitsemaan vainojen keskellä, 1 Piet 4:12-13? Yhdistääkö teksti kaksi kirjettä? Retoriikan näkökulmasta vuorovaikutustilanne on kuitenkin aina dynaaminen: yleisö kehittyy puheen tai kirjeen mittaan. Lopussa (peroratio) kirjoittaja on muokannut kuulijoitaan sellaisiksi, että heille voi sanoa asiat suorempaan kuin alussa (exordium).

Entä kun kirjoittaja puhuu ristiin? Gal 1:11-20 mukaan Paavali ei ole oppinut alkuseurakunnalta tai Pietarilta mitään. 1 Kor 15:1-11:ssa hän kertoo toistavansa alkuseurakunnan ja Pietarin oppia sanatarkasti (tini logo). Paavali siis rakentaa uskottavuutensa niiden pylväiden varaan, joita on Galatalaiskirjeessä ollut kumoamassa. Kirjeiden retorisen tilanteen huomioonottaminen eli sen pohtiminen, millaisessa tilanteessa olevaan yleisöön Paavali pyrkii vaikuttamaan ja mitä hän tahtoo lausumillaan saada kuulijoissaan aikaan, selvittää jännitettä kummasti.

Paavalin argumentaatiota ovat raamatuntutkijat pyrkineet aina ymmärtämään. Asialliset metodit vain ovat puuttuneet. Kuitenkin argumentaation tutkimukseen on 1950-luvulta lähtien kehittynyt oma poikkitieteellinen alansa. Moderneja argumentaatioanalyysin metodeja on sovellettu 1980-luvulta lähtien myös eksegeettiseen tutkimukseen. Emme voi sulkea silmiä niiltä menetelmiltä, joilla muu akateeminen maailma jo käyttää.

Myös UT:n kirjoittajien teologian analysointi vaatii myös retorista lähdekritiikkiä. Ensin on tunnistettava tekstien vaikuttamaan pyrkivä luonne. Vasta sitten voidaan kysyä, onko retorisen ilmiasun taustalta hahmotettavissa pysyvämpää ja jäsentyneempää ajattelua. Tätä toimintamallia olen kutsunut nimellä deretorisointi. Tavoitteena on entistä kriittisemmän ja luotettavamman kuvan muodostaminen siitä, mitä vaikkapa Paavali oikeastaan ajatteli.

Lopuksi

Retorinen näkökulma kuuluu jokaisen aikaansa seuraavan teologin työkalupakkiin. Samoja teesejä voi esittää monesta muustakin "uudesta" näkökulmasta. Niiden kysymyksenasetteluista ja menetelmistä tulee olla ainakin tietoinen. Näin voi itse arvioida, mitä näkökulmia voisi olla hyvä hyödyntää omassa tutkimustyössä tai vaikkapa saarnan valmistamisessa. Avainsana on uteliaisuus: löytyykö muilta laitoksilta toimivia metodeja, joita en vielä tunne?

Juha Vainio taisi muuten olla sittenkin väärässä. Kyllä aimo annos retoriikkaa sisältyy myös sille elämänalueelle, jota hänen mukaansa "unohtaa ei saisi milloinkaan".

Professori Lauri Thurénin artikkeli pohjautuu hänen 15.2.2007 eksegeettisessä päivässä pitämäänsä esitelmään.  Thurén toimii Joensuun yliopiston eksegetiikan professorina.