Onko hengellisyys synnynnäistä vai opittua? Onko lapsilla valmiuksia pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä? Näitä kysymyksiä on uskonnonpedagogisessa tutkimuksessa tarkasteltu eri aikoina, ja vastaukset ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. Nykyään ajatellaan, että lapsi on luonnostaan spirituaalinen mutta taipumusta täytyy tukea. Lapsi alkaa kasvun myötä ilmaista spiritualiteettiaan ympäristöstään oppimalla kielellä, joka voi olla uskonnollista tai ei-uskonnollista.

Spiritualiteetti on synnynnäistä herkkyyttä kokea yhteyttä

YK:n lasten oikeuksien sopimus on tärkeä pohja nykyiselle lapsikäsitykselle ja yhteiskunnan kasvatustoiminnalle. Sopimuksessa mainitaan erikseen lapsen oikeus saada tukea hengelliselle kehitykselleen ruumiillisen, henkisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksen ohella (Artikla 27). Mitä lasten hengellisyys tarkoittaa? Miksi sitä on tärkeää tukea?

lapsen heijastus ikkunasta lapsi ulkona jens johnsson 1161018 unsplashKuva: Jens Johnsson, unsplash.com.
Ajatus lasten hengellisistä ja uskonnollisista valmiuksista on muuttunut viime vuosikymmeninä. Nykyään monet tutkijat ajattelevat, että ihmisillä on synnynnäistä herkkyyttä kokea hengellisyyttä ja sen myötä valmiuksia oppia ympäristöstään (uskonnon) kieltä oman hengellisyytensä ilmaisemiseen. Uskonnonpedagogisessa tutkimuksissa käytetään usein käsitettä spiritualiteetti viittamaan tähän luontaiseen taipumukseen.

Spiritualiteetti voidaan suomentaa sekä henkisyydeksi että hengellisyydeksi, ja sen määritelmästä ei ole yksimielisyyttä. Tässä artikkelissa sillä tarkoitetaan luontaista valmiutta kokea yhteyttä itseen, toisiin ihmisiin, ympäröivään maailmaan ja korkeampaan voimaan.

Spiritualiteetin suhde uskontoon voidaan määritellä monin tavoin. Usein ajatellaan, että spiritualiteetti ja uskonto ovat ainakin osittain toisistaan erilliset ilmiöt. Ihminen voi olla spirituaalinen, vaikkei hän olisi uskonnollinen. Toisaalta monet ihmiset ilmaisevat spiritualiteettiaan uskonnollisella kielellä.

Spirituaalisia kokemuksia voivat olla esimerkiksi kokonaisvaltainen läsnäolon kokemus, ihmettely, ilon tai epätoivon kokemukset, syvä merkityksen kokemus tai flow-kokemus.

Tässä artikkelissa spiritualiteettia tarkastellaan uskontoa laajempana kokemuksellisena ilmiönä. Lasten spiritualiteettia tutkineiden David Hayn ja Rebecca Nyen mukaan spirituaalisia kokemuksia voivat olla esimerkiksi kokonaisvaltainen läsnäolon kokemus, ihmettely, ilon tai epätoivon kokemukset, syvä merkityksen kokemus tai flow-kokemus, jossa keskittyminen on niin syvää, että muu maailma ympäriltä unohtuu.

Huomio on siirtynyt lasten ajattelun lapsellisuudesta luovuuteen

1900-luvun puolivälissä rakennettiin teorioita lasten ajattelun kehittymisestä, jolloin huomio kiinnittyi myös uskonnollisten käsitteiden oppimiseen. Tuolloin rakennettiin vaihemalleja siitä, miten lasten ja nuorten ajattelu kehittyy iän myötä konkreettisesta abstraktiksi, esimerkiksi miten jumalakäsitys tai rukouskäsitys kehittyy. Lasten konkreettiset ajatukset näyttäytyivät teorioissa keskeneräisenä välivaiheena kohti kypsää ajattelua. Myöhemmin on kyseenalaistettu ajatus siitä, että kehitys tapahtuisi iän myötä samaan suuntaan ja samaan tahtiin erilaisissa ympäristöissä. Spiritualiteettitutkijat ovat myös kritisoineet teorioiden keskittymistä vain älylliseen kehitykseen.

1990-luvulta lähtien spiritualiteettiteoriat ovat tarkastelleet lasten hengellistä ja uskonnollista kehitystä toisesta näkökulmasta: lapsuuden hengellisyyttä ei pidetä keskeneräisenä, vaan päinvastoin lapsilla ajatellaan olevan paljon spirituaalisia kokemuksia. Jo vauva hakee yhteyttä hoitajaansa katseellaan ja on läsnä jokaisessa hetkessä. Lapset ovat luonnostaan alttiita ihmettelemään. Leikkiessä muu maailma unohtuu ympäriltä. Ilo tai suru voidaan kokea hyvin voimakkaana. Kasvun ja ympäristön vaikutuksen myötä spirituaalinen herkkyys ja luovuus usein vähenevät, erityisesti, jos niitä ei arvosteta ja vaalita.

Spiritualiteetti on yhdistetty myös hyvinvointiin. Lisa Miller on esittänyt, että spiritualiteetin tukeminen lapsuudessa voi auttaa nuoruuden haasteissa. Hän tulkitsee, että monet nuoruuteen liittyvät kasvuponnistelut ovat perustaltaan hengellisiä: nuori etsii itseä, merkitystä ja tarkoitusta. Jos lapsuuden aikana on kehittynyt ymmärrys elämän hengellisestä ulottuvuudesta ja kieli sen ilmaisuun, on helpompaa kohdata nuoruus, jolloin kapasiteetti spirituaaliseen tietoisuuteen kasvaa nopeasti. Jos nuorella ei ole kokemusta hengellisyydestä, hän voi hakea transsendentteja kokemuksia muualta, esimerkiksi päihteistä.

Spirituaaliteettia tuetaan tarjoamalla tunnekokemuksia ja ilmaisutapoja

On ajateltu, että varhaiset vuorovaikutuskokemukset ovat spirituaalisen ja uskonnollisen kehityksen perusta. Spiritualiteetissa on kysymys yhteyden kokemisesta itsen, toisten ja ympäröivän maailman kanssa. Käsitys omasta itsestä suhteessa toisiin alkaa kehittyä jo vauvaiässä. Varhainen suhde omaan huoltajaan voi vaikuttaa myöhemmin myös siihen, millaiseksi jumalakuva muodostuu.

Spirituaalisen kehityksen kannalta on tärkeää, että lapsi oppii kieltä, jolla hän voi ilmaista omaa hengellisyyttään. Kieli voi olla uskonnollista tai ei-uskonnollista. Spirituaalisille kokemuksille voi olla joskus vaikeaa löytää sanoja. Lapsen kanssa keskusteleva aikuinen voi keksiä itse sopivia ilmauksia, toistaa lapsen käyttämiä ilmauksia tai käyttää oman uskonnollisen traditionsa kieltä. Uskonnon kieltä ovat esimerkiksi rituaalit, laulut, symbolit, käsitteet ja kertomukset.

Jo taaperoikäinen lapsi voi oppia oman uskonnollisen perinteensä kertomuksia ja rituaaleja. Uskonnon kieli opitaan katsomalla, kuuntelemalla ja osallistumalla. Oppimisen kannalta olennaista on se, mihin aktiviteetteihin lapset pääsevät osallistumaan ja mihin paikkoihin tutustumaan. Merkityksellistä ei ole ainoastaan oman uskontoperinteen tunteminen, vaan myös toisten perheiden traditioihin ja pyhiin paikkoihin tutustuminen opettaa lapselle kunnioittamisen ja ymmärtämisen taitoja, joita on kutsuttu esimerkiksi uskontolukutaidoksi ja spirituaaliseksi monikielisyydeksi.

Perheissä lapset ovat aktiivisia aloitteentekijöitä keskusteluille hengellisistä asioista.

Perinteisesti on tarkasteltu sitä, miten vanhemmat toimivat uskonnollisen tradition välittäjinä kodissa. On havaittu, että kasvattajan asenne välittyy helposti lapselle ja myös kasvatustilanteen ilmapiiri vaikuttaa siihen, millainen muistijälki uskontoon liittyvistä asioista lapselle jää. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on havaittu, että perheissä lapset ovat aktiivisia aloitteentekijöitä keskusteluille hengellisistä asioista. Keskustelut voivat olla vastavuoroisia, jolloin myös lasten ajatukset vaikuttavat aikuisten ajatteluun. Spiritualiteetin tukemisen kannalta on tärkeää, että aikuinen vastaa lapsen keskustelualoitteisiin. Jos lapsen kysymyksiin ei vastata, hän lakkaa kysymästä.

Spiritualiteetti on katsomuksen oppimisen pohja

Spiritualiteetin voi ajatella olevan uskonnon tai muun katsomuksen oppimisen pohja. Katsomuksen kehitys on kokonaisvaltaista ja yhteydessä ihmisen kokonaiskehitykseen, esimerkiksi ajattelun kehitykseen. Lapsi on luonnostaan spirituaalinen, mutta hengellistä herkkyyttä täytyy kasvun myötä vaalia ja tukea.

Vaaliminen on toisaalta kokemuksellista: erityisesti varhaislapsuudessa se on huolenpitoa ja rakkautta, myöhemmin se on sitä, että lapselle tarjotaan tilaa ja tilanteita ihmetellä ja kokea yhteyttä luontoon, toisiin ihmisiin ja tuonpuoleiseen. Toisaalta spritualiteettia tuetaan opettamalla ilmaisutapoja. Kasvun myötä spiritualiteettia opitaan ilmaisemaan omasta elinympäristöstä ja kulttuurista opitulla kielellä.

Lasten oikeuksien sopimuksen nojalla lapsia tulee kunnioittaa spirituaalisina ja uskonnollisina subjekteina, joilla on oikeus tulla kuulluksi ja saada tukea kasvuunsa. Toisaalta lasta tulee suojella uskonnon nimissä tehdyltä hyväksikäytöltä ja manipulaatiolta. Katsomuskasvatuksessa on tärkeää vaalia lapsen luontaista uteliaisuutta, luovuutta ja herkkyyttä kokea.

Vanhemmat ovat hyvin tärkeässä roolissa lapsen spiritualiteetin tukemisessa, koska he tarjoavat lapselle rakkautta ja huolenpitoa sekä määrittelevät sen, millaisella kielellä perheessä sanoitetaan hengellisyyttä. Kuitenkin on tärkeää, että myös kaikki muut lapsen kanssa vuorovaikutuksessa olevat aikuiset suhtautuvat rohkaisevasti lapsen kysymyksiin ja ovat valmiita lapsen kanssa yhdessä niitä pohtimaan. Aikuisten tulee tarjota lapsille esimerkiksi kirjoja, kertomuksia, keskusteluja ja vierailuja, jotka auttavat pohtimaan ja sanoittamaan elämän syviä kysymyksiä.Kilpelainen Aino Elina kuva JoelGrandellAino-Elina Kilpelainen. Kuva: Joel Grandell.

Kirjoittaja TM Aino-Elina Kilpeläinen on uskonnonpedagogiikan tohtorikoulutettava, joka tutkii tanskalaista ja suomalaista vauvamusiikkitoimintaa, jossa vauvat ja äidit liikkuvat, laulavat ja ihmettelevät yhdessä kirkkotilassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Opetushallituksen rahoittamassa USKALLUS (Uskonnot, katsomukset ja osallisuus perusopetuksessa) -kehittämishankkeessa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Kirjallisuutta

Hay, David & Nye, Rebecca: The spirit of the child. London: Jessica Kingsley Publishers, 2006.

Miller, Lisa: The spiritual child: The new science on parenting for health and lifelong thriving (First Picador edition.). New York: Picador, 2016.

Roehlkepartain, E. C. (ed): The handbook of spiritual development in childhood and adolescence. Thousand Oaks, Calif.: SAGE Publications, 2006.

Sagberg, Sturla. Taking a children’s rights perspective on children’s spirituality. International Journal of Children's Spirituality, 22(1), 24-35, 2017.

Yleissopimus lasten oikeuksista. Hyväksytty YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989.