Keskustelu tekoälystä ei ole keskustelua jostakin uudesta teknologiasta. Tekoälyn tarkoitus on mallintaa tai kuvata meitä ihmisiä. Näin keskustelu tekoälystä ja sen tulevaisuudesta on viimekädessä keskustelua siitä, mitä ihmiset ovat ja miten heidän tulisi ymmärtää itsensä.

Tekoäly on siinäkin mielessä identiteettimme ytimessä, että sen myötä teknologia alkaa tunkeutua moraalisen elämämme ydinalueille. Teknologia ei ole arvoneutraalia, koska sen tuotanto ja käyttö vaikuttaa ihmissuhteiden luonteeseen, yhteisöihin ja yksilöihin tavoilla, jotka ovat joskus ennakoimattomia. Teknologiaa suunnitellaan aina johonkin tarkoitukseen, joten se kantaa mukanaan käsityksiä ihmisestä, moraalista ja ihmisen sosiaalisista suhteista. Tekoälyteknologiat ovat erityisen haastavia, koska niissä pyritään ainakin joiltakin osin mallintamaan ja käsittelemään ihmisyyden ydinalueita.

Kun tekoälyn ja identiteettimme välinen linkki oivalletaan, oivalletaan ihmisen moraalia ja sosiaalisuutta koskevien näkemysten rooli teknologian kehittämisessä. Tekoälyjärjestelmien kehittäjät ovat ihmisiä, joilla on moraalinsa ja käsityksensä sosiaalisesta elämästä. Jos ihmisyyden ideaali on utilitaristinen insinööri, tällä on varmasti vaikutus siihen, millaista älykkyyden muotoa pidetään tavoittelemisen arvoisena.

Ihmiskäsityksellä on väliä moraalin kannalta

Tekoälyn ja identiteettimme yhteenkietoutuminen on tärkeä teema fiktiossa. Esimerkiksi narratiivisesti erittäin kunnianhimoinen tietokonepeli Detroit: Become Human (2018) asettaa pelaajan asemaan, jossa hänen tulee arvioida itseään suhteessa ihmisenkaltaisiin keino-olioihin. Pelaaja saa ohjattavakseen kolmen ihmistä muistuttavan robotin tarinan ja hän voi päättää, miten robotit toimivat ja suhtautuvat ihmisiin.

Pelillä on viesti: se, miten suhtaudumme keino-olioihin, on moraalisesti latautunutta. Jos kohtelemme keino-olioita huonosti, ei niistäkään tule moraalisia toimijoita. Keino-olioiden kohtalo on ihmisten käsissä siinä mielessä, että nämä tulevat kohtelun seurauksena tietynlaisiksi.

Toinen esimerkki ihmisen itseymmärryksen ja tekoälyn suhdetta käsittelevästä fiktiosta on 2017 ilmestynyt elokuva Blade Runner 2049. Elokuvassa eletään ympäristötuhon jälkeistä aikaa, jossa ihmistä muistuttavat keino-oliot aina biologisista ”replikanteista” erilaisiin hologrammeihin asti ovat arkipäivää. Replikanteista on tullut eräänlainen orja- ja työväenluokka, jolla ei ole ihmisen statusta.

Valtaosa elokuvan ihmishahmoista on tunnekylmiä ja välinpitämättömiä. Replikantit ovat heille lähinnä työkaluja, joista saadaan irti hyötyä, tai sitten seksiobjekteja, joista saadaan tyydytystä. Toisinaan he heilahtelevat inhimillistävien asenteiden ja välineellistävien asenteiden välimaastossa tietämättä itsekään, miten suhtautua. Nämä asennevaikeudet näyttävät myös kantautuvan heidän suhteisiinsa muiden ihmisten kanssa.

Näin Blade Runner 2049 alleviivaa moraalipsykologian ja keino-olioiden kohtelun kriittisen tärkeää suhdetta. Jos ihmiset tottuvat kohtelemaan heitä monessa mielessä muistuttavia keino-olioita vain ja ainoastaan välineinä, he alkavat kohdella välineinä myös toisiaan.

Myös jotkut filosofit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Immanuel Kant, ovat esittäneet, että julma kohtelu, vaikka sen kohteena olisivatkin itsetietoisuutta vailla olevat eläimet, on moraalisesti väärin. Jos suhtaudumme ”järjettömien eläinten” kärsimykseen välinpitämättömästi, pitää se yllä taipumustamme kohdella myös toisia ihmisiä julmasti. Harjoittaaksemme moraalisia kykyjämme meidän tulisi olla herkkiä laajalle joukolle erilaisia kärsimyksen muotoja.

Tekoäly horjuttaa ihmiskeskeisyyttä

Tekoälyn kehitys haastaa vahvasti hyvin ihmiskeskeiset käsitykset ihmisälyn asemasta maailmankaikkeudessa. Usko ihmisen erityisyyteen suhteessa muihin lajeihin on tärkeä osa ihmisen intuitiivisia ajattelutottumuksia. 

Jotkut filosofiat ja uskonnot edellyttävät ihmisen olemuksen olevan yliluonnollinen tai viime kädessä fysikaalisesta ja biologisesta maailmasta riippumaton. Jos ihmistä vastaava tekoäly syntyy, tällaiset näkemykset vaikuttavat hyvin epäuskottavilta. Ihmistä vastaavan tekoälyn synty voi myös asettaa ihmisen erityisyyden kyseenalaiseksi yleisemmällä tasolla. Miksi ihmisen pitäisi suosia itsensä kaltaista älykkyyttä muiden kustannuksella?

Ihmiskeskeisyydestä luopuminen saattaisi olla muutenkin moraalisesti perusteltua. Esimerkiksi ympäristöetiikassa on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka ihmiskeskeisyys on edesauttanut käsitystä luonnosta ihmisen käytössä olevana resurssina.

Myös ihmisen suhteessa muihin eläimiin on ihmiskeskeisyys nähty ongelmana: ihmiskeskeisyys erottaa ihmisen muista eläinlajeista ja edesauttaa muiden eläinten julmaa ja välineellistävää kohtelua.

Uhkana ihmisen muuttuminen robotiksi

Kuten Blade Runnerin tapauksessa kävi ilmi, moraalisen kohtelun rajaaminen vain homo sapienseja koskevaksi on moraalisesti ongelmallista. Lisäksi on muitakin syitä luopua vahvasta ihmiskeskeisyydestä. Erilaisten tekoälyjärjestelmien ja keino-olioiden ottaminen täysimittaisen moraalisen kohtelun piiriin tuottaa kuitenkin omat ongelmansa. Ehkä ihmiskeskeisyys onkin hyvä asia.

Nykyiset tekoäly ja keino-oliot sekä niiden lähitulevaisuudessa kehittyvät muodot ovat vielä hyvin kaukana ihmisen sosiaalisesta ja moraalisesta suorituskyvystä. Lisäksi ne ovat toimintaperiaatteiltaan ihmisestä poikkeavia. Monet robotit pyritään suunnittelemaan niin, että ne herättävät vahvoja moraalisia ja sosiaalisia tunteita ihmisissä, vaikka roboteilla ei olekaan moraaliseen yhteisöön kuulumisen kykyjä. Ne eivät kykene ottamaan huomioon moraalisia normeja, tekemään lupauksia ja sitoumuksia tai toimimaan vastuullisesti.

Ongelmia seuraa, jos yritämme kohdella vailla moraalia, tietoisuutta ja tunteita olevia järjestelmiä ikään kuin ne olisivat kaltaisiamme. Saatamme huomaamattamme tehdä itsestämme robottien ja tekoälyjen kaltaisia.

Ajattele esimerkiksi tilannetta, jossa ihmiset haluavat mennä naimisiin robottiensa kanssa. Itseymmärryksemme on kietoutunut toisten kohteluun vahvojen tunteiden ja asenteiden kautta. Käsitys rakkaudesta on ihmisyyden ydintä. 

Robotin ja sen omistajan suhde on kuitenkin hyvin kaukana siitä, miten rakkaussuhde vastuullisten ja autonomisten persoonien välillä tavallisesti nähdään. Jos tällaista omistus- ja käyttösuhdetta kuitenkin aletaan pitää rakkaussuhteena, rakkauden ala kapenee. Rakkaudesta, joka on uhrautumista, tunteita ja ruumiillista yhteyttä edellyttävä ja velvollisuuksia luova suhde, tulee lähinnä nimitys seksuaaliselle tyydytykselle ja vain yhden osapuolen tarpeiden täyttymiselle.

Ajattele lisäksi hoivaa ja myötätuntoa. Empatiaa simuloivia robotteja, kuten Paro-nimisiä, hylkeenpoikasia muistuttavia robotteja käytetään nykyisin vanhusten konekumppaneina. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että tällaisista kumppaneista saattaa olla vanhuksille hyötyä. On kuitenkin moraalisesti ongelmallista, jos ulkoistamme hoivan ja myötätunnon kokonaan ei-inhimillisille toimijoille.

Ei-inhimilliset toimijat eivät kykene täyttämään niitä edellytyksiä, joita täysimittaisilla hoivasuhteilla on. Ne eivät esimerkiksi kykene olemaan vastuussa tekemisistään eivätkä olemaan monipuolisesti läsnä toisen elämässä. Hoivan tulisi olla kokonaisvaltaista välittämistä. Välittämisen huonon simulaation tarjoaminen niille, jotka erityistä huolenpitoa tarvitsevat, on väärin.

Lopuksi

Erilaisten tekoälyteknologioiden käyttöönottoa voidaan tuskin pysäyttää. Niiden yleistyminen ei tuhoa ihmisen itseymmärrystä mutta se voi kuitenkin muokata sitä huomaamattamme tavoilla, jotka eivät ole suotavia. Vastustaaksemme tätä kehitystä meidän on syytä pitää lujasti kiinni ihmisyytemme ytimestä: teknologian tehtävänä on palvella meitä, ei muokata meitä.

visala aku kuva jani laukkanen120x160Kuva: Jani Laukkanen.


Aku Visala on uskonnonfilosofian dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut tutkijana myös Oxfordin, Princetonin ja Notre Damen yliopistoissa. Visalan tutkimukset sijoittuvat teologian, filosofian ja kognitiotieteen risteyskohtiin. 

Lisälukemista:

Visala, Aku (2018) ”Uhkaako tekoäly ihmisen itseymmärrystä?” Futura 4/2018: 20-28.
Visala, Aku (2018) ”Tekoälyn teologiasta” Teologinen aikakauskirja 123, 5: 402-417.