Uskonto voi olla hyvin ruumiillista ja urheilu henkistä tai jopa hengellistä luonteeltaan. Ruumiillinen uskonto ja hengellinen urheilu -teeman myötä Teologia.fi starttaa kisa- ja kesäkauteen.

Ave verum corpus! (Terve tosi ruumis!) 1300-luvulta peräisin olevan eukaristisen hymnin sanat löytyivät Teologia.fi:n uskonto ja urheilu -teemanumeron otsikoksi varsin vapaasti polveilleen ajatuksenvaihdon tuloksena. Kiinnostus ruumista ja ruumiillisuutta kohtaan yhdistää teologian ja uskontojen tutkimuksen moniin muihin tieteenaloihin.

Maailman uskontoperinteisiin liittyy hyvin erilaisia näkemyksiä ihmisruumiista. Ihminen on kuolevainen, siksi hänen ruumiinsa muuttuu koko elämän ajan. Lapsen ruumis kasvaa ja vahvistuu, vanhuksen vaivihkaa heikkenee: näiden väliin sijoittuu aika, jolloin ruumiin suorituskyky on tavallisesti parhaimmillaan.

Kenelle ruumis kuuluu? Nykyisin moni lienee taipuvainen vastaamaan, että jokainen päättää itse omasta ruumiistaan. Vai pitäisikö sanoa: kehostaan? Sana keho otettiin käyttöön 1940-luvulla, kun Kielitoimisto ja Lääketieteen sanastolautakunta halusivat tehdä erottelun kuolleen ja elävän ruumiin välillä. Agricolan aikaisesta suomesta lähtien ruumiilla on kuitenkin viitattu sekä elävään että kuolleeseen henkilöön. Nykyään yleiskielessä ruumis tuntuu jääneen kehon jalkoihin elävistä puhuttaessa.

Oikeus päättää omasta kehostaan on monelle nykyihmiselle itsestäänselvyys, mutta asia on monimutkainen. Eurooppalainen ajattelu ja esimerkiksi ihmisoikeudet perustuvat luonnonoikeusperinteelle, jonka mukaan ihminen ei viime kädessä itse omista ruumistaan. Ajattelutapa näkyy esimerkiksi siinä, miten vaikeita kysymykset itsemurhasta, abortista ja eutanasiasta ovat. Hieman toisenlaisia haasteita tälle ajatteluperinteelle tarjoavat tatuointien ja lävistysten kaltaiset asiat. Mitä ruumiilleen saa tehdä? Pysyvien merkkien tekemistä omaan ruumiiseen on pidetty luonnonoikeusperinteessä ongelmallisena.

Saako ruumista kuitenkin muokata? Kristillinen perinne, antiikin filosofikoulut ja maailman uskontoperinteet tuntevat monia tapoja, joilla kuolevainen ihminen voi harjoittaa itseään Jumalan edessä, tuonpuoleista ajatellen tai päästäkseen johonkin henkiseen päämäärään. Liikunnasta on usein nähty olevan myös tämänpuoleista hyötyä. Askeetti karaisee ruumistaan, tyhjentää mielensä ja puhdistaa sielunsa. Hän keskittyy ja tähtää korkealle.

Harjoittelu eli askeesi vaatii aina diskurssin. Millaisiin diskursseihin askeesi liittyy, miten ruumiinmuokkausta kuvataan ja miten se yhdistyy henkisiin tai hengellisiin päämääriin? Tässä Teologia.fi:n teemanumerossa on haluttu korostaa, että uskonto voi olla hyvin ruumiillista ja urheilu henkistä tai jopa hengellistä luonteeltaan.

Henkisen ja ruumiillisen liitos on siis kohta, josta tämän teemanumeron kirjoitukset saapuvat pelikentälle. Tästä avautuu näkymiä niin joogaan kuin kehonrakennukseen, urheilun luonteeseen, asketismiin ja urheilukilpailuihin. Miten islam vaikuttaa urheiluun? Mitä kisapappi tekee? Mikä tekee pyhimyksistä atleettisia? Urheilukentällä piispa voi taklata Putinin, fanitus voi muuttua etniseksi tai kansalliseksi ylemmyydentunnoksi ja kilpailut voidaan politisoida. Ruumiillisuus ja kilvoittelu ovat aina myös poliittista.

Ruumista voidaan muokata ja kuvata monin tavoin. Urheilijan ruumis muokkautuu hänen valmistautuessaan suoritukseensa ja ikonimaalari pyrkii kuvamaan muutakin kuin pyhän ihmisen ruumista. Ruumis on kuin näyttämö ihmisen sisäisille tiloille ja hänen henkiselle puolelleen. Ruumis herättää tunteita, ruumiillisuus on osa niin mainontaa, viihdettä kuin politiikkaakin.

Ruumiillisuus yhdistää. Antiikin stoalaiset puhuivat suuresta ruumiista (corpus magnum), johon kaikki ihmiset kuuluvat. Kuva ruumiista erilaisten jäsenten yhteenliittymänä oli keskeinen myös Paavalin kirjeissä (esim. 1. Kor. 12:12), ja kielikuva tuli voimakkaasti osaksi kristillistä puhetapaa. Ruumiista tuli hengellisen yhteisön vertauskuva! Kielikuva on niin vakiintunut, että sen sisältämä dualismi jää helposti huomaamatta. 

Yhteen koottuina tämän teemanumeron kirjoitukset muodostavat kokonaisuuden, ikään kuin ruumiin, jossa on monta jäsentä. Johan Bastubackan artikkeli käsittelee ruumista ikoneissa, Johanna Konttori avaa islamin ja urheilun suhdetta, Mikael Lindfeltin artikkelissa paneudutaan urheilun eri ulottuvuuksiin ja Teemu Taira tarkastelee jalkapallon rinnastamista uskontoon. Oma artikkelini ponnistaa Egyptin erämaista aina viime vuosisadan surrealismin saakka.

Opiskelijatoimitus on punnertanut lukijoiden iloksi erittäin kiinnostavia juttuja: Heidi Rautalahti syventyy joogaan, Ari Minadis kirjoittaa kehonrakennuksen äärimuodoista, Ville Mäkipelto haastatteli kisapappi Leena Huovista ja Olli-Pekka Toivanen vammaisurheilun kisapappi Olli-Pekka Silfverhuthia. Molemmat haastatellut ovat tehneet pitkään hengellistä työtä suomalaisten urheilijoiden parissa.

Arkkipiispa emeritus John Vikström puolestaan tunnetaan urheilumiehenä, häntä haastatteli Olavi Seppänen. Pekka Rautio ja Johan Bastubacka näkivät erityistä vaivaa teemanumeron eteen, mistä heille kuuluu suuri kiitos.

Terve tosi ruumis! Ruumiillinen uskonto ja hengellinen urheilu -teeman myötä Teologia.fi starttaa kisa- ja kesäkauteen. Toivotan lukijoille miellyttäviä hetkiä artikkeleiden parissa.

 

salminen j1Kirjoittaja TT Joona Salminen on väitellyt varhaiskristillisestä asketismista. Tällä hetkellä hän työskentelee pappina Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa sekä tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa huippuyksikössä Reason and Religious Recognition.