Kreikkalaisen ja roomalaisen myöhäisen antiikin hallitsijapatsaissa ruumis saattoi olla nuorekkaan urheilijan, ja päätä voitiin vaihtaa tarpeen mukaan keisarin vaihtuessa. Ikoneissa ruumiin kuva on tavallisesti kaikkea muuta kuin atleettinen. Ikonin estetiikka on hengellisen pyrkimyksen läpäisemää: kauneuden kuvaamisen ajatellaan olevan samalla hyvyyden ja pyhyyden kuvaamista.

Astuessaan sisälle ortodoksiseen kirkkoon ihminen näkee jotakin hätkähdyttävää. Kirkon alttariosan peittävä kuvaseinä, seinät, katto ja lukuisat esineet ovat täynnä ihmisten kuvia. Kuvien esittämät ihmiset ovat kuolleet, mutta heidät esitetään tavallisesti elävinä. Miksi juuri ihmisten ruumiillisia hahmoja kuvataan, ja millä tavoin ruumiillisuutta kuvataan?

Ortodoksiset ikonit ovat tulleet suomalaisille tutuiksi idän kirkon uskonnollisina kuvina jo vuosisatojen ajan, erityisesti Karjalassa ja toisen maailmansodan evakon jälkeen myös koko maassa.

Mikä ”ikoni”?

”Ikoni” (εἰκών) kattaa ortodoksista rituaalikuvaa tarkoittavana käsitteenä laajasti erityisesti itäisen kristikunnan kuvastoa. Kreikan sana eikon tarkoittaa kuvaa. Ikonien käytöstä päätettiin Nikean II kirkolliskokouksessa (VII Ekumeeninen konsiili) vuonna 787. Vaikka konsiilin päätökset ovat olleet osa myös läntisen katolisen kirkon perintöä, on kuvien tuottaminen ja sijoittaminen eri paikkoihin sekä niiden käyttö uskonnon harjoittamisessa kehittynyt itäisessä kristikunnassa omaperäiseen suuntaan.

Ihmisen ikonisuus ja Kristus Jumalan Kuvana

Kun kerran ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi (1 Moos. 1:26), ortodoksisessa traditiossa voitiin ajatella, että ihminen oli Jumalan ikoni. Langenneenakin ihminen oli (ja on) yhä Jumalan kuva, mutta vailla aitoa Jumalan kaltaisuutta, kasvua kohti täydellisyyttä ja pyhyyttä. Ihmisestä tuli heikko, lankeava ja kuolevainen. Bysantin teologiassa oli luonnollista ajatella, että lankeemuksessa hämärtynyt tai likaantunut Jumalan ikoni (ihminen) kirkastettiin Sanan tullessa lihaksi Kristuksessa. Isän kanssa samaa olemusta oleva Poika yhdisti itseensä Marian kohdussa todellisen ihmisyyden ja samalla kaikkien ihmisten ihmisyyden.

Ortodoksisen ajattelun mukaan pyhien ihmisten pyhyys on lopulta Kristuksen pyhyyttä. Tuota pyhyyttä ja kauneutta kuvataan ikoneissa. Kristus ei ole ortodokseille vain Jumalan Sana, vaan samalla myös Jumalan Kuva.

muumiomuotokuvaRuumiin kuvat ikoneissa

Ortodoksisessa temppelissä alttariosan peittävä kuvaseinä (ikonostaasi), seinät, katto, kiota-telineet, analogipöydät ja lukuisat esineet ovat täynnä ihmisten kuvia. Osa näistä kuvista on hyvin pieniä, vain muutaman senttimetrin kokoisia, osa suurempia, myös luonnollista kokoa ja osa jättiläismäisiä. Kuvia voi olla kymmeniä tai satoja, jopa tuhansia.

Joukossa on yleensä myös muutamia olentoja, jotka eivät ole ihmisiä: joitakin eläimiä (esimerkiksi Betlehemin syntymäluolassa tai erämaapyhien kanssa) sekä taivaallisia voimia tai joskus harvemmin myös pahoja henkiolentoja. Taivaallisia voimia voidaan kuvata enemmän tai vähemmän antropomorfisesti − ihmisruumista muistuttaen − tai sitten hyvinkin abstraktisti: pyörinä, siipinä ja silminä, myös ihmis- ja eläinkuvastoa yhdistellen (Kerubit).

Kaikkia kuvattuja ihmisiä yhdistää se, että he ovat kuolleet. Ainoat poikkeukset lienevät Mooses, Elia ja Henok, joiden uskotaan tulleen otetuiksi näkyvästä maailmasta ilman ruumiillista kuolemaa, mutta he ovat poikkeuksia. Ikoneiden ihmiset eivät ole enää tässä maailmassa, mutta he eivät ole myöskään poissa. Kuolevainen ruumiillisuus kuvataan ylösnousemuksen taivaallisessa valossa.

Fyysinen ruumis ja ikonin visuaalisuus

Ikoneissa kuvaamisen tapa on erityinen. Käänteisen perspektiivin käyttö (useita pakopisteitä kuvapinnan tällä puolen) sotii nykyään yleensä luonnolliseksi ymmärrettyä renessanssin keskeisperspektiiviperiaatetta vastaan. Ikoni ei oikeastaan ole ikkuna tuonpuoleiseen, vaan tuonpuoleisuuden ilmeneminen tässä ja nyt. Kuvaamisen keinoina toimivat pelkistäminen, keskittäminen ja harmonisoiminen. Sen sijaan, miltä asiat näyttävät, ikoni pyrkii visualisoimaan niiden syvempää olemusta. Sitä, minkä uskotaan olevan näkyvän tuolla puolen.

Ruumis ikoneissa on kuvattu aineelliseksi ihmisruumiiksi kaikkine jäsenineen. Ainoastaan ruumiin intiimiosat on peitetty yleensä kankaalla tai jätetty yksinkertaisesti kuvaamatta. Tällainen häveliäs kuvaamistapa on toki tavallinen uskonnollisessa taiteessa laajemminkin – lukuun ottamatta tiettyjä erityisesti renessanssin teoksia (esimerkiksi Michelangelo). Ruumiillisuuden biologista visuaalisuutta on häivytetty eikä sukupuolisuutta korosteta.

Naiseutta ja mieheyttä ei ole kuitenkaan poistettu: enkelit ovat yleensä androgyynejä, sukupuolettomia olentoja Bysantin kuvastossa, mutta ihmiset kuvataan tavallisesti joko naisina tai miehinä, myös lapsina ja vanhuksina. Myöskään eunukkien esittämistä ikoneissa ei ole kaihdettu. Ihmisen ruumiillisuuden koko kirjo on nähtävissä ikonikuvastossa, myös erilaiset ihonvärit ja kansallisiksi ymmärretyt tunnuspiirteet vaatetuksessa.

Ruumiillisuus on tiivistetty linjoihin, väreihin ja materiaaleihin, jotka yksinkertaistaen ja monesti suorastaan matemaattisen pelkistyneellä tavalla tuottavat hahmon ihmisruumista, joka on tunnistettava ja tunnettu, mutta kuitenkin jotenkin toinen. Kuvaamisen tapa on hätkähdyttävän erilainen verrattuna moniin hellenistisen antiikin ja myöhäisantiikin ihmisruumiin kuvauksiin. Niissä näköisyyden illuusio oli tärkeä, ja ihmisruumista idealisoitiin.

Vaihtuva tyyli ja muuttunut ilmaisu – hengellinen kauneus

Kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin jumalapatsaat visualisoivat vuosisatojen ajan atleettista tai muutoin erityisen kauniiksi ja myös jumalalliseksi ymmärrettyä ruumiillisuutta, ruumiin täydellisyyden ideaalia. Useista ihmisruumiista saatettiin kuvata kauneimmiksi katsotut osat, joista veistäjä sitten koosti yhden, uuden kokonaisuuden. Keisarin patsaissa ruumis saattoi olla nuorekkaan urheilijan, ja päätä voitiin vaihtaa tarpeen mukaan hallitsijan vaihtuessa.

Muutos oli kuitenkin tulossa. Erityisesti Egyptin myöhäisantiikin hellenististen muumiomuotokuvien tyyli ja toteutus osoittivat liikettä kohti henkistynyttä, pelkistettyä ruumiin kuvaamista. Niissä ihmiskasvot alkoivat kaavamaistua, ja silmät aukesivat suurina, kuin katsomaan kohti ikuista.  Muumiomuotokuvissa ihmisen persoonallisuus oli tunnistettavissa, mutta pääosassa ei ollut enää näköisyyden illuusio tai ihmisruumiin atleettinen kauneus. Kuvat esittivät abstrahoitua persoonaa ja ihmisyyttä kuoleman edessä. Kuvat olivat vakavia ja seesteisiä. Liike oli pysähtynyt rauhaan.

Ikonimaalauksen kehityksessä on havaittavissa samoja elementtejä. Ikoneissa ruumiin kuva on tavallisesti kaikkea muuta kuin atleettinen. Kuvahahmo voi olla loistoa ja valtaa säteilevä (Kristus tai Jumalanäiti valtaistuimella), riutuneen askeettinen tai tavanomainen, mutta se on aina jollakin tavalla toinen, toisaalla, ja kuitenkin esitettynä ”tässä”. Ikoninen ruumiin kuvaaminen pyrkii esittämään ajallisen ruumiillisuuden ikuisuuden perspektiivissä. Ikonin estetiikka on hengellisen pyrkimyksen läpäisemää: kauneuden kuvaamisen ajatellaan olevan samalla hyvyyden ja pyhyyden kuvaamista.

Ikoni ihmisyyden päämääränä – sosiaalinen ja hengellinen ruumis

Ikoneissa tulevat näkyväksi erilaiset toteutuneiksi uskotut esikuvalliset ihmiset: kuvat esittävät myös kristityn hyveitä ja esikuvallista kristillisyyttä. Kuvissa visualisoidaan marttyyrien ja tunnustajien uskollisuutta, kilvoittelijoiden rakkautta Jumalaa kohtaan ja itsekieltäymyksiä, sotilaspyhien taistelua pahaa vastaan, kirkon opettajien ja teologien viisautta, profeettojen ja jumalannäkijöiden palavaa hengellisyyttä sekä ”Kristuksen tähden houkkien” (ortodoksinen erityisryhmä pyhiksi katsottuja ihmisiä) hulluutta, joka voittaa maailmallisen viisauden. Aviopuolisoiden läheisyys (esimerkiksi pyhät Joakim ja Anna), keskinäinen huolenpito ja lapsen syntymä (erityisesti Jumalanäidin syntymä, joulu ja temppeliinkäynti) tulevat myös kuvatuiksi ikoneissa. Ikonit ovat yhteisöllisiä ja yhteisöä varten olemassa olevia, ja ne esittävät ja rakentavat kirkon uskottua perheyhteisyyttä.

Jumalanaiti ennusmerkkiJumalanäiti ennusmerkki, 1200-luku, Tretjakovin galleriassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Oma täysin erityislaatuinen asemansa ikoneiden joukossa on suurella määrällä erilaisia Jumalanäidin ikoneita. Ne tekevät näkyväksi Marialle omistetun ”hyperkunnioituksen” (hyperdoulia: ortodoksit erottavat toisistaan pyhille osoitetun kunnioituksen ja vain Jumalalle kuuluvan tosi palvonnan). Marian ajatellaan pyhittyneen läpikotaisin, kun hän vapaasta tahdostaan otti vastaan jumalallisen Logoksen, Kolminaisuuden toisen persoonan. Hänen kohdussaan jumaluus ja ihmisyys, taivas ja maa yhdistyivät. Koska Marian uskotaan Jumalan Äitinä olevan kaikista luoduista olennoista lähimpänä Jumalaa, hänen ainutlaatuinen neitsytäitiytensä kuvataan yleensä kirkkotilan tärkeimmillä paikoilla.

Katsoessaan ikoneita ortodoksi näkee niissä Jumalan armovoiman vaikutuksen ja pelastuksen toteutuneena. Pyhien ruumiiden kuvat esittävät kilvoittelun ja askeesin positiivisiksi ajateltuja tuloksia. Ortodoksille kuvat kertovat Jumalan armovoiman vaikutuksesta, ja niiden myös ajatellaan välittävän armovoimaa.

Yhteenveto – pelkistys

Ihmisruumiita kuvataan ikoneissa, koska ne kertovat ortodokseille Jumalan ihmiseksi tulemisesta ja ihmisen pelastumisesta, jumalallistumisesta. Kuvaamisen tavat ovat traditionallisesti poikkeavia, myöhäisantiikissa ja varhaisella keskiajalla kehittyneitä tapoja esittää ruumiillisuutta, pyhyyttä, yhteisöllisyyttä ja hengellistä kauneutta – kuin antiteesinä antiikin usein aistillisesteettisille ruumiin kuville.

Ikoninen ruumis on ortodoksisuudessa tärkeä, mutta ei päämäärä itsessään. Ruumis on Hengen temppeli.

 

Johan Bastubacka 1Kirjoittaja Johan Bastubacka, TT, on käytännöllisen teologian dosentti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Teologia.fi:n vastaava toimittaja.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Abu Qurra, Theodoros: Ikonien kunnioittamisesta. Suomennos ja johdantoluku munkki Serafim. Helsinki: Maahenki, 2008.

Damaskolainen, Johannes & Seppälä, Johannes: Ikoneista: kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. [Joensuu]: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986.

Ouspensky, Leonid: Theology of the icon: 1. Essai sur la théologie de l'icone dans l'Eglise orthodoxe. Crestwood, N.Y.: St. Vladimir's Seminary Press, 1992.

Ouspensky, Leonid: Theology of the icon: 2. Essai sur la théologie de l'icone dans l'Eglise orthodoxe. Crestwood, N.Y.: St. Vladimir's Seminary Press, 1992.

Ouspensky, Leonid: The Meaning and Language of Icons.  – The Meaning of icons. Crestwood, New York: St Vladimir’s Seminary Press. 23–49, 1999.

Ouspensky, Leonid: The Technique of Iconography. – The Meaning of icons. Crestwood, New York: St Vladimir’s Seminary Press. 51–55, 1999.

Seppälä, Serafim: Kauneus: Jumalan kieli. Helsinki: Kirjapaja, 2010.

Seppälä, Serafim: Ikonin filosofia. Helsinki: Kirjapaja, 2014.