Samsāra – elämän ja kuoleman kierto

Intialainen maailmankuva on syklinen. Olemisen syklisyys toteutuu paitsi yksilön elämässä myös maailmankaikkeuden kosmisissa mittasuhteissa. Universumin uskotaan syntyvän ja tuhoutuvan loputtomasti yhä uudelleen. Ihmisen elämä ja kuolema noudattavat samaa kosmista kiertokulkua, jota kutsutaan samsāraksi, jatkuvan tulemisen pyöräksi.

Samsāra on kärsimystä täynnä. Inhimillisen elämän päämääränä onkin samsārasta vapautuminen ja täydellisen jumalayhteyden saavuttaminen. Tätä kutsutaan moksaksi tai muktiksi. Ihminen kietoutuu samsāraan karman kautta. Karma viittaa ”tekoihin”, mutta ajan myötä termi on laajentunut tarkoittamaan myös tekojen vaikutuksia ja seurauksia. Ihmisen ajatukset, sanat ja teot tuottavat joko ”hyvää karmaa” (punya) tai ”pahaa karmaa” (pāpa).

Karma on kuin rakennusainetta, joka kerääntyy sielun (jiva) ympärille pakottaen sen materiaaliseen ilmentymään ja jälleensyntymään. Hindulaisuudessa on erilaisia näkemyksiä siitä, miten karmasta voi puhdistautua ja miten ihminen saavuttaa moksan. Vapautumiseen johtavia polkuja on pääpiirteissään kolme: 1) karman eli tekojen polku 2) jñānan eli mystisen tiedon polku ja 3) bhakti eli jumalallisen armon polku. Lähes kaikki koulukunnat korostavat kuoleman hetken merkitystä moksan saavuttamisessa.

Hindulainen kuolema

Suomessa asuvista hindulaisista osa on intialaistaustaisia maahanmuuttajia ja osa kantasuomalaisia, jotka ovat liittyneet hindulaisiin liikkeisiin kuten ISKCON. Uskomukset ja käytännöt vaihtelevat jonkin verran kulttuuritaustasta ja suuntauksesta riippuen.

Kuolevaa saatettaessa läsnä on yleensä vain perhe tai muut läheiset. Viime hetkien tietoisuuden uskotaan olevan tärkeä seuraavaa päämäärää ajatellen. Tästä syystä kuoleva ympäröidään uskonnollisella kuva- ja äänimaailmalla. Näin luodaan suotuisa ilmapiiri uskonnollisen tietoisuuden kehittymiselle. Rauhallinen kuolema kotona läheisten läsnä ollessa on ihanne.

Hautajaisrituaalit (antyeshti) ovat tärkeimpiä hindulaisuuden rituaaleja. Kuolema Intiassa, erityisesti Varanasissa, on jokaisen hindun toive. Tällöin hautajaisrituaalit voidaan toteuttaa täydellisinä. Oikein suoritettu hautajaisrituaali varmistaa sielun onnistuneen siirtymisen ruumiista kohti esi-isien maailmaa (pitr loka) ja uutta jälleensyntymää – tai ihanteellisesti kohti moksaa. 

Vainaja tulisi polttaa mahdollisimman pian kuoleman jälkeen. Intiassa erityinen hautajaispappi sekä ihanteellisesti vainajan poika suorittavat hautajaisrituaalin. Vainaja kannetaan polttopaikalle kulkueessa, johon ainoastaan miehet osallistuvat. Roviopaikalla vainaja koristellaan kukin, santelipuun tahnalla, Gangesin vedellä ja tulsin eli pyhän basilikan lehdillä. Tämän jälkeen lausutaan hymnejä ja mantroja, ja pappi lukee katkelmia Bhagavad Gitasta.

Suomessa hindupappi suorittaa vainajalle tarvittavat rituaalit ennen krematointia, usein sairaalassa tai vainajan kotona. Ihanteellisesti vainaja tulee polttaa avotulella. Intiassa rituaali huipentuu kallon murskaamiseen, jonka vainajan poika tekee bambukepillä. Tällöin vainajan sielun ajatellaan vapautuvan lopullisesti kuolleesta kehosta. Polttamisen jälkeen vainajan tuhkat sirotellaan pyhään jokeen kuten Gangesiin − Suomessa esimerkiksi uurnalehtoon.

Hautajaisrituaalin jälkeen alkaa suruaika, jolloin suoritetaan vainajan sielunmatkaa avittavia sururituaaleja (shrāddha). Intensiivisin suruaika kestää kaksi viikkoa, jonka kuluessa ystävät tuovat sureville omaisille ruokaa. Kahdentenatoista päivänä suoritetaan sapindîkarana -rituaali, joka yhdistää vainajan esi-isien joukkoon. Tämän jälkeen vainajaa muistellaan periodisesti päivittäin, kuukausittain tai vuosittain.

Kuva 1 TuliTuli on puhdistava, pyhä elementti hindulaisuudessa. Kuva: Wikicommons.

Buddhalainen kuolema

Kuoleman vääjäämättömyys on buddhalaisen ajattelun keskeisimpiä lähtökohtia. Buddhan opit voidaan palauttaa huomioon siitä, että elämä on kärsimystä ja kärsimys lakkaa, kun ihminen päästää irti pysyvyyden tai ikuisuuden illuusiosta. Kuoleman ja pysymättömyyden mietiskelyä pidetään tärkeänä harjoituksena.

Buddhan itsensä kerrotaan vaienneen kuolemaa koskevien metafyysisten kysymysten äärellä. Vuosisatojen saatossa buddhalaiset kuolemanrituaalit ovat kehittyneet hyvinkin rikkaiksi. Erityisesti tiibetinbuddhalaisuus on tunnettu kuolemanharjoituksistaan: tiibetiläistä kuolleiden kirjaa eli Bardo Thödolia luetaan nykyään ympäri maailmaa.

Suurin Suomessa vaikuttava buddhalainen yhteisö ovat vietnamilaiset, joita arvioidaan olevan noin 7 500. Vietnamin buddhalaiset ovat pääosin mahāyāna-buddhalaisia. Toinen merkittävä ryhmä on thaimaalaisten theravāda-buddhalaisten yhteisö. Lisäksi Suomessa on pieni, mutta jatkuvasti kasvava kantasuomalaisten buddhalaisten joukko, joka jakaantuu opillisesti useisiin eri koulukuntiin.

Kuoleman hetki

Kuten hindulaisuudessa myös buddhalaisuudessa kuoleman hetkeä pidetään hyvin tärkeänä. Silloin ihmisen karmisen jatkumon ajatellaan siirtyvän elämänkierrossa eteenpäin. Kaikissa buddhalaisissa traditiossa korostetaan kuolevan rauhallista ympäristöä. Hyvä kuolema on sellainen, jossa kuoleva pystyy keskittymään omaan hengelliseen harjoitukseensa ja keskittämään tietoisuutensa johonkin buddhalaiseen hahmoon (kuten Avalokiteshvaraan, ks. kuva 2). Parhaimmillaan hyvä kuolema mahdollistaa valaistumisen saavuttamisen.

Kuva 2 Bodhisattva AvalokiteshvaraBodhisattva Avalokiteshvaraa (tiibetiksi Chenrezig), pidetään myötätunnon täydellisenä ilmentymänä. Kuva: Wikicommons.

Theravāda-traditiossa yksi tai useampi munkki tulee resitoimaan kuolevan äärelle. Resitaatiota voidaan tehdä myös perheen ja läheisten toimesta. Kuoleman jälkeen vainajaan ei mielellään kosketa muutamaan tuntiin. Näin kuolemisen prosessi saa tapahtua rauhassa. Muutaman tunnin resitaation jälkeen vainaja voidaan asettaa arkkuun.

Vietnamilaiset laittavat vainajan rinnan päälle banaanin: huonojen energioiden (käytännössä myös hajujen) ajatellaan menevän tähän. Vainaja voidaan joko polttaa tai haudata, mutta usein arkkuun pyritään laittamaan paljon vainajan omaisuutta – koko hänen sosiaalinen minänsä poltetaan ruumiin kanssa.

Thaikulttuurissa kuolevan käteen laitetaan lootus-kukka. Lootus symboloi valaistumista: lootuksen kukka kasvaa mudassa, mutta aukeaa valossa veden yläpuolella loistoonsa. Hautajaiset ovat tärkeä tapahtuma ja niitä varten vainajan pojan, tai jonkun lähisukulaispojan, tulee ryhtyä tilapäisesti munkiksi, jotta vainaja saatetaan viimeiselle matkalleen rituaalisesti oikein. Vainajaa muistetaan intensiivisellä siunaamisella useiden päivien − joskus jopa viikkojen ja kuukausien ajan.

Suomen kontekstissa haasteellisinta buddhalaisessa kuolemassa on se, että kuolleeksi toteamisen jälkeen vainajaan ei pitäisi koskea. Vainajan tulisi saada olla rauhassa muutamasta tunnista kolmeen päivään. Erilaisten hienojakoisten energioiden uskotaan poistuvan ruumiista vasta vähitellen. Kylmiöön laittaminen välittömästi kuoleman jälkeen tuntuu useista epämiellyttävältä ajatukselta.

Samasta syystä myös elinten luovuttaminen koetaan toisinaan kielteiseksi. Ajatellaan, ettei tietoisuus ole vielä kokonaan poistunut ruumiista, jolloin ruumiin leikkeleminen häiritsee kuolemisprosessia. Toisaalta monet nykyaikaiset opettajat korostavat, että elinluovutus on mahdollista, jos vainaja itse on näin toivonut.

Kantasuomalaiset buddhistit suhtautuvat ruumiin käsittelyyn usein melko maanläheisesti kuolinprosessin päätyttyä kokonaan. Ruumiille ei tehdä hautauksen yhteydessä mitään erityisiä rituaaleja. Monet toivovat tuhkausta, mutta jotkut haluavat perinteiset, ei-kristilliset, arkkuhautajaiset.

 

Kirjoittaja Maija Butters on eri uskontojen saattohoitoon perehtynyt antropologi ja uskonnontutkija, joka kirjoittaa väitöskirjaansa suomalaisesta kuolemasta Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa.