Muuttuva luterilaisuus ja kansainvälinen avustustyö

Ihmiset ympäri maailmaa ovat olleet 2010-luvulla keskimäärin vauraampia ja terveempiä kuin koskaan ennen. Konfliktit ja niiden heijastusvaikutukset, kuten siirtolaisuus, luovat kuitenkin osaltaan poliittisia jännitteitä laajoilla alueilla. Samalla uskonnollistaustaiset avustusjärjestöt ovat joutuneet kysymään, tulisiko niiden keskittyä entistä enemmän juuri hätäapuun vai kenties ihmisoikeuspolitiikkaan.

Laajamittainen avustamistyökin on silti poliittista. Siihen nykyisin kuuluva aktiivinen ihmisoikeuksien – esimerkiksi turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien – puolustaminen lisää osaltaan tarvetta ymmärtää avustustoimintaa myös moniulotteisten poliittisten teorioiden ja teologioiden näkökulmista.

Politiikka liittyi auttamiseen ennenkin

Mikäpä voisi olla selvempää todellisiin inhimillisiin tarpeisiin vastaamista kuin sairaiden hoitaminen? Kun nuoret lääkärit ja sairaanhoitajat lähtivät työskentelemään vaikkapa 1900-luvun alun Intiaan tai Afrikkaan, heitä pidettiin yleensä poikkeuksellisen hyveellisinä. Vähitellen kristillistaustainen lääketieteelliseen osaamiseen perustuva työ tuki varsin monessa globaalin etelän maassa keskeisesti myös kansallisten terveysjärjestelmien rakentamista.

Nykyaikaisissa poliittisen historian katsauksissa varhainen lääkintälähetystyö saatetaan silti kytkeä pääosin kolonialismiin. Siten ne, jotka olivat yhdestä näkökulmasta lähimmäisenrakkauden sankareita, voidaan nähdä toisesta näkökulmasta epäilyttävinä valloittajakumppaneina, ehkä jopa rasisteina.

Poliittisten arvioiden muodostamiseen voivat osaltaan vaikuttaa huolimattomat yleistykset. Olivatko esimerkiksi saksalaiset lähetystyöntekijät 1930-luvun brittimandaatin alaisessa Tansaniassa natseja, koska Dar es Salaamissa toimineen pastori Depersdorfin sanotaan kerrassaan myyneen sielunsa natsismille? Depersdorfin ratkaisun epätyypillisyyden puolesta kertoo kuitenkin se, että vuoden 1936 jälkeen natsit lopettivat lähes kaiken rahoituksensa maassa toimineille lähetysjärjestöille (Bernander 1968, 18–19).

Sittemmin kirkolliset avustustoimijat ovat pyrkineet nivomaan toimintansa entistä johdonmukaisemmin sekä lähimmäisenrakkauden että ihmisoikeuksien ohjenuoriin.

Oikeusperustainen malli lisää tarvetta teorianmuodostukselle

Ihmisoikeudet nousivat vahvasti luterilaisiin ohjelmajulistuksiin Luterilaisen Maailmanliiton (LML) yleiskokouksissa vuosina 1970 (Evianissa) ja 1977 (Dar es Salaamissa). Jälkimmäisessä LML hylkäsi rotuerottelun kristillisen opin vastaisena. 2000-luvulla ihmisoikeusperustainen (human rights based) lähestymistapa on nostettu aiempaa keskeisempään rooliin LML:n koordinoimassa avustustyössä. Tämän jälkeen ihmisoikeuksien merkitys on korostunut entisestään, koska kansalliset lainsäädännöt eivät sellaisinaan riitä niiden ihmisten oikeuksien arviointiin, jotka eivät ole virallisesti minkään maan kansalaisia.

Länsimaat ovat kuitenkin käyttäneet – enemmän tai vähemmän tietoisesti – ihmisoikeuspuhetta myös tukemaan valtapyrkimyksiään. Siten edes ihmisoikeusperustaisuuden ei voi olettaa tarjoavan sellaisenaan universaalia lähtökohtaa auttamistyölle. Lisäksi ihmisoikeuksien sisältö on kasvanut vuosikymmenten myötä niin laajaksi, että globaalistuneen talouden aikakaudella velkaantuneilla valtioilla on vaikeuksia rahoittaa niiden täyttä implementoimista, ja uskontotaustaisetkin järjestöt tarvitsevat yleensä valtioiden tukia. Verrattain vauraillekin valtioille on samalla osoittautunut vaikeaksi huolehtia kotimaisista hädänalaisistaan.

Varsinkin sosiaalisessa mediassa vellovan huomiopolitiikan, populismin, opportunismin ja ”hyvesignaloinnin” sijaan avustustyön resurssointihaasteita olisi syytä nivoa entistä selvemmin osaksi oikeuksia ja vastuita johdonmukaisesti kehittävää yhteiskunta- ja talouseettistä teoriaa.

Elina Vuolan (2015) toimittama Uskonto ja kehitys -kirja auttaa osaltaan ymmärtämään muiden muassa suomalaisia uskontotaustaisia toimijoita kehityksen voimavaroina. Juuri oikeudenmukaisuuskäsitysten osalta senkin ehdotukset jäävät silti melko implisiittisiksi.

Yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin (1921–2002) oikeudenmukaisuusteoria on puolestaan sellaisenaan auttamatta liian abstrakti ja kansallisvaltiokeskeinen. Siksipä siitä tarvitaan ensin riittävän kontekstisensitiivinen ja globaali kehitysversio. Tällaisen version tulisi auttaa yhtäältä kritisoimaan aikamme sortavia poliittisia, taloudellisia ja uskonnollisia mahteja ja toisaalta jäsentämään rakentavia pyrkimyksiä kestäviin oikeudenmukaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi saksalaislähtöinen The International Partnership on Religion and Sustainable Development (PaRD) (2017) -järjestö tarjoaa varsin laajasti oikeudenmukaisuuskeskustelunkin kannalta valaisevaa kontekstuaalista materiaalia uskonnoista ja kehityksestä.

Turvapaikanhakijoiden avustaminen ja kestävät ratkaisumallit

Kansainvälisen avustustoiminnan keskiöön on noussut eri puolilla maailmaa turvapaikanhakijoiden auttaminen ja heidän oikeutensa. LML:n (LWF 2017, 28) Namibiassa järjestetyn 12. yleiskokouksen materiaalissa tähän asiakokonaisuuteen liitetään myös ihmissalakuljetuksen kritiikki. Globalisaation myötä turvapaikanhakijoiden auttamista Suomessa arvioidaan niin suomalaisessa mediassa kuin vaikkapa Irakissakin.

Kirkkohallituksen (2015, 4) Miten tuen turvapaikanhakijaa -ohjeiden mukaan ”[v]apaaehtoistyössä emme voi ottaa kantaa oleskelulupien, palauttamisten tai perheen yhdistämisen mahdollisuuksiin”, mutta ”meidän ei myöskään pidä viedä toivoa ihmisiltä”. Tällaisessa lähestymistavassa kuvastuu sekä aito pyrkimys auttaa hädänalaisia että laillisen maallisen hallinnon kunnioittaminen. Kyseisellä reitillä luoviminen ei ole ollut kirkolle helppoa. Varsinkin jos tarve turvapaikanhakijoiden auttamiselle jatkossa vain kasvaa, käy työn koordinointi yhteisymmärryksessä valtiovallan kanssa entistä tärkeämmäksi. Kaikkien asianosaisten on voitava kokea toimintamallit mahdollisimman oikeudenmukaisiksi, eikä siis vain hätäratkaisuiksi.

Maahanmuuttajien auttamiseen on vääjäämättä liityttävä myös entistä suunnitelmallisempi yhteistyö demokratian ja kestävän oikeudenmukaisuuden vahvistamiseksi hauraissa valtioissa. Reagointi välittömään hätään käy nimittäin erittäin vaikeaksi, ellei esimerkiksi YK:n edellisen pääsihteerin Ban Ki-moonin raportissa (The United Nations 2016, III., IV.C, V.B) mainittuja pakolaisuuden ja siirtolaisuuden syitä ja pitkän tähtäimen skenaarioita pystytä käsittelemään onnistuneesti. Ratkaisumalleja koskevissa oikeudenmukaisuusteorioissa on otettava huomioon markkinoiden lainalaisuuksia, poliittisen vakauden edellytyksiä ja ihmisten auttamiskyvykkyyden rajoja. Pelkästään avustustyön hyveellisyyden tunnustaminen tai edes ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan korostaminen ei siten yksinomaan riitä. Vain näihin tyytyminen voisi sisältää jopa eräänlaista piilotettua epätoivoa: ehkä asiat ovat niin huonosti, ettei maltillisen realistiseen yhteiskunta- ja oikeudenmukaisuusteorian rakentamiseen oikeastaan jakseta enää uskoa.

Hädänalaisten välittömän auttamisen lisäksi on siten uskallettava kehittää sinnikkäästi myös pitkän tähtäimen ratkaisumalleja.

 

paivansaloKirjoittaja Ville Päivänsalo on TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, joka toimii systemaattisen teologian yliopistonlehtorina (ma.) Helsingin yliopistossa. Lisää Päivänsalon lähestymistavasta kirjoituksen aihepiiriin esim. sivulta: https://culturesethics.wordpress.com

Kirjallisuus ja lähteet:

Bernander, Gustav: Lutheran Wartime Assistance to Tanzanian Churches 1940–1945. Uppsala: Gleerup, 1968.

Kirkkohallitus: Miten tuen turvapaikanhakijaa. Helsinki: Kirkkohallitus, 2015.

The International Partnership on Religion and Sustainable Development (PaRD), Luettu 30.6.2017.

The Lutheran World Federation (LWF): Twelfth Assembly: Study Book. Study book of the LWF Twelfth Assembly, Windhoek, Namibia, on 10-16 May 2017. Geneva: LWF, 2017.

The United Nations (UN): Report of the Secretary-General – In Safety and Dignity: Addressing Large Movements of Refugees and Migrants. A/70/59. New York: The United Nations General Assembly, 21 April 2016.

Vuola, Elina (toim.): Uskonto ja kehitys. Näkökulmia kehitysyhteistyöhön ja -tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.