Luterilaisuus: Vaikutuksia ja vastaanottoa, tulkintaa ja käyttöä

Menneen maailman luterilaisuus oli Martti Lutherin käynnistämä liike, joka repesi irti paavin johtamasta kirkosta. Se loi nopeassa tahdissa omaa teologista ajatteluaan ja omaa yhteisömuotoaan sekä päätyi muodostamaan oman kirkkokuntansa ensi sijassa pohjoisen Saksaan ruhtinaskuntiin sekä Pohjoismaihin. Nykyinen luterilaisuus on Lutherin ja evankelisuuden nimeen muodostettujen kirkkojen kantama teologis-yhteiskunnallinen ajatusmaailma, jonka hahmo on huomattavasti väljempi kuin sillä luterilaisuudella, joka aluksi syntyi.

Luterilaisuutta ovat 500 vuoden aikana muovanneet sisältä päin etenkin puhdasoppisuus, pietismi, valistus, idealismi, romantiikka, historiallis-kriittinen raamatuntutkimus, konfessionalismi, herätysliikkeet, liberaaliteologia, nationalismi, eksistentialismi, naispappeus, ekumenia ja rauhanliike. Tällaiset asiat ovat yhä uudestaan pitäneet yllä kiistaa siitä, mikä on oikeaa luterilaista perintöä – tai olisiko sellaista edes olemassa. Historiansa aikana luterilaisuus on lisäksi joutunut reagoimaan muiden muassa maailmankuvan muutokseen, 30-vuotiseen sotaan, Ranskan vallankumoukseen, sosialismiin, kehitysoppiin, freudilaisuuteen, naisten oikeuksiin, maailmansotiin, holokaustiin, sekularisaatioon, homoseksuaalien asemaan sekä viimeksi muslimien maahanmuuttoon. Läheskään aina ei ole helppoa sanoa, mikä ilmiö on vaikuttanut luterilaisuuteen ulkoa päin, mikä taas on kasvanut luterilaisuuden sisältä. 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka Suomessa elettiin varsin pitkälle yhtenäiskulttuurissa: hallitsevat luokat elivät todeksi suurin piirtein samaa arvomaailmaa kuin luterilaiset piispat ja papit. 1900-luku toikin sitten mukanaan rajuja muutoksia.

Etenkin natsi-Saksan ja holokaustin perintö ovat pakottaneet luterilaisia tekemään ankaraakin parannusta joistakin oman uskonsa lieveilmiöistä. Silloin tällöin näkee pohdittavan, mikä se luterilainen identiteetti oikein on. Ratkaisuksi on tarjottu yhtäällä paluuta Martti Lutherin teologiaan ja toisaalla yhteiskunnallisesti aktiivista, alati uudistuvaa kirkkoa. On koko joukko luterilaisia, jotka eivät pidä kysymystä lainkaan tärkeänä. Heille luterilaisuus ei tarkoita enempää eikä vähempää kuin sitä kristillistä tai uskonnollista viitekehystä, johon asianosainen on sattunut syntymään. Maallistumisen myötä kansallisuudet kuten saksalaisuus, ruotsalaisuus ja suomalaisuus irtautuvat historialliseen perintöön kuuluvasta luterilaisuudesta, samalla kun kansallisuus itsekin on käsitteenä muutostilassa. Esimerkiksi lapsena Suomeen tullut ja perheineen Pohjanmaalle juurtunut, islamin uskoa tunnustava somalilääkäri on suomalainen.

Vaikutushistoriallisen tulkinnan haasteet

On tavattoman ongelmallista puhua jonkin ilmiön vaikutushistoriasta, koska siinä kuvataan jotakin, jolla on pysyvä hahmo ja joka vaikuttaa ympärillään oleviin tai siihen ilmestyviin asioihin – ikään kuin esimerkiksi muuttumaton luterilaisuus muovaisi muuttuvia suomalaisia tai päinvastoin. Hieman toisenlaista on kuvata tapoja, joilla suomalaiset ovat vastaanottaneet luterilaisuuden. Tällainen lähestymistapa antaa suomalaisille aktiivisemman ja tulkitsevamman roolin suhteessa kirkkonsa uskoon tai uskonnolliseen perintöönsä. Suomalaisen luterilaisuuden tulkinta puolestaan on jäänyt yleensä teologien ja muiden ihmistieteilijöiden asiaksi. Tulkinta on yleensä luonteeltaan informoitua ja akateemista, vaikka siinä onkin – ja kuuluukin olla – vahva henkilökohtainen ulottuvuus. Suomalaiseen luterilaisuuteen liittyvää kuvastoa voi käyttää joidenkin ajatusten levittämiseen, riippumatta siitä, ovatko nämä luterilaisuuden tai sitä edustavan kirkon kannalta myönteisiä tai kielteisiä. Näiden neljän toisiinsa liittyvän lähestymistavan kentässä elää kiinnostavia kysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. On kysytty, mikä osuus luterilaisuudella on esimerkiksi pohjoismaisen sosiaalivaltion synnyssä tai suomalaisessa työn etiikassa. Kun tuntee vastaajan, voi helposti arvata myös vastauksen sisällön.

Tulkinnallisen kentän kirjavuus panee tutkijat toisinaan hyljeksimään kulttuuristen ilmiöiden tai virtausten merkitystä. Luterilaisuuteenkin voisi suhtautua kulttuurisena ilmiönä, jolla ei ole mielekkäästi havaittavissa olevia erityisiä vaikutuksia. Tällaisen tulokulman edustaja kysyy epäillen, mitä erityisen luterilaista on vaikkapa koululaitoksen kehityksessä, työn etiikassa tai vaikkapa synnintunnossa ja ahdistuksessa.

Joitakin luterilaisuuden leimallisia piirteitä ja vaikutuksia on mielestäni kuitenkin mahdollista hahmottaa. 1510-luvulla Martti Luther pani liikkeelle uudistusvaatimusten vyöryn, johon liittyi paitsi kirkon raju uudistaminen myös vahva tavallisen ihmisen uskoa ja elämää koskeva ohjelma. Luther sai kuulla kirjoitustensa innostuneesta vastaanotosta ja toistenkin uudistajien ilmaantumisesta. Hän uskoi reformaation lyövän itsensä läpi ja maailman muuttuvan. Mutta niin ei käynyt. Pian seuranneissa kiistoissa Luther osoittautui konservatiiviseksi uudistajaksi, joka kääntyi muiden muassa kapinallisia talonpoikia, anabaptisteja, hurmahenkiä ja zwingliläisiä vastaan. Lutherin oppia tunnustavat kirkot pohjoisessa Saksassa ja Skandinaviassa keskittyivät hengellisen ja maallisen järjestyksensä turvaamiseen ja eristäytyivät monella tapaa kehityksestä, joka jatkui muualla Euroopassa ja loi vahvempaa polarisaatiota reformoitujen yhteisöjen ja katolisen kirkon välille.

Luterilaisuuden vaikutuksista

Luterilaisuuteen on etenkin alkuaikojen jälkeen liittynyt tekijöitä, jotka ovat edistäneet yhteiskunnallisten alojen kehittymistä omilla ehdoillaan. Näistä tekijöistä tärkeimmät ovat hengellisen ja maallisen erottaminen sekä kutsumusetiikka. Saksassa tämä mahdollisti kehityksen, jonka perässä etelän katoliset maat eivät pysyneet – ei edes Ranska. 1700-luvulta alkaen luterilainen osa Saksan maita nousi humanistisen tutkimuksen kärkeen: selvästi suurin osa tärkeimmistä saksalaisista filosofeista oli taustaltaan nimenomaan luterilaisia. Myös historiallisen raamatuntutkimuksen johtoasema oli luterilaisessa Saksassa 1700-luvulta aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Tämä ja muu tieteiden huima kehitys vaikutti Saksan kirkolliseen luterilaisuuteen kiintoisalla tavalla. Yhtäältä se halusi säilyttää vahvan yhteiskunnallisen asemansa, kun taas toisaalta monet kirkon piispat ja papit kykenivät varsin pitkälle hyväksymään tieteiden perinteisiä uskomuksia rapauttavan vaikutuksen. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla evoluutioteorian hyväksyminen sujui luterilaisessa Saksassa paljon vähemmällä riitelyllä kuin anglikaanisessa Englannissa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen luterilaiset papit ja teologit saivat ihmetellä eksistentiaalisen uskontulkinnan menestystä saksalaisten kollegoidensa parissa.

Suomalaisen luterilaisuuden vaikutuksia voi ehkä jossain määrin arvioida kirkon säilyttävyyden, regimenttijaon ja yhtenäiskulttuurin seuraamuksista käsin. Kirkko tuli lähemmäksi kansaa, teki hengellisen valtansa arkiseksi, panosti kansan opettamiseen ja teki työstä hyvän tavan palvella Jumalaa. Voimakkaasti koetut maallisen elämän karut ehdot, hyvän yhteiselämän moraalinen järjestys sekä syvää nöyryyttä herättävään pyhyyteen liittyvä suuri kaipaus muodostavat perinteisessä Suomen luterilaisuudessa omalaatuisen kokonaisuuden. Sellaista ei löydy vaikkapa reformoidusta Hollannista tai katolisesta Italiasta. Minusta tuntuu siltä, että suomalaiset luterilaiset ovat saaneet mielenlaatuunsa lorauksen enemmän suurta kaipausta kuin ruotsalaiset ja norjalaiset. Kiistanalaista on kuitenkin, kuinka paljon suuri kaipaus on pohjimmiltaan suomalaisuutta itseään eikä luterilaista tuontitavaraa.

 

MM kuva3Kirjoittaja Matti Myllykoski, TT on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti sekä Helsingin yliopiston kirjaston johtava tietohallintoasiantuntija. Hän on myös yksi Vartija-lehden päätoimittajista. Raamatuntutkijana Myllykosken erikoisaloja ovat raamatuntulkinnan historia, kristinuskon juutalaiset juuret ja evankeliumien tekstikritiikki.