Teologian luonne käytännöllisenä viisautena

Teoreettisen ja akateemisen viisauden ohella ”teologia” voidaan ymmärtää myös käytännölliseksi viisaudeksi, teonsanaksi, jolla tarkoitetaan käytännön ja teorian yhteensovittamista.

”Teologia” mielletään usein teoreettiseksi ja akateemiseksi oppiaineeksi, joka on elämälle vierasta kirjaviisautta. ”Käytännöllinen teologia” taas tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa sekä teologian soveltamista käytäntöön. Kuitenkin ”teologia” voidaan ymmärtää myös käytännölliseksi viisaudeksi, teonsanaksi, jolla tarkoitetaan käytännön ja teorian yhteensovittamista.

Kun teologia ymmärretään teonsanaksi, se on käytännön ja teorian välistä vuoropuhelua, jossa yhteisöt ja yksilöt puntaroivat arjesta nousevia haasteita suhteessa arvoihin, ihanteisiin ja tavoiteltuihin hyveisiin. Reflektio johtaa toimintaan, toiminta taas uusiin kysymyksiin ja uuteen reflektioon. Näin ollen teologisessa reflektiossa toiminnan ja teorian kehä on jatkuva ja päättymätön uutta luova prosessi.

Lisäksi teologia käytännöllisenä viisautena sanoittaa uskon käytännöllistä olemusta. Teoria ja praksis liittyvät uskonnoissa toisiinsa: jopa armon ensisijaisuutta korostavassa luterilaisuudessa katsotaan, että ”Pyhä Henki kutsuu kastettuja uudistumaan sisäisesti ja tekemään hyviä tekoja”. Kristinuskossa uskon ja tekojen välinen tasapaino on teologisesti hienovarainen, mutta käytännössä kristillisten yhteisöjen ja yksittäisten kristittyjen ajatellaan ja odotetaan elävän muuttuvissa tilanteissa todeksi niitä arvoja ja ihanteita, joita yhteisöissä opetetaan.

Hyveellisyys antiikin filosofiassa

Ajatus kristillisen teologian olemuksesta käytännöllisenä viisautena ammentaa antiikin Kreikan hyveteoriasta. Tällainen käytännön viisaus ei perustu kaavamaiseen sääntöjen noudattamiseen ja velvollisuuksien täyttämiseen, vaan se syntyy moraalisesta toimijuudesta.

Antiikin Kreikassa hyve (aretē) nousi filosofisen keskustelun kohteeksi Sokrateen sukupolven myötä. Hyveellisyys käsitettiin pyrkimykseksi toimia moraalisesti oikein, mihin kuului ihmisluonteen harjaantuminen. Aristoteles jopa kirjoitti kaksi tutkielmaa aiheesta, ensin Eudemoksen etiikan ja myöhemmin Nikomakhoksen etiikan (N.E.). Aristoteleen mukaan ihmisen tulee etsiä korkeinta hyvää, jota kuvaa kreikan termi eudaimonia, ”onnellisuus” ja ”hyvinvointi”.

Aristoteles määrittelee hyveen luonteenlaatuna, joka saa ihmisen olemaan hyvä ja toimimaan hyvin (N.E. 1105b20–1106a25). Hyveet ovat rationaalisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja (N.E. 1103a1–10). Luetellessaan hyveen osia Aristoteles mainitsee oikeudenmukaisuuden, rohkeuden, kohtuullisuuden, runsaskätisyyden, suurisieluisuuden, anteliaisuuden, rauhallisuuden, käytännöllisen viisauden ja viisauden (Retoriikka 1366b1).

Käytännöllinen viisaus Aristoteleen ajattelussa

Abstraktin viisauden (sofia) rinnalla elää siten käytännöllinen viisaus (fronēsis). Siihen kuuluu toiminnallinen ulottuvuus: kyse on taidosta tuottaa oikeaa toimintaa (N.E. 1141a9–1141b23). Käytännöllisen viisauden ensisijainen tarkoitus on hyveiden viljeleminen ja harjoittaminen. Aristoteles kirjoittaakin, että ”on mahdotonta olla hyvä ihminen … olematta käytännöllisesti viisas ja käytännöllisesti viisas ilman luonteenhyveitä” (N.E. 1144b31–32).

Aristoteelisen etiikan päämääränä on laajempi viisaus, joka sisältää motivaation moraaliseen toimintaan: ”hyveen mukainen toiminta kuuluu yhteen hyveen kanssa” (N.E. 1098b32). Hyve opitaan kuin mikä tahansa taito, vaikkapa rakentaminen tai lyyran soittaminen (N.E. 1103a32–1103b2). Hyveellisyys vaatii jatkuvaa toimintaa ja olemassa olevan hyveellisyyden ylläpitämistä.

Antiikin eettinen ajattelu yhtäältä nostaa esiin moraalin vaativuuden: moraalinen toimijuus edellyttää jatkuvaa aktiivisuutta. Toisaalta se liittyy jokapäiväisen elämän kysymyksiin, jotka koskevat arjen sitoumuksia ja toimia perheessä, työelämässä ja ystävyyssuhteissa. Hyveajattelussa keskeistä ei ole abstrakti hyveellisyys vaan käytäntö, tiettyjen konkreettisten hyveiden harjoitus.

Käytännöllinen viisaus ja kysymys teologian olemuksesta

Brittiläinen käytännöllisen teologian professori Elaine Graham on tarkastellut teologian viisausluonnetta ja teologiaa käytännöllisenä viisautena. Hän esittää, että uskoon liittyvät arkipäiväiset dilemmat synnyttävät tarpeen artikuloida ja luoda periaatteita, kertomuksia, kuvia ja arvoja. Niiden pohjalta muodostuu opetuslapseuden, Kristuksen seuraamisen ”kielioppi”, joka ohjaa kristittyjen toimintaa yksilöinä ja yhteisöinä arjessa.

Grahamin mukaan käytännöllinen viisaus näkyy kristillisten yhteisöjen identiteetissä siinä, miten ihmiset elävät suhteissa toisiinsa ja toteuttavat yhteisöllisyyttä ja keskinäistä huolenpitoa ja elävät todeksi rituaaleja ja hengellisyyttä. Teologian ensisijaisen kieli on juuri käytännöllistä viisautta. Muodoltaan se on toiminnallista Jumala-puhetta: ihmisten toiminnan ja ihmisten välisten suhteiden kautta toteutuvaa keskinäistä hoivaa ja elämää ylläpitävää huolehtimista. Systemaattinen ja opillinen kieli on tähän nähden sekundääriä.

Teologian ja Jumala-puheen ei luonnollisesti tule typistyä pastoraaliseen hoivaan, etiikkaan ja inhimilliseen toimintaan. Kuitenkin käsitys eletystä, inkarnoituneesta teologiasta haastaa teorian ja praksiksen välisen jaottelun eikä näe niitä toisistaan erillisinä teologian osa-alueina. Myös uskonnontutkimuksen professori Christine Helmer on nostanut esiin opin eletyn ja elävän ulottuvuuden.

Näkemys eletystä teologiasta painottaa Jumalan olevan sekä tämänpuoleinen (immanentti) että tuonpuoleinen (transsendentti). Uskonto vaikuttaa maailmassa ja ihmisten elämässä juuri siinä, että arvot, uskomukset ja toiminta liittyvät oleellisesti toisiinsa. Tällöin teologia on Elaine Grahamin mukaan luonteeltaan performatiivista.

Graham puhuu sosiaalisen pääoman rinnalla uskonnollisesta pääomasta (faithful capital): praksis nousee arvoista, se on arvojen ohjaamaa toimintaa – toisin sanoen käytännöllistä viisautta. Käytännöllinen viisaus toteutuu ja välittyy kristittyjen elämän kautta ja kykenee siten “lukemaan” yhteisöjen elettyä todellisuutta. Näin muodostuu ilmiö, jota Graham kutsuu ”hyveellisyyden kehäksi” (virtuous circle): käytäntö johtaa teologiaan ja teologia taas käytäntöön. Hyveellisyyden kehä muistuttaa teologisen reflektion kehää, jossa teologia syntyy käytännöstä ja arjesta nouseviin kysymyksiin ja tuottaa niihin vastauksia, tekoja ja tarinoita, toisinaan myös tekemättä jättämistä ja pysähtymistä (see-judge-act). Toiminta synnyttää jälleen uusia kysymyksiä, jolloin oppimisen ja reflektion kehä on päättymätön prosessi. Teologia ei ole tällöin valmis malli tai oppijärjestelmä, vaan jatkuvaa kyselyä ja liikettä.

Hyveajattelun tarjoama dialoginen potentiaali

Kysymys hyveistä on ekumeeninen, katsomustenvälinen ja universaali. Se yhdistää eri kirkkokuntiin kuuluvia kristittyjä, mutta myös laajemmin eri uskontoihin ja elämänkatsomuksellisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä.

Hyve-eettinen näkökulma voikin vahvistaa kristillisen teologian kykyä käydä dialogia muiden kanssa. Graham kysyy, tarjoaako kristinusko moniarvoisessa yhteiskunnassa kielen vain sisäryhmäläisten arvokäsityksille vai onko sillä laajemmin jotakin annettavaa yhteiskunnalle ”yhteisten arvojen alkulähteenä” (well-spring of public values).

Teologian ymmärtäminen käytännölliseksi viisaudeksi voi herättää kritiikkiä, jossa syytetään kristinuskon vääristämistä täysin tämänpuoleiseksi. Tällöin teologian viisausluonteen painottaminen näyttäytyy reaktiona, jolla vastataan 2000-luvun länsimaisen ihmisen maailmankuvan muutokseen muokkaamalla kristillisyys pelkäksi hyväntekemisen kansalaisaktivismiksi, jolta puuttuu jumalauskon ja spiritualiteetin syvät ulottuvuudet.

Toisaalta käytännöllinen viisaus ja hyvän tekeminen osana uskonnon harjoittamista voidaan nähdä paluuna kristinuskon juutalaisille juurille. Juutalaisuudessa on perinteisesti ajateltu, että tämänpuoleinen hyvä elämä on merkityksellisempää kuin tuonpuoleisuuteen valmistautuminen.

Käytännöllinen viisaus: paluuta kristinuskon juutalaisille juurille?

Aristoteleen merkitys hyve-etiikalle on suunnaton, mutta viisaudesta ja hyveistä puhutaan myös Raamatussa. Eritoten juutalainen viisauskirjallisuus voitaisiin ottaa mukaan keskusteluun, jossa etsitään käytännöllisen viisauden muinaisia juuria.

Esimerkiksi Sananlaskujen kirjasta välittyy näkemys, jonka mukaan ihmiset voivat tavoitella onnellisuutta ja hyvinvointia hyveiden harjoittamisen kautta. Kirjaan sisältyvien opetusten opiskelu ja reflektointi on osa vastaanottajayleisön matkaa kohti viisautta: ”Opettakoot ne viisautta” (Sananl. 1:2). Matkan päämäärä – viisaus − ilmenee arvokkaina pidettyjen luonteenpiirteiden kautta: ymmärryksenä, tietona, oikeudentuntona, rehtinä mielenä ja harkintana (Sananl. 1:2–4). Näiden ohella esiin nousevat etenkin nöyryys ja ahkeruus (esim. Sananl. 10:4; 11:2; 15:9; 18:12).

Sananlaskujen kirjassa hyveellisellä elämällä on yhtä aikaa sekä yksilöllinen että vahva yhteisöllinen ja sosiaalieettinen ulottuvuus. Yksilö ei harjaannu viisaaksi tyhjiössä, vaan toiset ihmiset toimivat hänen peileinään. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja auttaminen perustuvat kaikkien jakamaan arvoon Jumalan luomina olentoina: ”Joka köyhää pilkkaa, herjaa hänen Luojaansa” (Sananl. 17:5). Korkein hyve on viisaus, joka on Jumalan kunnioittamista (esim. Sananl. 1:7). Käytännöllinen viisaus on siten elämää Jumalan maailmassa, suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen.

Sananlaskujen käsitys viisaudesta hyveellisyyttä ja oikeudenmukaisuuden ihanteita tavoittelevana elämäntehtävänä kaikuu myös alussa esitetyssä määritelmässä teologiasta käytännöllisenä viisautena. Monien uskontojen ja katsomusten maailmassa teologian yhdeksi pyrkimykseksi voisi määritellä yksilöjen ja yhteisöjen uskonnollisen pääoman (faithful capital) tutkimisen, sanoittamisen ja käytännön sovellusten etsimisen.

 

Kirjoittajat:

TT Elisa Uusimäki työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja vierailevana tutkijana Yalen yliopistossa.

TT Hanne von Weissenberg on Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja verkosto- ja yhteisötyön asiantuntija Tampereen hiippakunnassa.

Uusimaki tuhat kuvaHanne von Weissenberg 3

Kirjallisuus:

Annas, Julia: Ancient Philosophy: A Very Short Introduction. Oxford: OUP, 2000.

Annas, Julia: Intelligent Virtue. Oxford: OUP, 2011.

Graham, Elaine: ”Health, Wealth or Wisdom? Religion and the Paradox of Prosperity”. International Journal of Public Theology 5, 5–23, 2009.

Graham, Elaine: ”The Virtuous Circle: Religion and the Practice of Happiness”. The Practices of Happiness: Political Economy, Religion and Wellbeing. Toim.: J. Atherton, E. Graham & I. Steedman. Abingdon: Routledge, 224–34, 2011.

Helmer, Christine: Theology and the End of Doctrine. Louisville: Westminster John Knox Press, 2014.

Jolkkonen, Jari: ”Luterilaisen reformaation synty ja keskeiset vakaumukset”. Armon horisontit: Huomisen luterilaisuus. Toim. A.-K. Inkala & J. Komulainen. Helsinki: Kirjapaja, 13–56, 2016.

 

Ingressin kuvituskuva: Unsplash.com

Kävijäkysely

Kehitämme Teologia.fi-palvelua. Vastaamalla lyhyeen kyselyyn autat meitä onnistumaan paremmin! Arvomme vastanneiden kesken palkinnoksi Kirjapajan kolme teosta kattavan lahjapaketin.

Vi utvecklar webbplatsen Teologia.fi. Svara på en korta enkäten och hjälp oss att lyckas bättre! Vi lottar ut ett bokpaket som innehåller tre böcker från Kirjapaja bland dem som svarat på enkäten.

Vastaa kyselyyn

Svara på enkäten