Viisaus, tiede ja teologia – erottamattomat?

Kirjaesittelyssä: Tom McLeish, Faith and Wisdom in Science. Oxford: Oxford University Press, 2014.

mcleish book cover iso

Kuvitelkaa maailma ilman musiikkia!

Kuvitelkaa maailma ilman musiikkia. Ajatelkaa, että musiikki on jotakin menneeseen maailmaan kuuluvaa, josta ovat perillä vain ”sonologit” – tiedemiehet, jotka tutkivat tätä ammoin kadonnutta kulttuuriperintöä ja koettavat sitä jopa elvyttää rakentamalla ”soittimiksi” kutsuttuja härveleitä. Niistä he päästelevät ääniä, joiden kuvitellaan aikoinaan kajahdelleen hovien ja kirkkojen holveissa ja joista Raamatun tapaiset uskonnolliset tekstit puhuvat ikään kuin kyse olisi ollut jostakin hyvinkin tärkeästä. Sonologit itse ovat kuitenkin sitä mieltä, että vaikka tuo vanha puuha haiskahtaa pahasti uskonnolta, sillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Ihmisethän nuo härvelit ovat keksineet, ei mikään jumala. Yleisöä sonologit saavat parhaiten huvittelemalla ”sonologia vastaan uskonto” -debateilla, joita sivistymättömämmänkin on mahdollista seurata ymmärtämättä erityisemmin kumpaakaan.

Näin puistattavalla kuvitelmalla aloittaa Durhamin yliopiston fysiikan professori Tom McLeish kirjansa Faith and Wisdom in Science. McLeish on toiminut yliopistonsa tutkimusvaradekaanina ja palkittu moneen kertaan ansioistaan molekyylifysiikan alalla. Hänet tunnetaan polymeerien ja proteiinien tutkijana mutta myös aktiivisena tiedeviestijänä ja tieteidenvälisten yhteyksien etsijänä. McLeish on mukana durhamilaisessa tieteenhistoriallisessa Ordered Universe -projektissa, jossa luonnontieteilijät, latinistit, teologit ja historioitsijat tutkivat yhdessä 1200-luvun tieteellisiä tekstejä. Hänen julkaisujensa aiheina ovat olleet myös tieteen etiikka ja teologia.

Tieteen teologiaa?

Aivan oikein: ”tieteen teologia” on se, mitä McLeish kirjassaan peräänkuuluttaa. McLeishillä on anglikaanisen kirkon maallikkovirka (reader), mikä näkyy hänen teoksessaan ennen muuta Raamatun tekstien hyvänä tuntemuksena ja lukutaitona. Kirja ei ole apologeettinen eikä poleeminen, eikä McLeish esitä jumalatodistuksia. Hän kyllä irrottautuu avoimesti uudemmasta uskontokriittisestä keskustelusta, jota hänen mielestään käydään väärässä tilassa virheellisten olettamusten pohjalta. McLeishin kritiikin kohteena ovat niin uusateistit (esim. Richard Dawkins, Daniel Dennett) kuin uskon puolustajatkin (esim. John Polkinghorne), jotka rajaavat tiedon ja uskon tiukasti omiksi vastakkaisiksi alueikseen.

McLeish ei halua tarkastella teologiaa ja tiedettä dikotomian kautta (theology and science), vaan yhteenkuuluvana kokonaisuutena (theology of science), jolla on yhteinen narratiivinen pohja. McLeishin mielestä tiede – samoin kuin musiikki, taide ja usko – pohjautuu luovuuteen ja mielikuvitukseen, ihmisen vaistonvaraiseen kykyyn kertoa tarinoita. Hyödytön vastakkainasettelu tieteen ja uskonnon välillä kumpuaa siitä, että tiede on kadottanut oman kertomuksensa.

McLeish tarkastelee tieteen ja teologian suhdetta historian kautta ja on kiinnostunut modernin (luonnon)tieteellisen ajattelun juurista. Kun Dawkins kysyy ironisesti, mitä hyödyllistä ”teologia” on koskaan saanut aikaan, McLeishin vastaus on: miten olisi luonnontiede? Moderni luonnontiede nimittäin on kehittynyt luonnonfilosofiasta, joka esimodernina aikana oli mitä suurimmassa määrin teologiaa. Tiede ei korvaa teologiaa eikä teologia täydennä tiedettä, vaan kumpikin on yhtä universaali ja kuuluu kaiken aikaa yhteen: ”they are of each other”.

Tiede elää viisauden varassa

Tiede syntyy tarpeesta tietää. Meidän on myös tiedettävä, miksi teemme tiedettä. Vastaukseksi ei riitä faktaluettelo ja mekanismien kuvaus, ei antropologiaan, neurologiaan tai johonkin muuhun tieteenalaan redusoitu selitys. Juuristaan kasvava tiede ei kumoa tai korvaa vanhoja kertomuksia, vaan asettuu narratiiviseen jatkumoon niiden kanssa. Tiede on osattava yhdistää niihin kertomuksiin, joita kerromme omasta historiastamme, toiveistamme ja arvoistamme, perimmältään omasta tarkoituksestamme. Nämä ovat teologisia tarinoita, väittää McLeish, ja niitä on osattava lukea riippumatta siitä, miten, mihin ja miten paljon uskoo tai on uskomatta. Viisaus ei tullut maailmaan modernin tieteen myötä, vaan moderni tiede syntyi ja elää yhä viisauden varassa. Viisauden hukannut tiede on kuin ”sonologia” musiikittomassa maailmassa.

Viisauden tarinoita kertovat McLeishin mielestä myös Raamatun tekstit, jotka olivat esimodernien – ja monien nykyistenkin – tiedemiesten maailmankuvan pohjana ja heidän tutkimustensa inspiroijina. Sanaa ”tiede” on turha etsiä Raamatun sanahakemistosta, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Raamatun kirjoittajat olisi olleet kiinnostuneita luonnosta, sen toiminnasta ja dynamiikasta. McLeish näyttää monin esimerkein, että viisaus ei ollut Sananlaskujen, psalmien ja profeettakirjojen kirjoittajille abstraktia filosofiaa, vaan varsin käytännöllinen projekti. Luomisen tulosta eli luontoa ja sen ilmiöitä kuvataan mehukkain metaforin mutta myös uteliaasti luokitellen ja havainnoiden. Luomisesta ja luonnon monimuotoisuudesta kerrotaan painokkaan fyysisesti ja strukturoidusti, mutta päämääränä ei ole kuvailu sinänsä. Luonnosta puhutaan teologisen suhteessaolon kielellä, ja tämän puheen tarkoitus on herättää ihminen ymmärtämään suhteensa Jumalaan ja luomakuntaan.

Luonnon viisauden rakastaminen

Luonnontieteen tutkima ja todentama kaaoksen ja järjestyksen jännite kuuluu McLeishin kirjassa samaan narratiiviin Vanhan testamentin kerronnan kanssa. Luonnon perimmäinen kontrolloimattomuus ja ihmisen kyvyttömyys sen hallintaan saa järisyttävimmän kuvauksensa Jobin kirjassa, jolle on omistettu kokonainen luku. Jobin kirja on McLeishin mielestä historian huikeimpia luontotekstejä, jonka havainnot ja kysymykset koskevat niin eläintiedettä ja geologiaa kuin tähtitiedettä, kosmologiaa ja meteorologiaa. Jobin kirja osoittaa kehittynyttä näkemystä luonnon samanaikaisesta järjestyksestä ja kaaoksesta, suorastaan epäinhimillisestä toiseudesta, joka tuottaa ihmiselle sekä ihastusta että tuskaa.

McLeish ei peittele innostustaan, kun hän kuvaa Jobin kirjan ja erityisesti siinä olevien Jumalan puheiden ulottuvuuksia. Jobin kirjan universumi ei ole deterministinen ja ennustettava vaan elävä ja hillitsemätön. Jobin kirja osallistaa lukijansa kysymään kaikkein suurimpia kysymyksiä ja ymmärtämään oma roolinsa luonnonhistoriassa. Se tekee luonnon rakenteesta ja toiminnasta perustavalla tavalla tärkeää ihmisen ymmärryksen kannalta ja avaa parhaan näkökulman siihen, mistä McLeish käyttää termiä ”luonnon viisauden rakastaminen” (”love of wisdom of natural things” tai ”loving wisdom of nature”).

Tiede voi tulla siihen tulokseen, ettei olemassaololla ole mitään varsinaista tarkoitusta. Tämäkin ajatus kuuluu tieteen kertomukseen, sillä sanoohan jo Saarnaaja kirjassaan ryhtyneensä etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu, ja toteaa kaiken turhuudeksi ja tuulen tavoitteluksi. McLeish toteaa, että tiede voi rikastuttaa uskon ja ateismin vuoropuhelua – ei siksi, että tiede tuottaisi evidenssiä kummankaan kannan voitoksi, vaan siksi että tiede saa niin uskovan kuin ei-uskovan pohtimaan ihmisen ja materian suhdetta ja tämän suhteen merkitystä. McLeishille tämä on perimmältään teologinen tehtävä, koska kyseiset kysymykset saavat ihmiset ajattelemaan ja parantamaan suhdettaan luontoon. Kristillisin termein kyse on osallisuudesta uuteen luomiseen ja sovitukseen ihmiskunnan ja luomakunnan välillä. Luonnon viisauden rakastaminen on jatkuva tarina, jolla on eettinen, maailmaa parantava juoni.

Onko meistä viisauden löytäjiksi?

McLeish etsii kirjassaan samaa kuin tämän teemanumeron kirjoittajat: Onko viisaus kadonnut tieteestä – ja onko sen mahdollista palata? Voimmeko tieteessä ja tämän päivän joskus raadollisessakin todellisuudessa nähdä ja harjoittaa viisautta? Löydämmekö sellaisia tieteen ja teologian harjoittamisen tapoja, jotka auttavat meitä rakentamaan jaettuja perspektiivejä ja kertomuksia, rakastamaan luonnon viisautta? McLeishin lohdullinen näkemys on, että edellytykset siihen ovat olemassa: tähän lukeutuvat muun muassa sekä tieteen että teologian maailmanlaajuiset yhteisöt. Mutta onko meistä tieteen ja teologian tekijöinä sekä tukijoina ottamaan tällaiset mahdollisuudet käyttöön?

 

Kirjoittajat:

TT Martti Nissinen on Vanhan testamentin eksegetiikan professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa

TT Jenni Spännäri on kirkkososiologian tutkijatohtori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa

Martti Nissinen 2Jenni Spaennaeri 1

Kirjan kansikuva: Oxford University Press

Kävijäkysely

Kehitämme Teologia.fi-palvelua. Vastaamalla lyhyeen kyselyyn autat meitä onnistumaan paremmin! Arvomme vastanneiden kesken palkinnoksi Kirjapajan kolme teosta kattavan lahjapaketin.

Vi utvecklar webbplatsen Teologia.fi. Svara på en korta enkäten och hjälp oss att lyckas bättre! Vi lottar ut ett bokpaket som innehåller tre böcker från Kirjapaja bland dem som svarat på enkäten.

Vastaa kyselyyn

Svara på enkäten