Olemme juuri aloittaneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden, jonka tunnuksena on Suomi 100. Juhlavuosi antaa aiheen pohtia kirkkojen ja uskontojen suhdetta kansallisuusaatteeseen, isänmaallisuuteen ja kansainvälisyyteen. Myös Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin virkaanastujaiset ovat ajankohtaistaneet kysymyksen uskonnon asemasta julkisessa tilassa.

Tarjoamme tässä teemanumerossa 12 tutkimuksesta nousevaa näkökulmaa aihepiiriin Koti, uskonto ja isänmaa. Esille nousevat luterilaisen kirkon lisäksi ortodoksinen kirkko, helluntailiike ja Suomessa pitkään vaikuttaneet islaminuskoiset tataarit. Emme tyydy toistamaan erityisesti viime sotien aikana tunnetuksi tullutta ja suomalaisille voimaa antanutta iskulausetta, vaan liitämme sen perään kysymysmerkin.

Ylikansallinen vai kansallinen kirkko?

Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump astui virkaansa runsas viikko ennen tämän teemanumeron julkistamista. Vaikka kirkko ja valtio on Yhdysvalloissa periaatteessa erotettu toisistaan, virkaanastujaisiin sisältyi runsaasti uskonnollisia elementtejä kuten rukousta ja raamatunlukua.

Suomessa presidenttikauden aloittamiseen ei liity vastaavia käytäntöjä. Itsenäisyyspäivää sekä valtiopäivätyön alkamista (joka vuosi) ja päättymistä (vaalikauden lopussa) juhlistetaan kuitenkin myös meillä Helsingin tuomiokirkossa vietettävillä ekumeenisilla jumalanpalveluksilla.

Kristinusko on alkuperäiseltä luonteeltaan ylikansallinen tai nykyisin termein globaali. Roomalaiskatolinen kirkko on meidän päiviimme saakka ollut tästä selvimpänä osoituksena.

Sitä vastoin monet muut kirkkokunnat - vaikkapa Pohjoismaissa toimineet luterilaiset kirkot - ovat olleet kansalliskirkkoja, jotka ovat monin eri tavoin olleet mukana kansakuntien vaiheissa.

Kirkkojen kansallistuminen

Johan Bastubacka kuvaa artikkelissaan kristinuskon kehitystä vainotusta tai suvaitusta uskonnosta koko laajaa kristikuntaa yhdistäväksi toimijaksi. Reformaatiosta, jonka merkkivuotta myös vietämme, alkoi kuitenkin kehitys, joka johti paikallisten kirkkojen kansallistumiseen.

Kirjoittaja nostaa esille Z. Topeliuksen 1870-luvulla julkaiseman Maamme kirjan, jossa uskonto kutoutui olennaiseksi osaksi ihmisen ja luonnon kokonaisuutta Suomessa. Kirjassa ollaan suomalaisen nationalismin syntyjuurilla.

Eino Murtorinne kuvaa omien tutkimustensa pohjalta uskonnon ja kansallisuusajattelun kytkeytymistä toisiinsa, mikä saavutti huippunsa talvisodan puolustustaistelussa.

Kehitys johti puhumaan erityisestä ”suomalaisesta kristillisyydestä”, jonka aidoimpina ilmentyminä saatettiin pitää kansallisia herätysliikkeitä. Äärimmäisen ilmentymänsä kansallisuusajatteluun nojaava kansallisen kirkon ajatus sai Hitlerin ajan Saksassa.

Toisen maailmansodan jälkeen kansallisen uskonnollisuuden ajatus kärsi Murtorinteen mukaan haaksirikon. Tähän vaikutti erityisesti ekumeenisen liikkeen nousu.

Kansankulttuurista yhteiskuntauskontoon

Kati Mikkola on tutkinut kansan näkökulmia sekularisaatioon ja uskonnollisuuden muutoksiin. Hän pitää ajatusta luterilaisesta yhtenäiskulttuurista keksittynä. Se on hänen mukaansa myytti, joka sopisi jo unohtaa.

Sitä vastoin Mikkolan mukaan voisi pohtia sitä, mitä annettavaa aiemmalla uskonnollisella pluralismilla ja suomalaisen kansankulttuurin moniaineksisuudella voisi olla nykyisessä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa. Ajankohtainen kysymys on esimerkiksi maahanmuutto.

Eriikka Jankko näkee puheen kodista, uskonnosta ja isänmaasta kuuluvan perheretoriikkaan. Hän tarkastelee sen yhteydessä erityisesti lapsen asemaa luterilaisen ajattelun valossa. Opillisten dokumenttien lisäksi hän hyödyntää – Johan Bastubackan tavoin – Z. Topeliuksen Maamme kirjaa. Luterilainen lapseuskäsite voi kirjoittajan mukaan tukea monikulttuurisen Suomen rakentamista.

Tapio Lampinen on tullut tunnetuksi yhteiskunta- eli kansalaisuskonnon (civil religion) tutkijana ja opettajana. Hän selvittää tuloksia kyselystä, jonka hän teki opintonsa aloittaneille teologian opiskelijoille.

Päällimmäisiksi nousivat käsitykset Suomen lipun pyhyydestä ja Jumalan vaikutuksen näkymisestä historiassa. Sitä vastoin teologian ylioppilaat torjuivat käsityksen jonkin kansan erityisasemasta suhteessa Jumalaan.

Sodan näkökulma

Tämänkertaisessa valikoimassamme on neljä artikkelia, joissa uskonnon ja isänmaan suhdetta tarkastellaan sodan näkökulmasta. Artikkeleista kolme on lisäksi sellaisia, joissa ainakin osittain nousee esille juutalaisten asema toisen maailmansodan aikana.

Niko Huttunen on tottunut yhdistämään eksegeettisiä näkökulmia historiantutkimukseen. Hän tarkastelee kysymystä sankarikuolemista pohtimalla, palvelevatko Puolangan hautausmaan sankaripatsaaseen otetut sanat ”vierasta asiaa” eli sodan päämääriä.

Kirjoittaja kysyy, voidaanko Raamatun tekstejä ylipäätään soveltaa myöhempiin historiallisiin tilanteisiin. Hän näkee sankariuhriretoriikan esimerkiksi siitä, miten syvällisellä tavalla Raamattu ja uskonto yleisemminkin vaikuttavat yhteiskuntamme pohjarakenteissa.

Oula Silvennoinen lähtee puolestaan liikkeelle Helsingin Hietaniemen hautausmaan kokonaisuuteen kuuluvalta juutalaiselta hautausmaalta. Hän pohtii, miksi juutalaiset Suomen kansalaiset taistelivat talvi- ja jatkosodassa isänmaansa puolesta, vaikka Suomesta oli jälkimmäisessä sodassa tullut juutalaisten joukkotuhoa toteuttaneen Saksan liittolainen.

Kirjoittaja tekee kriittisiä kysymyksiä luterilaiselle kirkolle, joka ei kunnostautunut ihmisarvon ja suvaitsevaisuuden puolustajana Hitlerin valtakaudella.

André Swanström puolestaan tarkastelee kahdessa artikkelissaan Saksan SS-joukoissa yhdysupseereina ja sotilaspappeina toimineiden Ensio Pihkalan ja Kalervo Kurkialan roolia sekä käsityksiä saksalaisista aseveljistä ja näiden suhteesta juutalaisiin. Edellinen artikkeli on suomen-, jälkimmäinen ruotsinkielinen. Lähteenä ovat ennen muuta suomalaisten sotilaspappien alkuperäiset päiväkirjat.

Kirjoittaja pystyy osoittamaan, kuinka Pihkala ja Kurkiala poikkesivat merkittävästi toisistaan suhteessa kansallissosialismiin.

Ortodoksit, helluntailaiset ja tataarit

Teuvo Laitila osoittaa monin vakuuttavin esimerkein, miten Suomen ortodoksinen kirkko pyrki 1920- ja 1930-luvulla sekä talvisodan aikana ”kunnostautumaan” suomalaiskansallisten arvojen vaalijana.

Kolmiyhteys ”koti, uskonto ja isänmaa” on perinteisesti yhdistetty luterilaisuuteen. Kirjoittaja osoittaa kuitenkin, että ortodoksinen kirkko Moskovan patriarkaatin alaisuudesta irrottauduttuaan pyrki olemaan luterilaista kirkkoakin suomalaisempi.

Suomen helluntailiikkeen alkuvaiheita väitöskirjassaan kuvannut Jouko Ruohomäki tekee selkoa helluntailaisten pitkästä tiestä poliittiseen osallistumiseen. Nykyiseen eduskuntaan kuuluu useita helluntailaisia. Sata vuotta sitten oli kuitenkin vallalla täydellisen poliittisen pidättyvyyden ihanne, johon ei kuulunut edes äänestäminen.

Välivaiheena oli, että Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja Eino Manninen esiintyi ehdokkaana vuoden 1945 eduskuntavaaleissa. Vielä 1990-luvulla helluntailiikkeen äänenkannattaja varoi ottamasta kantaa puoluepoliittisiin kysymyksiin.

Tuula Sakaranaho kuvaa lopuksi, miten myös Suomeen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa asettuneet tataarit ovat joutuneet sanoin ja teoin osoittamaan suomalaisuuttaan. Vielä Iranin vallankumous 1979 ja New Yorkissa syyskuussa 2001 tapahtuneet terrori-iskut ovat pakottaneet tataareita puolustuskannalle.

Tataarit ovat onnistuneet säilyttämään omaa kulttuuriaan ja islaminuskoaan, mutta samalla integroituneet sujuvasti suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Hannu 2014cKirjoittaja Hannu Mustakallio on kirkkohistorian professori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Hän toimii myös Teologia.fi -verkkolehden toimituskunnan puheenjohtajana.