Uskonto, nationalismi ja fasismi SS-pastori Ensio Pihkalan sotapäiväkirjassa

Elokuussa 1941 suomalainen sotilaspappi, Untersturmführer Ensio Pihkala ajaa avoautossa sankassa aamusumussa ukrainalaista maantietä. Vauhti on kova ja takana on taivasalla huonosti nukuttuja öitä. Divisioonan esikunta korkeine SS-upseereineen ajaa suoraan puna-armeijan väijytykseen. Äkkiä konekiväärin sarja päättää nuoren papin elämän, mutta kuin ihmeen kaupalla esikunta välttyy totaaliselta tuholta.

Miten suomalainen pappi oli päätynyt SS-joukkojen riveihin? Mitä hän ehti nähdä ja kokea lyhyeksi jääneellä sotaretkellään? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia pieni mustakantinen, osittain pikakirjoituksella kirjoitettu vihko, Ensio Pihkalan sotapäiväkirja.

Pappina SS-joukoissa

Pihkala kuului niiden noin 1 300 suomalaisen joukkoon, jotka palvelivat vapaaehtoisina sotilaina Saksan SS-joukoissa. Vapaaehtoisten lähtö Saksaan saamaan sotilaskoulutusta ennen jatkosodan alkua sitoi Suomen Saksan vaikutuspiiriin samaan tapaan kuin jääkäriliike sukupolvea aiemmin. Operaatio Barbarossan alussa ne suomalaiset vapaaehtoiset, joilla oli taistelukokemusta talvisodasta, sijoitettiin hajalleen SS-divisioona Wikingin riveihin, kun divisioona lähetettiin itärintamalle.

Enemmistö suomalaisista vapaaehtoisista muodosti oman yhtenäisen suomalaispataljoonan, joka liittyi divisioonan vahvuuteen saatuaan sotilaskoulutuksensa valmiiksi talvella 1941. Pappien läsnäolo joukossa teki suomalaisista ainutlaatuisen ilmiön SS:n riveissä.

SS oli lähtökohdiltaan muinaisgermaaniseen pakanuuteen kallellaan oleva järjestö, jonka suhde kristinuskoon oli kielteinen. Wehrmachtin eli Saksan armeijan joukoissa palveli sekä protestanttisia että katolisia sotilaspastoreita, mutta SS:n riveissä pastoreita ei Pihkalaa ja hänen seuraajaansa Kalervo Kurkialaa lukuun ottamatta nähty. Heidänkin tehtävänsä oli virallisesti muotoiltu yhdysupseerin vakanssiksi. He valikoituivat tähän tehtävään kuitenkin nimenomaan pappeina, jotta he voisivat huolehtia samalla myös sotilaspastorin tehtävistä.

Suomalaiset SS-pastorit kohtasivat sekä hyväksyntää että vastustusta saksalaisten SS-upseerien taholta.

KurkialaKalervo Kurkiala Äänislinnassa 1941 (SA-Kuva)

Suur-Suomen puolesta

Ensio Pihkala lähti Wiking-divisioonan esikunnan mukaan heti operaatio Barbarossan alkaessa. Matkalla rintamalle saksalaisten kesken vitsailtiin Pihkalan mukaan rehvakkaasti: ”Tiedättekö, mitä juutalaiset tekevät ghettoissaan? – Joo, valmistavat käsivarsinauhoja ”SS” kirjaimin sitä päivää varten, jolloin heillä on valta. SS-miehet saavat sitten kantaa tätä merkkiä kuin juutalaiset nyt [Daavidin tähti] -merkkiä.”

Alkuinnostus ja saksalaisten kanssa koetun hyvän toverihengen korostaminen haihtuivat kuitenkin nopeasti. Päiväkirjamerkinnät kesäkuun 23. päivältä kertovat uskonnollisten katsomusten yhteentörmäyksestä jo sotaretken alkuvaiheessa.

Pihkala tapasi reitin varrelle osuneessa puolalaisessa kirkossa Westland-rykmenttiin kuuluneita SS-upseereita makaaberin uskonnonvastaisen toiminnan tiimellyksessä: ”Eräässä kirkossa toverit soittelivat jatseja uruilla, rikkoi alttariesineitä, uimahousuissa tupakkaa poltellen. Kun sanoin, ettei pitäisi rikkoa tavaroita kirkossa, vastattiin: On sitä rikottu ennenkin ja enemmänkin. Pirullista naurua.”

Pihkalalle selvisi hyvin varhaisessa vaiheessa, mikä oli SS:n suhde niin juutalaisiin kuin kristinuskoon.

Saksalaisten upseeritovereidensa kunnioituksen Pihkala saavutti rohkeudella, sotilaallisuudella ja peräänantamattomuudella. Saksalainen kapteenin kysyessä Pihkalalta suomalaisten tavoitteista sodassa tämä vastasi, että tavoitteena oli Itä-Karjalan valloittaminen. Kapteeni jatkoi ilkkuen, että suomalaiset olivat kääpiöitä, jotka ottivat enintään sen mitä heille annettiin. Divisioonan komentajalle, joka suhtautui suomalaisiin myönteisemmin, Pihkala totesi tavoitteiden olevan Äänisen takana.

Kotimaantapahtumat innostivat Pihkalaa, joka näki unelmiensa Suur-Suomen olevan muotoutumassa ja haaveili tulevaisuudesta rakastettunsa kanssa. Päiväkirjassa nämä teemat saivat rinnalleen uskonnollisen viitekehyksen niin psalmien sanoina ”unta näkeväisistä” kuin Ilmestyskirjaa mukailevina sanoina paikasta ”missä kyyneleitä ei enää ole, ei kuolemaa, ei itkua, eikä surua”.

Pihkalan uskonnollissävytteinen isänmaallisuus auttoi häntä kestämään tilanteessa, jossa hän tempautui nopeasti keskelle tuhoamissodan realiteetteja.

Kunniattomia murhaajia

Jo 25.6.1941 Pihkala kuuli tapaamiltaan viideltätoista suomalaiselta SS-mieheltä, kuinka he olivat olleet todistamassa juutalaisen kiduttamista. Mies ei ollut tervehtinyt saksalaista aliupseeria, ja rangaistukseksi häneltä leikattiin tukka ja parta. Lopuksi hänet ammuttiin.

Pihkalan päiväkirjassa julmuuksien luettelo on pitkä. Vaikka suomalaiset eivät itse esiinny julmuuksien tekijöinä, he ovat Pihkalan selostuksen mukaan olleet niitä näkemässä ja todistamassa sotarikoksia. Pihkala itse kauhistui näkemäänsä.

Wiking-divisioonaa on monesti pyritty kuvaamaan puhtain asein taistelleena eliittidivisioonana, joka ei syyllistynyt sotarikoksiin. Pihkalan päiväkirjassa tämä kuva romuttuu viimeistään heinäkuun 1941 alkupäivinä.

Illalla 4.7.1941 Tarnopolissa, 40 metrin päässä divisioonan esikunnasta ammuttiin Pihkalan mukaan viisi juutalaista avoimen haudan ääreen. Kun Pihkala juoksi paikalle, hänelle tuntemattomat saksalaiset ampujat pakenivat välittömästi. Joku ammutuista eli vielä. Pihkala antoi pistoolin saksalaiselle aliupseerille, joka ”lopetti onnettomat”. Pihkala kirjoitti sanoneensa ”lujat sanat moisesta häpeällisestä salamurhaamisesta. Upseeri vaan saa käskeä ampumaan ei yks. sotilaat.”

Tällainen tapahtuma divisioonan esikunnan välittömässä läheisyydessä kertoo selkeästi siitä, että komentajaa myöten divisioonan johdon on täytynyt olla selvillä juutalaisten tappamisesta. Tämä ja lukuisat muut kurittomuudesta kielivät episodit, kuten edellä kuvattu puolalaisen kirkon häpäiseminen, romuttavat myös jossain määrin vakiintunutta kuvaa Wikingistä eliittijoukkona.

Suhteet saksalaisiin olivat moneen otteeseen koetteilla. Pihkala ja hänen suomalaiset aseveljensä kokivat vähättelyä saksalaisten taholta. Toisaalta suomalaiset pönkittivät omaa itsetuntoaan toteamalla Pihkalan tapaan saksalaisten juoksevan helposti pakoon ja saksalaisten rautaristin saajien olevan piilossa taistelun aikana.

Pihkala kirjoitti, että ”kaikkialla suomalaisten kesken vallitsee mieliala, että suomalainen sotilas on parempi kuin saksalainen. Siinä on asia selvä, ettei suomalaista natsiksi tällä tavoin käännytetä.” Saksalaisten ylimielisyyden lisäksi mielialoja painoi alas tietoisuus saksalaisten hirmutöistä. 15.7.1941 Pihkala tapasi suomalaisia SS-miehiä, jotka sanoivat luulleensa pääsevänsä sotilasjoukkoon Saksassa, mutta he olivatkin omien sanojensa mukaan ”joutuneet rosvojen ja murhamiesten pariin”. Pihkala itse totesi, että ”naapurit kahmii mielellään tavaroita ja tappaa rohkeasti aseettomia vankeja ja juutalaisia. Se = kunnia.”

Ensio Pihkalan suhde fasismiin muodostui sotaretken aikana varsin kriittiseksi. Hän reagoi näkemiinsä julmuuksiin ja pyrki mahdollisuuksien mukaan estämään niitä siinä kuitenkaan onnistumatta. Pihkalan omaa ajatusmaailmaa leimasi uskonnollinen suomalainen nationalismi ja Suur-Suomi-ajattelu, jotka saivat hänet liittymään SS-joukkoihin ja kestämään epäinhimillisiä olosuhteita.

Tutkijalle päiväkirjat tuovat näkymän avoimeen tilitykseen niin fasismista, jonka suhteen Pihkalan illuusiot olivat jo karisseet, kuin uskonnollissävytteiseen nationalistiseen unelmaan Suur-Suomesta, joka vielä näyttäytyi hänen silmissään saavutettavissa olevana päämääränä.

 

SwanstromKirjoittaja André Swanström on kirkkohistorian dosentti Åbo Akademissa. Parhaillaan hän tutkii suomalaisten SS-miesten suhdetta uskontoon ja politiikkaan.

Lähteet ja kirjallisuus:

Ensio Pihkalan sotapäiväkirja (Kansallisarkisto)

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. 3. p. Veljesapu: Helsinki, 1996.

Swanström, André: De finländska militärprästerna och krigspropagandan 1941–1944. Åbo: Kyrkohistoriska arkivet vid Åbo Akademi, 2014.