Uskonnon ja nationalismin liitos – kansallistumisesta sidoksen purkautumiseen

Uskonnon ja nationalismin tai uskonnon ja isänmaallisuuden liittyminen toisiinsa ei kristinuskon historiassa ole ollut itsestään selvää tai yksinkertaista. Tarkastelen seuraavassa joitakin eurooppalaisia kehityslinjoja sekä erityisesti suomalaisen uskonnon ja nationalismin liitosta.

Keisarikunnasta kristikunnaksi

Lähes kolmen vuosisadan ajan kristinusko oli monikansallisessa ja -uskontoisessa Rooman imperiumissa osin siedetty, mutta toisinaan myös enemmän tai vähemmän vainottu uskonto. Kirje Diognetukselle toiselta tai kolmannelta vuosisadalta ilmaisi ajatuksen kristityistä maailmassa elävinä muukalaisina, joille ”jokainen vieras maa on kotimaa ja jokainen kotimaa vieras”.

Diognetuksen kirjeen vierauden tunnelmasta on pitkä matka keisari Konstantinuksen (k. 337) hallituskauden tuottamaan muutokseen, jossa poliittista valtaa alettiin enenevästi liittää kirkolliseen valtaan.

Keisari-hallitsija alettiin ymmärtää Jumalan valittuna, jolloin keisarius sai erityisesti Bysantissa eräänlaisen sakraalin luonteen. Lännessä paavien valta kohosi huippuunsa sydänkeskiajalla – ja kohtasi samalla vastavoimansa ja myös hajaannuksen suuressa skismassa.

Kristinusko nivoutui keskiajalla sekä idässä että lännessä osaksi Euroopan valtakulttuurista perintöä. Keskiajan kirkko oli idässä ja lännessä sekä paikallinen että koko ”kristikuntaa” yhdistävä toimija.

Ihmisten arkisen elämän todellisuus rakentui ennen muuta liittymisessä sukuun, paikallisyhteisöön ja laajemman alueen ruhtinaaseen tai hallitsijaan. Kirkollinen vaikutus vaihteli eri aikoina ja eri paikoissa, sillä keskiaikainen kristikunta oli kaikkea muuta kuin monoliittinen kokonaisuus.

Kansallisvaltioiden muodostumisprosessit keskiajalta pitkälle uudelle ajalle muuttivat tilanteen ratkaisevasti.

Miten uskontoa kansallistettiin?

Kansallisvaltion ideasta muodostui se kantava rakenne, johon liittyen erityisesti reformaatiokirkot mutta myös muut paikalliskirkot alkoivat eri tavoin ”kansallistua”.

Lainaan tässä muunnellen erityisesti Suomen ortodoksien 1900-luvun alkupuolen tutkimuksessa käytettyä termiä (”kansallistaminen”) kuvaamaan varhaisempaa kehitystä, jossa ensiksi hallitsijan vaikutus paikalliskirkon päänä tai vaikutusvaltaisimpana jäsenenä kasvoi. Toiseksi paikallinen kristinusko alettiin ymmärtää enenevässä määrin jonkin alueen ihmisten ”omana” uskonnon muotona, joka kytkeytyi paikallisiin lakeihin, tapoihin ja käytänteisiin.

Kansallistumisen prosessien vaikutusten ytimessä olivat 1800-luvun kansallisuusaatteen ja romantiikan huippuvuodet, unohtamatta Euroopan hullua vuotta 1848. Kansallisuus ja kansat ”löydettiin” synnyttämällä kansallisvaltioita.

Kansallistamisen keinoina toimivat muun muassa folkloristiikka, kansanrunous, kielitiede, taiteet ja kulttuuri sekä filosofia, jossa kansallisuusaate kytkettiin osaksi sekä valtio-ajattelua että ajattelun tiedettä. Erilaiset kapinat ja sotilaalliset toimet johtivat käytännössä uusien valtiomuodostelmien syntyyn. Kansallisuusaate ja kansallisromantiikan historiantulkinnat, liberalismi sekä myös uusi ideologia, sosialismi, kilpailivat vaikutuksesta.

Topeliuksen Maamme kirja

Suomen ja suomalaisten osalta vanhassa tutussa Maamme kirjassa avautuu ainutlaatuinen näkymä tuolloin käynnissä olleeseen prosessiin. Maamme kirja ilmestyi ruotsiksi 1875 ja suomeksi 1876. Vuosikymmeniä käytössä olleessa oppikirjassa tulee näkyviin Zachris Topeliuksen (1818 – 1898) hahmottelema historiallinen siirtymä. Kuningas toimi valtakunnan henkilöitymänä, ja uskollisuus hallitsijalle merkitsi myös uskollisuutta kotimaalle.

Kirjan teksteissä ja kuvissa rakennetaan toisenlainen suhde maahan ja kansaan. Hallitsija väistyy taka-alalle. Ensisijaisena kiintymyksen kohteena ja merkityshorisonttina toimii omaksi ajateltu maa: kansa, maisema ja luonto, oman kansan ominaispiirteet, tavat ja kulttuuri yhteydessä maahan ja maisemaan – sekä maan laki. Uskonto kutoutuu olennaiseksi osaksi Topeliuksen luonnostelemaa ihmisen ja luonnon paikallista kokonaisuutta.

800px Torppa Sammatin ValkijarvellaZachris Topelius käyttää Maamme-kirjassaan tätä kuvaa esittämään Paikkarin torppaa, Elias Lönnrotin syntymäkotia. Finland Framställt i teckningar. Helsingfors: A.W. Gröndahl & A.C. Öhman, 1845 (Dresden: Adler u. Dietze). Kuva: Wikimedia Commons.

Kirja korostaa varovaisesti vapauden ja itsemääräämisen merkitystä. Kustaa II Aadolf soti 1600-luvulla Saksassa puolustaakseen ”omantunnonvapautta”. Ajatus on hätkähdyttävän anakronistinen.

Ruotsissa vallitsi 1600-luvulla uskontopakko, eikä valtakunta säästynyt noitavainoiltakaan. Topelius kuitenkin ajattelee luterilaisen kristinuskon edustavan aitoa kristinuskoa vastakohtana katoliselle erehdykselle, vapautta ja Suomen kansan omaa tapaa toteuttaa hengellisyyttään.

Ilmaisuissa voidaan nähdä kaikuja valtiollisesta tilanteesta: suomalaisista autonomisena osana Venäjän suurta imperiumia, jonka keisari oli ortodoksi.

Esivaltauskollisuus ja kahden regimentin oppi näkyvät teoksessa. Valtiolliset tapahtumat ja luonnon koettelemukset – myös sodat ja väkivaltaisuudet sekä katovuodet – ovat Topeliukselle Jumalan kaitselmusta ja vaikutusta historiassa.

Topelius viittaa tulkinnoissaan Raamatun profeettakirjojen maailman- ja historiankuvaan. Jahve esiintyy historian kaitsijana ja valittua kansaa koettelemusten kautta puhuttelevana Jumalana, jolla on erityinen suhde oman kansansa kanssa.

Muinaisen Israelin sijasta johdatuksen ja rankaisun kohteena on nyt pieni pohjoinen Suomen kansa, jota Topelius tekstillään herättää tajuamaan olemuksensa, asemansa ja tehtävänsä omaleimaisena kansana.

Tekstissä ollaan nationalismin syntyjuurilla: kansaa kuvitellaan kansaksi ja ihmisiä herätellään näkemään itsensä kansana, jonka olemassaololla on arvo ja jolla on myös erityinen suhde Luojaansa.

Kansan käsite merkityksellistyy kahdella tavalla. Yhtäältä ihminen löytää merkityksen elämälleen palvelemalla kansaansa, uhraamalla itsensä. Toisaalta kansalla ja näin myös kansalaisella on Jumalan antama tehtävä.

Kansallisen heräämisen ja romanttisen idealismin ajatukset joutuivat Suomessa rajuun koetukseen 1900-luvun kuluessa. Ensin itsenäistymistä seuranneessa sisällissodassa romanttinen idea yhtenäisestä kansasta osoittautui kestämättömäksi, kun yhteiskunnalliset paineet purkautuivat väkivaltaisesti 1918. Vain muutaman vuosikymmenen kuluttua, toisen maailmansodan pyörteissä, eri puolille sisällissodassa päätyneet suomalaiset tai heidän jälkeläisensä taistelivat yhdessä 1939–1945.

Kansallisuusaatetta yhtäältä sekä haastettiin sosialistisen internationalismin hengessä 1900-luvulla että toisaalta nivottiin entistä voimakkaammin yhteen sen suomalaisuuden kanssa, jota puolustettiin. Uskonnosta tuli isänmaallista ja isänmaallisuuden ilmaisuista uskonnollissävytteisiä.

Liitoksen purkautuminen tai höllentyminen

Kansallisuusajattelun ja kristinuskon yhteen liittyminen ei ole ollut muuttumatonta eikä ongelmatonta. Aina kun toinen tai molemmat elementeistä ja niiden merkitykset ovat muuttuneet, myös koko asetelma on samalla liikahtanut – osana yhteiskunnan kokonaisuutta.

Uskonnolliset ja kansalliset vähemmistöt (ortodoksit, katolilaiset, vapaakirkkojen jäsenet, islamilaiset tataarit ja juutalaiset sekä uskonnottomat) ovat eri tavoin sekä olleet kyseenalaistamisen kohteina että joutuneet lunastamaan paikkansa ”oikeina suomalaisina”. Vähemmistöt ovat toimineet herkkänä mittarina kansallisuusajattelun varjopuolille.

Nationalistinen ajattelu on kokenut huomattavia muutoksia alkaen 1800-luvun kansallisromantiikasta.

”Kansallisuuden” ja kristinuskon ymmärtämistä ovat muuttaneet ratkaisevasti autonomian ajan lopun venäläistämistoimien vastustaminen, sisällissota ja sen loppuratkaisut, 1930-luvun äärioikeistolainen liikehdintä, toisen maailmansodan kokemukset sekä maailmansotien jälkeisen ajan kirkolliset ja yhteiskunnallis-poliittiset vaikutukset, erityisesti 1960-luvun kulttuurinen ja yhteiskunnallinen murros.

2000-luvun alkupuolella voidaan pohtia, millä tavoin kaikki edellä mainitut tekijät heijastuvat siinä, miten suomalaisuuden ja kristinuskon suhdetta ajatellaan ja määritellään, myös lainsäädännöllä. Useissa Euroopan maissa valtakirkkojen ja valtioiden suhteita on pienemmin tai suuremmin askelin väljennetty, esimerkiksi Ruotsissa vuonna 2000. Myös Suomessa on otettu varovaisia lainsäädännöllisiä askeleita suhteiden uudelleen määrittelyyn.

Kulttuurisesti ja väestötieteellisesti kansallisuuden ja uskontojen suhteet määrittyvät uudelleen yhteiskunnan muuttuessa moniarvoisemmaksi ja monikulttuurisemmaksi. Kristinuskon aiempaa kulttuurista asemaa haastetaan ja puretaan.

Samaan aikaan erilaiset kansallisuusaatetta hyödyntävät tai korostavat liikehdinnät vastustavat kehitystä ja pyrkivät säilyttämään tai palauttamaan mennyttä. Samalla ne tulkitsevat uudelleen sekä kansallisuuden että uskonnon merkityksiä. Molempia kehityskulkuja on havaittavissa läntisessä ja itäisessä Euroopassa.

Uskonnot eivät lakkaa olemasta yhteiskunnallisesti eri tavoin vaikuttavia. Miten näitä vaikutuksia integroidaan osaksi kansallisuuden kertomuksia tai politiikantutkija Benedict Andersonin termein kansallisuuden ”kuvittelemista”, on kiintoisa kysymys.

Yhteisöjä voidaan ajatella sekä ”kuviteltuina” kulttuurisina artefakteina että myös olemassa olevien suhteiden verkostoina. ”Kansa” ja ”uskonto” ovat kumpikin sekä ajateltuja yhteisöjä että elämään vaikuttavia suhdeverkostoja.

 

Johan Bastubacka 1Kirjoittaja Johan Bastubacka, TT, on käytännöllisen teologian dosentti ja yliopistonlehtori, joka tutkii uskonnollista viestintää ja uskonto-oikeutta.

Kirjallisuutta:

Anderson, Benedict R. O'G: Imagined communities: reflections on the origin and spread of nationalism. London, New York: Verso cop., 2006.

Hague, E.: Benedict Anderson. – Key Thinkers on Space and Place. Ed. by: Hubbard, P. & Kitchin, R & Valentine, G. London, Thousand Oaks, New Delhi: Sage. 16-21, 2004.