Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa viitataan usein luterilaiseen yhtenäiskulttuuriin, jonka ajatellaan kadonneen monikulttuurisuuden ja moniarvoisuuden tieltä. Puhujasta riippuen mennyt yhtenäiskulttuuri nähdään joko kadotettuna onnelana tai menneen talven lumena, jota on turha haikailla.

Muistelukerronta- ja kansanperinneaineistojen perusteella molemmat näkökannat ovat yhtä lailla hakoteillä. Arkistot nimittäin pursuavat todisteita siitä, että luterilaista yhtenäiskulttuuria ei ole koskaan edes ollut.

Antaa kansan kertoa

Kun haluamme hahmottaa aiempien vuosisatojen kulttuurista todellisuutta, tutkimuksen lähteiksi eivät riitä viranomaisten dokumentit ja papiston tai muun eliitin kirjoitukset.

Kansankulttuurin kannalta keskeisiä lähteitä ovat perinteisesti olleet 1800-luvulla kerätyt suullisen perinteen aineistot. Suomessa kansan suullista perinnettä on kerätty ahkerasti aina 1830-luvulta lähtien. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinnekokoelmien on väitetty olevan maailman suurimpia – tai vähintäänkin parhaiten järjestettyjä.

Toisen tärkeän lähdeaineiston muodostavat eliittiin kuulumattomien kansankirjoittajien tekstit, esimerkiksi omaelämäkerrat, päiväkirjat, kirjeet, runot ja virret. Vaikka kirjoitustaito oli kansan keskuudessa vielä 1800-luvun Suomessa yleisesti ottaen harvinainen taito, eliittiin kuulumattomia kirjoitustaitoisia kansanihmisiä oli jo tuolloin enemmän kuin säätyläistöä.

Kirjoitustaitoisten enemmistön muodostivat siis ihmiset, jotka olivat saaneet vain vähän tai ei lainkaan muodollista koulutusta ja jotka saivat elantonsa useimmiten tekemällä ruumiillista työtä.

Kansankirjoittajien kirjoituksia on kartoitettu suomalaisista arkistoista aktiivisesti 2000-luvun alkupuolelta lähtien, erityisesti Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa -verkoston ja sen pohjalta syntyneiden tutkimushankkeiden piirissä. Samalla käsitykset rahvaan kirjoittamisesta ja koko 1800-luvun kulttuurisesta todellisuudesta ovat täydentyneet ja osin mullistuneetkin.

Perinteistä suomalaista pluralismia

sks00523 f 700pxSeppä ja tietäjä Jaakko Lonkainen (1853–1919) tunnettiin Kiteellä ”taikamiehenä”, joka paransi ihmisiä ja nostatti lempeä. Lonkainen oli sikäli harvinainen tietäjä, että hän kirjasi ja lähetti taikamuistiinpanoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Lonkaisen kirjoituksissa kansanuskoa kuvataan niin sanotusti sisältäpäin. Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto 523 Jaakko Lonkainen, kuvattu Kiteellä 1915, kuvaaja A.O.Väisänen.Yhteiskunnallisessa keskustelussa luterilaisen yhtenäiskulttuurin murtuminen paikannetaan yleensä joko 1800-luvun modernisaatioon tai vasta aivan viime aikojen maahanmuuttoaaltoon ja monikulttuuristumiseen.

Yhtä kaikki, kansankulttuurin tutkimuksen näkökulmasta ajatus luterilaisesta yhtenäiskulttuurista näyttäytyy ideologisena rakennelmana – keksittynä ja kuviteltuna yhtenäiskulttuurina. Arkistojen käsikirjoitukset, äänitteet ja valokuvat kertovat lukemattomin tavoin siitä, että suomalainen kulttuuri on ollut aina moniaineksista niin alueellisesti, etnisesti, uskonnollisesti kuin sosiaalisten kerrostumienkin osalta.

Uskonnolliseen keitokseen omat aineksensa ovat antaneet muun muassa maan itäosissa vahva ortodoksinen perinne sekä erilaiset pietistiset liikkeet ja niiden paikalliset tulkinnat. Kansanperinneaineistot ja kansankirjoittajien kirjoitukset osoittavat, että myös se, mikä pinnalta katsoen näyttäytyy perinteisenä luterilaisuutena, kätkee alleen ilmeistä uskonnollista pluralismia: kansanteologian ja kansanuskon rinnakkaiseloa.

Kansanteologia oli rahvaan tulkintaa luterilaisesta opista. Ainekset siihen otettiin yhtäältä paikalliselta papistolta ja kristillisestä kirjallisuudesta, toisaalta kansanennustajilta ja -profeetoilta, jotka julistivat tulkintojaan kristillisestä opista.

Kansanusko taas oli Suomen alueen vanhan etnisen uskonnollisuuden perintöä, joka oli sekoittunut kristinuskoon keskiajalta lähtien. Siihen kuului olennaisesti kanssakäyminen henkien ja vainajien kanssa sekä ajatus siitä, että ihminen pystyi omalla toiminnallaan aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin
ja suojelemaan lähipiiriään muiden ihmisten tai henkien vihamielisiltä aikeilta.

Kaksi uskomusjärjestelmää

Vaikka oppineisto pyrki erityisesti 1600-luvulta lähtien kitkemään taikauskona pitämäänsä kansanuskoa, se säilyi pitkään osana ihmisten sosiaalista todellisuutta, kuten 1800- ja 1900-luvulla kerätty muistitieto osoittaa. Huolimatta siitä, että osa kansanihmisistä suhtautui kansanuskoon selvästi torjuen, sillä oli vaikutusta yhteisössä niin kauan kuin edes osa yhteisön jäsenistä tulkitsi muiden käytöstä kansanuskon tarjoamien tulkintakehysten läpi.

Kansankirjoittajien tekstien ja kansanperinneaineistojen perusteella näyttää siltä, että ihmiset tiedostivat varsin selvästi kristinuskon ja kansanuskon edustavan kahta erilaista uskomusjärjestelmää ja moraalista koodia. Kansanuskon näkökulmasta esimerkiksi oman perheen suojeleminen ja hyökkäyksien kostaminen taioilla oli hyväksyttyä ja järkevää toimintaa. Kristillinen opetus taas kielsi vastaamasta pahaan pahalla ja käyttämästä taikoja, mikä sekin oli hyvin ihmisten tiedossa.

Uskomusjärjestelmien ei silti katsottu sulkevan toisiaan pois. Niillä molemmilla oli oma paikkansa ja tehtävänsä. Sama ihminen saattoi yhtäältä hyvillä mielin kuunnella papin saarnaa taikauskoa vastaan ja rukoilla Jumalalta suojaa noituutta vastaan sekä toisaalta turvautua kotonaan taikoihin turvatakseen elantonsa ja suojatakseen itsensä naapureiden kateudelta.

Pysyvyyttä muutoksessa

Suomessa luterilaisuus joutui 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien kilpailemaan suosiosta uusien aatteiden, kuten sosialismin, darwinismin, kansallisuusaatteen ja teosofian kanssa. Myös kansankirjoittajat pohtivat teksteissään maallistumista, Jumalan kieltämistä, teosofiaa, kehitysopin ja luomisopin yhteensovittamista sekä isänmaallisuuden ja kristillisen vakaumuksen jännitteistä suhdetta. Koti, uskonto ja isänmaa eivät suinkaan muodostaneet itsestään selvää liittoa, sillä innokas isänmaallisuus herätti epäilyjä kahden Herran palvelemisesta.

Kirkon aseman muutosta 1860-luvulta lähtien ja sen vaikutuksia ihmisten maailmankuvaan on usein kuvattu radikaalina murroksena, suoranaisena aatteellisena jäidenlähtönä. Kun huomio kiinnitetään kristinuskon ja kansanuskon aiempaan rinnakkaiseloon, huomataan, ettei ihmisten maailmankuva missään luterilaisuuden ikiroudassa ollut aiemminkaan.

Kristinuskon muuttunut asema yhtenä modernin maailman monista aatteista ei ollut ajatuksena niinkään vieras ihmisille, joiden kulttuurissa kansanuskon eri muodot olivat eläneet vuosisatoja kirkon virallisen opetuksen rinnalla – ja jotka olivat varsin hyvin selvillä niiden eroista.

Siltoja yli ajan virran

Mediassa muutoksella on tunnetusti parempi uutisarvo kuin pysyvyydellä. Myös tutkimuksen näkökulmasta yhteiskunnalliset ja uskonnolliset murrokset nähdään yleensä kiinnostavampina kuin pysyvyys, jatkuvuus tai vähittäinen muuntuminen. Kun muutoksia etsitään, niitä on tapana myös löytää. Tämä voi aiheuttaa houkutuksen nähdä menneisyys paitsi nykyisyydestä selvästi poikkeavana myös yhtenäisempänä kuin se on ollut.

Uskonnollisuuden muutoksia ja sekularisaatiota käsitteleviä tutkimuksia on arvosteltu taipumuksesta pitää menneitä vuosisatoja kauttaaltaan uskonnollisempina kuin ne todennäköisesti ovat olleet.

Samassa hengessä myös myytin luterilaisesta yhtenäiskulttuurista voisi viimein unohtaa. Sen sijaan voisi pohtia vaikkapa sitä, mitä annettavaa aiemmalla uskonnollisella pluralismilla ja suomalaisen kansankulttuurin moniaineksisuudella voisi olla nykyisessä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa.

 

Kati MikkolaKirjoittaja Kati Mikkola on uskontotieteestä väitellyt filosofian tohtori ja folkloristiikan dosentti. Hän toimii tutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla. Tällä hetkellä hän tutkii Suomen Kulttuurirahaston rahoituksella kansan näkökulmia sekularisaatioon ja uskonnollisuuden muutoksiin Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella.

Kirjallisuus:

Koski, Kaarina 2011: Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Helsinki: SKS.

Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun lopun Suomessa. Helsinki: SKS.

Siikala, Anna-Leena 2013: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.

Stark, Laura 2006: The Magical Self. Body, Society and the Supernatural in Early Modern Rural Finland. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.