Luterilainen kirkko nationalismin palveluksessa

Talvisodan puhkeamisen myötä etenkin lukuisat suomalaiset olivat valmiit jakamaan uskonnollis-isänmaallisen taisteluhuudon ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Uskonto ja isänmaa oli siinä nivottu kiinteästi toisiinsa. Kansalliselle puolustustaistelulle haluttiin antaa korostetusti moraalis-uskonnollinen leima. Mistä tässä oli kysymys? Ja miten tähän oli tultu?

Kansallisuusaate ja uskonto

Uskonnon ja kansallisuuden voimakas nivominen toisiinsa ei selittynyt vain talvisodan aikaisesta kansallisesta hätätilasta ja sen luomasta tarpeesta. Yhteenkuuluvuus oli muotoutunut 1800-luvulta lähtien kansallisuusaatteen viriämisen myötä ja saanut vahvan aseman luterilaisessa kirkossa ja yhteiskunnassa. Kristillisyys ja kansallisuus kytkeytyivät läheisesti toisiinsa. Isänmaallisuudesta muodostui eräänlainen korvikeuskonto, joka oli antamassa elämälle lähes uskonnollisluonteisen päämäärän ja tarkoituksen.

Kansallisen kirkon tehtäväksi muodostui puolestaan ilmentää oman kansakunnan erityisluonnetta sekä toimia ensisijaisesti oman kansan palvelijana ja sielunhoitajana. Kansa ei siten ollut vain kirkon uskonnollisen toiminnan kohde vaan myös kirkon luonnetta ilmentävä tekijä.

Kansallisuusajattelun siivittämänä voitiin joskus myös Suomessa puhua kansallisesta ”suomalaisesta kristillisyydestä”. Aitoina kansallisen kristillisyyden ilmentyminä saatettiin pitää esimerkiksi 1800-luvun suomalaisia herätysliikkeitä, koska niiden katsottiin ilmentävän omaa suomalaisperäistä hengenelämää.

Äärimmäisen ilmenemismuotonsa kansallisuusajatteluun nojaava kansallisen kirkon ajatus sai 1930-luvun Saksassa, missä syntyi kirkon kansallista luonnetta ylikorostanut saksalaisten kristittyjen uskonliike, Glaubensbewegung Deutscher Christen. Se halusi poistaa Saksan evankelisesta kirkosta kaiken kansallisesti vierasperäisen.

Kansallinen ajattelu on sävyttänyt Suomessa käsityksiä kristityn ja luterilaisen kansankirkon tehtävistä yhteiskunnassa. Yksilön korkeimpana ihanteena on voinut olla hyvä ja moitteeton kansakuntansa edustaja, joka on valmis uhrautumaan oman kansakuntansa kokonaisuuden hyväksi. Kansankirkon tehtävänä on puolestaan ollut vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä kaikkia kansakuntaa ja kirkkoa hajottavia voimia vastaan. Tämä kansakuntaa integroiva tehtävä sai meillä korostetun aseman maan itsenäistymistä seuranneella kaudella. Se ilmeni voimakkaana antipatiana paitsi ulkoista vihollista myös kaikkia vierasperäisiä vaikutteita ja ”maanpettureiksi” epäiltyjä kansalaisia kohtaan.

Talvisodan kansallinen uskonto

Kansallisuusaatteen ja kirkon läheinen yhteys oli johtamassa siihen, että kirkko voitiin kokea kiinteäksi osaksi kansallista ideologiaa. Tässä valossa talvisodan kansallista puolustustaistelua saatettiin pitää aidosti myös uskontaisteluna pahuuden valtaa vastaan. Sodan luonnetta ”uskontaisteluna” oli omiaan edelleen vahvistamaan paitsi sen puhtaasti puolustuksellinen luonne myös se, että kysymyksessä oli sota ateistiseen ideologiaan tunnustautunutta neuvostovaltaa vastaan. Tästäkin syystä lukuisat suomalaiset saattoivat aidosti ja kirjaimellisesti kokea sodan taisteluna paitsi kodin ja isänmaan myös uskontonsa puolesta ateistista bolshevismia vastaan. Samalla isänmaallinen toiminta juhla- ja surutilaisuuksineen sai voimakkaasti uskonnollis-hartaudellisen luonteen.

Talvisodan erityisluonnetta ”kansallisena uskonsotana” vahvisti edelleen se, että kansakuntaa aiemmin jakaneet poliittis-yhteiskunnalliset vastakohdat menettivät sodan puhjettua merkityksensä. Eri kansalaispiirit saattoivat varsin yksimielisesti asettua tukemaan kansallista puolustustaistelua. Yksimielisyyttä voitiin samalla pitää merkkinä vuoden 1918 aiheuttamien haavojen arpeutumisesta, mikä vastasi kansallisuusaatteen piirissä aiemmin eläteltyjä toiveita.

Kansankirkollista ajattelua oli puolestaan vahvistamassa se, että luterilainen kirkko saattoi sodan luomassa kriisitilanteessa toimia sekä rintamalla että kotirintamalla entistä laajempien kansankerrosten piirissä todellisena sielunhoitajana, rohkaisijana ja lohduttajana. Siten se oli toiminnallaan lunastamassa paikkansa kaikkia kansalaispiirejä kokoavana kansankirkkona.

Kansallisen myytin ja uskonnon ristiriita

Samalla kun tunnuslause ”koti, uskonto ja isänmaa” kansallisena myyttinä loi sotatilanteessa pohjaa kansallisen yksimielisyyden ja ylevän yhteishengen syntymiselle ja säilymiselle, se sisälsi yhteiskunnan ja etenkin kristillisen kirkon sanoman kannalta myös syvästi ongelmallisia piirteitä. Merkitsihän kansallisuuden ja uskonnon yhteys ja sen synnyttämä kansallinen idealismi samalla jännityksen syntymistä kristillisen kirkon universaalin, kaikkia kansoja koskevan pelastussanoman kanssa.

Perinteinen kristillinen sanoma anteeksiantamuksesta, sovituksesta, rauhasta ja lähimmäisenrakkaudesta, vieläpä rakkaudesta vihollista kohtaan, ei ollut ongelmattomasti sovitettavissa yhteen kansallisesti omahyväisen nationalismin kanssa. Evankeliumin universaalia sanomaa ei ollut mahdollista rajoittaa koskemaan vain omaa kansakuntaa tai heimoa.

Toisaalta usko ajalliseen isänmaahan ja kristillinen toivo tulevasta ikuisesta isänmaasta ei ollut monien mielestä siinä määrin yhteen sulatettavissa kuin se oli esitetty monissa sodan ajan juhlapuheissa ja isänmaallisissa virsissä. Vaikka sotaa voitiin toki kansallisista syistä pitää hyvin oikeutettuna ja tarkoituksenmukaisena, sen tulkitseminen uskonnollisluonteiseksi ”pyhäksi sodaksi” on koettu syvästi vieraaksi ja syvimpiä kristillisiä arvoja loukkaavaksi.

Kansallis-uskonnollisen myytin purkautuminen

Ei ollutkaan sattumaa, että sotavuosien nostattama isänmaallinen taisteluhuuto ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta” ja siihen sisältynyt kansallisen uskonnollisuuden ajatus kärsi sodan jälkeisellä kaudella niin meillä kuin muuallakin yleensä haaksirikon. Tähän vaikutti kansallisesta myytistä saatujen kielteisten kokemusten ohella etenkin kansainvälisen kanssakäymisen kaikinpuolinen lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Ilmiötä vahvisti erityisesti kirkkojen piirissä vahvistunut ekumeeninen liike, joka vei pohjan nationalismiin nojaavalta kansalliskirkko-ajattelulta. Vaikka uskonnon kansallista merkitystä ei haluttu sinänsä kiistää, kansallisuuden ja uskonnon myyttinen yhteys haluttiin kristinuskon universaalin luonteen valossa ehdottomasti torjua.

Tämä ei kuitenkaan ole voinut estää sitä, että usko kansallisuuden ja uskonnon syvään yhteyteen on jatkanut kansanomaista olemassaoloaan. Uskonto on haluttu nähdä tärkeänä osana kansallista ideologiaa. Samalla syvällisempi keskustelu uskonnon ja kirkon todellisesta yhteiskunnallisesta merkityksestä nykypäivän maailmassa on niin meillä kuin muuallakin jäänyt rajoittuneeksi.

Toisaalta lienee oikeus myös kysyä, missä määrin mystisen kansalliskirkko-ajatuksen säilyminen ja sen sisällöllisesti ristiriitainen luonne on kenties ollut omiaan vieraannuttamaan kansalaisia, etenkin nuorisoa kirkosta, jota ei ole koettu aidosti uskonnollisena yhteisönä. Tähän saattaisi viitata se, että etenkin monet eurooppalaiset kansalliskirkot ovat viime vuosikymmenten aikana kokeneet suuria menetyksiä jäsenkunnassaan. Ajatus uskonnosta eräänä kansallisuuteen kuuluvana osana on koettu etenkin nuoremman väestönosan piirissä vieraaksi.

 

Murtorinne IMG 2964Kirjoittaja Eino Murtorinne, TT, on uusimman ajan kirkkohistorian professori (emeritus) Helsingin yliopistossa.

Etusivun kuva: 123rf, Micha Klootwijk

Kirjallisuus:

Kirkko ja politiikka. Juhlakirja professori Eino Murtorinteen täyttäessä 60 vuotta 25.11.1990. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 153. Helsinki, 1990.

Murtorinne, Eino: Kirkko hakaristin varjossa. Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Kolmannen valtakunnan aikana 1933 – 1940. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 86. Helsinki, 1972.

Murtorinne, Eino: Veljeyttä viimeiseen saakka. Suomen ja Saksan kirkkojen suhteet toisen maailmansodan aikana 1940 – 44. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 94. Helsinki, 1975.

Murtorinne, Eino: Nationalismi ja kirkko. – Suomalaiset maailmalla. Kirkon ulkosuomalaistyön vuosikertomus 1992. Helsinki, 1993.

Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 4. Sortovuosista nykypäiviin 1900 – 1990. Porvoo, 1995.

Murtorinne, Eino: Den fennomanska rörelsen och Finlands kyrka 1850 – 1914. – Kyrka och nationalism i Norden. Nationalism och skandinavism i de nordiska folkkyrkorna under 1800-talet. Bibliotheca historico-ecclesiastica Lundensis 39. Lund, 1998.