Itäisten ortodoksisten kirkkojen vuonna 2016 kokoontuvaksi ilmoitettu synodi on historiallinen, mutta synodia koskevien odotuksien tulee olla varovaisia. Paikallisten ortodoksisten kirkkojen päämiesten neuvosto (synaksis) 6. - 9.3.2014 Istanbulissa on sopinut yleisortodoksisen kirkolliskokouksen kokoontumisesta. "Ortodoksisten kirkkojen päämiesten kommunikea" julkaistiin maaliskuun 9. päivänä ja siinä todettiin että "Ortodoksisen kirkon Pyhä ja Suuri synodi ... Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan kutsumana ja puheenjohdolla kokoontuu 2016 Konstantinopolissa." Tämä päätös viimeistelee sen pitkän valmisteluprosessin, joka ulottuu aina 1920-luvulle ja jonka valmistelun aktiivisin oli vaihe 1960- ja 1970- luvuilla.

Historiallinen konteksti

Viimeinen tämän mittakaavan yleisortodoksinen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa reilusti yli tuhat vuotta sitten, vuosina 879–880, kun Fotios palautettiin patriarkan istuimelle. Tuo kokous käsitteli enimmäkseen kirkkojen sisäisiä suhteita ja itäisten kristillisten kirkkojen edustus oli laaja, yli 380 piispaa osallistui kokoukseen. Jotkut ortodoksit ovat sitä mieltä, että neljäs Konstantinopolin kirkolliskokous (kokouksen vaihtoehtoinen nimitys) oli kahdeksas ja viimeinen ekumeeninen kirkolliskokous.

Bysantin menetettyä suurimman osan alueestaan, kirkolliskokoukset samassa mittakaavassa kävivät mahdottomiksi. Kuitenkin idän kirkko ylläpiti synodaalisuuttaan. Lukuisat idän piispat, jopa patriarkatkaan eivät laumoineen pystyneet tai halunneet pysytellä miehitetyllä alueella. Ne pitivät parempana muun vaihtoehdon puutteessa pysytellä turvallisessa Konstantinopolissa. Vanha "endemousa-synodi" -instituutio − eli kaikkien sattumalta pääkaupungissa läsnä olevien piispojen kokoontuminen − tuli Kirkon synodaalisuuden merkittäväksi keinoksi. Myös Konstantinopolin ulkopuolisten patriarkaattien piispat, jopa kirkkojen päämiehet mukaan lukien, osallistuivat kokouksiin, joissa hallinnoitiin koko itäisen kirkon asioita.

Ottomaanien valtakunnan luhistuttua ortodoksiset kirkot käynnistivät keskustelun mahdollisuudesta kutsua koolle yleisortodoksinen kirkolliskokous. Vuonna 1923 Konstantinopolin patriarkka kutsui koolle ortodoksisen kirkkojen välisen kokouksen, joka ei kuitenkaan pitänyt itseään yleisortodoksisena kokouksena. Sotien välisenä aikana lukuisat yritykset pitää tällainen kirkolliskokous epäonnistuivat, useimmiten koska Venäjän ortodoksinen kirkko oli eristyksissä ja kärsi ankarista vainoista. Ortodoksinen kirkko palasi kyseiseen aiheeseen toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti Vatikaani II -kirkolliskokous innosti ortodokseja nopeuttamaan yleisortodoksisen kokouksen valmistelua. Yleisortodoksiset konsultaatiot olivat keskeisiä tässä valmistelussa ja niitä järjestettiin Rhodoksella vuosina 1961, 1963, 1964 ja Genevessä vuonna 1968. Näitä neuvotteluja seurasivat yleisortodoksinen komissio ja esikonsiliaariset konsultaatiot 1970-luvulta aina uudelle vuosituhannelle asti. Viimein ortodoksisten kirkkojen päämiesten synaksis (kokoontuminen) otti prosessin ohjat. Viimeisin synaksis tapahtui vuonna 2008 Konstantinopolissa.

Monet synaksikseen osallistuneet kirkkojen päämiehet olivat olleet aktiiveja aikaisemmissa valmisteluissa. He selvästi haluavat saattaa päätökseen tämän elämänuralleen keskeisen painopisteen, aivan kuin se oli ollut keskeistä heidän opettajilleen ja edeltäjilleen. Mikäli kokous toteutuu, se kokoaa yhteen ortodoksisen kirkon koko viime vuosisadan historian, ja tapahtumana se tulee olemaan modernin ortodoksisen kirkon merkittävin.

Riskejä, kompromisseja, heikkouksia

Yleisortodoksisen kokouksen ajoituksella vuodeksi 2016 on suuri merkitys. Kokouksen tehokkuus käsitellä kirkon todella merkittäviä kysymyksiä on kuitenkin kyseenalainen. Sekin vakava mahdollisuus on olemassa, että kokousta saatetaan ja voidaan lykätä. Lykkäytyminen saattaisi toteutua, mikäli ortodoksisten paikalliskirkkojen jännitteet lisääntyvät tai jokin kirkkojen välinen tapahtuma tekee kokouksen pitämisen mahdottomaksi. Yksinkertaistettuna – kirkkojen keskeinen rauhantila on edelleen hyvin hauras.

Synaksiksen osallistujat olivat ilmeisen selvillä näistä riskeistä. Minimoidakseen riskejä he suunnittelivat reitin. Valmisteleva komitea tulee työskentelemään vuoden 2014 syyskuusta vuoden 2015 pääsiäissunnuntaihin. Komitea työstää kirkolliskokouksessa käsiteltäviä asiakirjoja ja valmistelee kokouksen menettelytapojen yksityiskohtia. Se tulee myös reagoimaan nopeasti, mikäli ortodoksisten kirkkojen sisäisissä suhteissa ilmenee vaikeuksia.

Istanbulin synaksis keskusteli perusteellisesti paikalliskirkkojen osallistumisen muodoista. Sovittiin, että jokainen kirkko lähettää kokoukseen 24 piispaa ja kirkon päämiehen. Määrä kaksinkertaistui synaksiksen puolessavälissä sovitusta. Koska joillakin paikalliskirkoilla (esimerkiksi Kyproksella, Puolalla, Tšekinmaalla ja Slovakialla) ei ole niin montaa piispaa, kyseiset kirkot voivat lähettää kaikki piispansa. Alkuperäinen idea "lainata" näille kirkoille piispoja muilta kirkoilta hylättiin. Osallistuvien piispojen määrällä ei ole välttämättä merkitystä siinä mielessä, että paikalliskirkolla on vain yksi ääni. Ainoastaan autokefaalisilla kirkoilla (joiden päämies ei ole alistettu jollekin korkeampiarvoiselle piispalle) on äänioikeus. Autonomiset kirkot (joiden korkein piispa on jonkun autokefaalisen kirkon patriarkka) voivat osallistua kirkolliskokoukseen vain "äitikirkon" välityksellä. Päätökset tehdään vain, jos äänestävien kirkkojen keskuudessa vallitsee yksimielisyys (konsensus). Lopuksi - kaikkien istuntojen puheenjohtajana toimii Konstantinopolin patriarkka. Tämä oli synaksiksen menettelytapakysymysten ensimmäinen ratkaisu.

Edellä kuvatut päätökset olivat hyvin jännityspitoisten neuvottelujen kompromisseja. Päätoimijoina neuvotteluissa olivat Konstantinopolin ja Moskovan patriarkat. Muut päämiehet tekivät lähinnä sellaisia ehdotuksia, jotka tyydyttäisivät kumpaakin päätoimijaa.

Moskovan patriarkka ehdotti alun perin, että kaikkien ortodoksisten piispojen tulisi osallistua kirkolliskokoukseen. Muut eivät hyväksyneet tätä ehdotusta, koska se olisi antanut Venäjän yli 320 piispan ortodoksiselle kirkolle selkeän edun. Sen sijaan hyväksyttiin rajoitettu määrä piispoja kustakin kirkosta. Tämä puolestaan antoi Konstantinopolin patriarkaatille liittolaisineen etulyöntiaseman suhteessa Venäjän kirkkoon. Päätöksen tasapainottamiseksi Venäjän kirkko vaati konsensusmenettelyä kirkolliskokouksen päätöksenteossa. (Konsensusperiaate suo veto-oikeuden jokaiselle kirkolle ja siten tehokkaasti neutralisoi kirkkojen lukumääräisen enemmistön.)

Menettelytavasta sovittu kompromissi heikentää huomattavasti tulevan kirkolliskokouksen päätöksentekomahdollisuuksia polttavissa kysymyksissä. Vain kirkolliskokouksella olisi ollut valtuutus tehdä tällaisia päätöksiä, mutta se on ollut apriorisesti (lähtökohtaisesti) halvaantunut käsitellessään ortodoksisia kirkkoja jakavia kysymyksiä meidän päivinämme. Tämä on yksi tulevan kirkolliskokouksen heikoimmista kohdista.

Puristusta, eripurakysymyksiä

Eniten mielipiteitä jakavia kysymyksiä ortodoksisella esityslistalla ovat paikalliskirkkojen suhteita koskevat asiat. Nämä suhteet muuttuvat jatkuvasti heijastellen maailmanpolitiikan tapahtumia. Käsitys ortodoksisten kirkkojen kumppanuudesta muuttuu jatkuvasti ja siitä ei ole sopimusta. Jotkut kirkot tarkastelevat tätä kumppanuutta suhteessa suvereenien yhteisöjen utilitaristiseen (suurimman mahdollisen hyödyn) yhteistyöhön, joka turvaa niiden alueellisen koskemattomuuden ja johtaa mahdollisen tunkeilijan, joka voi olla toinen paikalliskirkko, rankaisemiseen.

Tämä ajattelu heijastelee kansainvälistä oikeutta ja ajatusta kansallisvaltioiden itsenäisyydestä. Muut kirkot uskovat, että yleisortodoksinen kumppanuus tulisi pitää paikallisten kirkkojen liittona (jopa eräänlaisena federaationa) tehokkaan, ei vain rituaalisen primuksen johdolla. Tuleva kirkolliskokous voisi ehkä hyväksyä yhteisen näkemyksen ortodoksisesta kumppanuudesta, joskin tämä on epätodennäköistä.

Kaksi yllä mainitun ajattelutavan erityistä seikkaa valittiin jo vuosikymmeniä sitten yleisortodoksisen kirkolliskokouksen asialistalle: kirkkojen diptyykit (järjestys) ja autokefalian (joka kirjaimellisesti tarkoittaa itsepäättämistä) myöntämisen menettelytavat. Koska on erittäin epätodennäköistä, että kirkot voisivat päästä yksimielisyyteen molemmista asioista, ne otettiin pois kirkolliskokouksen asialistalta. Autokefalian myöntäminen liittyy suoraan Ukrainaan. Synkasis laati valitettavan laimean lausuman Ukrainan tilanteesta:

Me hartaasti rukoilemme rauhanomaisia neuvotteluja ja rukoilemme sovintoa käynnissä olevalle Ukrainan kriisille. Tuomitsemme pyhien luostarien ja kirkkojen väkivaltaisen miehityksen uhat ja rukoilemme erossa olevien veljiemme paluuta Pyhän Kirkon yhteyteen.

Ei mitään mainintaa verenvuodatuksesta Kiovan viimeisimpien protestien aikana eikä Ukrainaa vastaan tapahtuneesta sotilaallisesta hyökkäyksestä, jonka kohteeksi joutuneista suurin osa on ortodokseja. Lausunnon lakonisuus ilmeisesti heijastaa syviä jännitteitä Ukrainan kysymyksessä: kirkkojen päämiehet eivät todellakaan halunneet puuttua Ukrainan kysymykseen, etteivät olisi vaarantaneet tulevaa kirkolliskokousta. Merkittävä keskustelu ja viesti Ukrainan kriisistä olisi mahdollisesti tuhonnut kirkolliskokouksen valmistelun.

Kuitenkaan synaksis ei täysin välttynyt konflikteilta. Antiokian kirkko kieltäytyi allekirjoittamasta synaksiksen asiakirjoja, koska sillä on riita Jerusalemin kirkon kanssa Qatarin alueen yhteisöstä. Antiokian patriarkka Johannes X ei ollut läsnä synaksiksessa sairauden vuoksi. Hän ohjeisti edustajaansa olemaan allekirjoittamatta, ellei Qatarin seurakunnan tilanne ratkeaisi. Hänen ultimaatumi (uhkavaatimus) ei kuitenkaan toiminut, joten Antiokian allekirjoitus jäi puuttumaan loppuasiakirjasta.

Asiakirjassa ei ole myöskään Tšekinmaan ja Slovakian kirkon allekirjoitusta. Venäjän kirkko järjesti viimeisessä vaalissa arkkipiispa Rostislavin valinnan kyseisen kirkon uudeksi päämieheksi. Tätä valintaa ei ole kuitenkaan tunnustanut Konstantinopoli, eikä suurin osa muistakaan ortodoksisista kirkoista. Lisäksi myös Amerikan ortodoksisen kirkon allekirjoitus puuttuu. Tälle kirkolle Moskovan patriarkaatti on myöntänyt autokefalian vuonna 1970, mutta sitäkään ei Konstantinopoli eikä suurin osa muista ortodoksisista kirkoista tunnusta.

Vaikutukset katolilais-ortodoksisiin suhteisiin

Ortodoksisen kirkon ekumeeniset suhteet ovat tärkeimpiä kohtia kirkolliskokouksen asialistalla. Siinä todennäköisesti kannustetaan ortodoksisia kirkkoja harkitsemaan kanssakäymistä muiden kirkkojen kanssa, mukaan lukien katolinen kirkko. On kuitenkin epätodennäköistä, että kirkolliskokous käsittelee asioita, jotka ovat ortodoksis-katolisen vuoropuhelun ytimessä, erityisesti kysymystä primaatista.

Ortodoksisen kirkon kanta Rooman piispan primaattiin riippuu ortodoksien yhteisestä näkemyksestä. Silti tässä asiassa ei ole olemassa yksimielisyyttä: sen sijaan on kaksi päätulkintaa. Toisen mukaan "primus inter pares" (ensimmäinen vertaistensa joukossa) on vain arvonimi, surkastuma menneisyydestä, mikä ei merkitse mitään todellista ensimmäisen kirkon vaikutusvaltaa. Inter pares on korostunut tässä tulkinnassa, joka on äskettäin ilmaistu Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin hyväksymässä asiakirjassa, "Moskovan patriarkaatin kanta ensisijaisuuden ongelmaan universaalissa kirkossa".
Toisen näkökulman mukaan etusija on jotain todellista ortodoksisessa kirkossa ja se merkitsee ensimmäisen kirkon todellista valtaa ja vastuuta. Venäjän kirkon asiakirjaan vastanneen ekumeenisen patriarkaatin metropoliitta Elpidoforoksen mukaan ensimmäisellä kirkolla sen primaatissa ei ole vertaista muiden kirkkojen joukossa.

Kaksi tulkintaa ensisijaisuudesta näyttävät olevan yhteen sopimattomia. Ja on erittäin epätodennäköistä, että yleisortodoksinen kirkolliskokous voi hyväksyä yhden ortodoksisen tulkinnan ensisijaisuudesta. Ilman tällaista ortodoksien ja katolisten välisessä vuoropuhelussa on vaikea edetä.

Lopuksi, näyttää siltä, että nykyiset ortodoksisten kirkkojen johtajat ovat päättäneet jäädä historiaan kirkolliskokouksen isinä, joita ortodoksisessa maailmassa katsotaan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisen vuosituhannen ekumeenisten kirkolliskokousten isiä (vaikka ortodoksisen perinteen mukaisesti ainoastaan seuraava kirkolliskokous voi hyväksyä tällaisen kirkolliskokouksen ekumeeniseksi). Toisin kuin ensimmäiset kirkolliskokoukset, tämä kokous ei tule käsittelemään mielipiteitä jakavia asioita, jotka on siis poistettu asialistalta. Kyseinen seikka osoittaa ortodoksisten kirkkojen välisen yhtenäisyyden ja yhteistyön haurauden. Jumala tekee kuitenkin ihmeitä, ja aina on mahdollisuus, että kirkolliskokous lopulta käsittelee muitakin, kuin vain alustavan asialistan kysymyksiä. Näin siitä tulisi vieläkin vahvempi ja elinkelpoisempi väline kirkkojen väliselle yhteistyölle.



Kirjoittaja Isä Cyril Hovorun on Venäjän ortodoksisen kirkon (Moskovan patriarkaatin) pappi ja toimii tällä hetkellä tutkijana Yalen yksityisessä yliopistossa New Havenissa Connecticutissa Yhdysvalloissa.

* artikkeli on julkaistu Teologia.fi-verkkopalvelussa kirjoittajan luvalla: suomennos: Ortodoksi.net

* kirjoitus on julkaistu aiemmin englanniksi otsikolla: The Catholic World Report:The Fragile Promise of the Pan-Orthodox Council

Ingressin kuva: Yale University, Divinity School