Kun Lähi-idän muinainen vuoristokansa hajaantuu pyhiltä vuoriltaan suurkaupunkien lähiöihin, muinaisesta elämäntavasta ei jää juuri mitään jäljelle. Mitä kirkko voi tehdä? 

Armenialainen diaspora on levinnyt kaikkialle maailmaan historiallisten katastrofien siivittämänä. Armenialaisia arvioidaan olevan Venäjällä noin 2 miljoonaa, Yhdysvalloissa 1,2 miljoonaa, Euroopassa 600 000 ja Lähi-idässä 350 000. Mitä suurempi luku, sitä epämääräisempi se on. Lukuihin kätkeytyy monenlaisia määrittely- ja identiteettiongelmia: länsimailla ja Venäjällä suuri osa on jo geneettisesti puoli- tai neljännesarmenialaisia.

Diasporassa on selvästi enemmän armenialaisia kuin nyky-Armenian rajojen sisällä. Hajaannus on melkoinen: armenialaisia on yli sadassa maassa.

Valtaosa diaspora-armenialaisista on – tai ainakin kokee olevansa – Armenian kirkon piirissä. Osa diasporayhteisöistä periytyy varhaiskristillisistä ajoista saakka, kuten Jerusalemin armenialainen patriarkaatti. Tärkein kirkollinen johtohahmo on Kilikian katolikos, joka kansanmurhan jälkeen on toiminut Libanonissa. Sen rooli korostui Neuvosto-Armenian aikana. Amerikkalainen diaspora ei luottanut Etšmiadzinin ”punaiseen katolikokseen”, jota kansallismielisen Dašnak-puolueen rippeet vastustivat äänekkäästi. Kilikian katolikoksen johtoasema levisi perinteisten Libanonin, Syyrian ja Kyproksen lisäksi myös Kreikkaan, Iraniin ja Yhdysvaltoihin.

Nykyään kahden katolikoksen rinnakkaiselo – ja arvojärjestys – on puolin ja toisin tunnustettu tosiasia. Pientä ristivetoa voi tosin yhä esiintyä diasporayhteisöjen kanonisia suhteita määriteltäessä.

Diaspora identiteettinä ja haasteena

Armenialaiset kokevat diasporan usein poikkeustilana, joka on perimmältä luonteeltaan väliaikainen. Tiedostamattomalla tasolla oletetaan, että kaikki armenialaiset kuuluvat muinaisille pyhille vuorilleen, vaikka he toistaiseksi ovatkin hajallaan ympäri maailmaa.

Todellisuudessa diaspora on pysyvä olotila, joka päättyy ainoastaan assimilaation kautta katoamiseen. Kirkolle tämä merkitsee järisyttävää haastetta: suurin osa sen jäsenistä elää pysyvästi alueilla, joissa perinteinen armenialainen yhteisöllinen elämänrytmi ja kirkollispohjainen tapakulttuuri eivät mitenkään ole mahdollisia. Tätä kesällä 1915 kadonnutta maailmaa esittelen tarkemmin kirjassani Vaienneita ääniä.

Armenian kansallinen kirkko on muuttunut globaaliksi, mutta sen toimintakulttuuri ja rakenne ovat vasta alkaneet ottaa hapuilevia ensiaskeleitaan globaalisuuden suuntaan. Ongelmien ja haasteiden määrä on loputon. On välittömiä humanitäärisiä katastrofeja (Syyria, Irak); on tavanomaisia taloudellisia ja toiminnallisia ongelmia; on kielellisiä, identiteetti- ja assimilaatio-ongelmia sekä sekularisaation paineita.

Kansanmurhasta selviytyneiden jälkeläiset elävät suurkaupungeissa, joiden elämänrytmillä ei ole mitään tekemistä perinteisen armenialaisen kyläelämän monimuotoisen yhtenäiskulttuurin kanssa. Kirkolle haaste on kaksipuolinen. Miten armenialaisuutta voi ylläpitää ja rakentaa ilman perinteisiä armenialaisuuden peruspilareita? Miten tyydyttää yksilöiden uskonnollisia tarpeita? Jo pelkkä kysymyksenmuotoilu kaikessa yksilökeskeisyydessään edustaa läntistä postmodernismia, joka rikkoo perinteisen kirkollisen eetoksen.

Pohjois-Amerikassa Armenian kirkko on joutunut osaksi loputtomien uskontokuntien kakofoniaa, josta yksilöt etsivät itselleen sopivaa kirkkoa. Tämä on johtanut armenialaisessa kirkossa jonkinasteiseen itäisyyden kriisiin. Toimintakulttuuriin on hiipinyt protestanttisia vaikutteita ja on tehty erilaisia myönnytyksiä: hetkipalvelukset on jätetty pois, jumalanpalveluksia on lyhennetty ja kirkkoihin on tuotu penkkirivit.

Joskus kulttuurillinen konteksti voi myös auttaa Armenian kirkon alkuperäisen käytännön löytämisessä. Libanonissa armenialaisten säännöllinen ehtoolliselle osallistuminen on yleistynyt 1970-luvun jälkeen, mikä selittynee kreikkalaisortodoksisen ja maroniittikirkon suunnasta tulleilla vaikutteilla.

Pyhiinvaeltajat ilman pyhää

Perinteisessä armenialaisessa elämäntavassa keskeistä olivat pyhät vuoret, luolat ja puut, sukuhaudat ja sukujen rukouspaikat sekä luostarit ja niihin liittyvät juhlat, lauluineen ja tansseineen. Diaspora-armenialainen vaeltaa vaeltamistaan, mutta pyhää ei enää löydy.

Armenialaisen diasporan ydinalueita on Kalifornia (LA, Hollywood, Fresno, Pasadena), jossa on noin neljännesmiljoona armenialaista. Siellä seka-avioliittojen osuus on yhä suhteellisen pieni ja osallistuminen kansallisiin ja kirkollisiin tilaisuuksiin aktiivista. Uusimpien tutkimusten mukaan vain 23 % Kalifornian armenialaisista ilmoittaa käyvänsä kirkossa harvoin tai ei lainkaan, 34 % kirkollisten juhlien aikaan ja 27 % vähintään kerran viikossa. Hollywoodin rinteillä ei kuitenkaan voi harjoittaa muinaista pyhiinvaelluskulttuuria.

Lähi-idässä kirkollisuus on vielä aktiivisempaa, mutta pyhiinvaelluskulttuurin tilanne ei ole juuri parempi. Libanoniin on muodostunut kaksi pientä pyhiinvaelluksen aihiota. Pyhän Hripsimen viikolla on tapana käydä kirkossa, jossa on hänen reliikkinsä. Ristin juhlan aikaan tehdään pyhiinvaellus Anjarin kylään, jossa asuu legendaarisen Musa Daghin kylän jälkeläisiä. Kumpikin traditio on kovin väritön verrattuna Surb Karapetin, Narekavankin, Varagin ja muiden klassisten luostarien jättimäisiin pyhiinvaelluksiin, joissa tanssittiin kehätansseja ja laulettiin päiväkausia tuhansien ihmisten voimalla.

Uutta pyhiinvaelluskulttuuria on käytännössä mahdoton synnyttää, sillä teennäisyyden maku olisi helposti liian vahva. Pyhä paikka ei synny komiteapäätöksellä, vaan tarvitaan kirjaimellisesti ihmettä. Oleellinen osa perinteistä pyhiinvaelluskokemusta oli tietoisuus siitä, että tapahtuma on muinaista perua ja edustaa ikivanhaa jatkumoa.

Hagigadar

Parhaiten diaspora-armenialainen pyhiinvaelluskulttuuri voi yllättävässä suunnassa – Romanian pohjoisimmilla perukoilla, jossa on vuonna 1512 perustettu armenialainen Hagigadarin luostari. Sitä on jopa sanottu ”Romanian armenialaisten Surb Karapetiksi”. Tapana on ollut kiertää kirkko kolme kertaa polvillaan, mikä muistuttaa keskiaikaisia Surb Karapetin pyhiinvaeltajien tapoja.

Länsiarmenialaisilla oli loputon määrä pyhiinvaelluslauluja. Romanian armenialaisillakin on paikkaan liittyvä pyhiinvaelluslaulunsa. Sen ensimmäinen säkeistö kuuluu: Pyhä Hagigadar, armollinen äiti / avaa meille armosi portit / Anna terveyttä sairaille / Ole pyhiinvaeltajien tukena.

Hagigadarissa pyhiinvaellus on kuitenkin vähitellen kadottanut armenialaista luonnettaan. Armenialaisyhteisön hiipuessa vaeltajien enemmistö on ortodoksisia romanialaisia, ja paikalla käy myös katolisia puolalaisia. Alueen armenialaisista valtaosa on kadonnut assimilaation kautta ja romanialaistunut.

Joillekin diaspora-armenialaisille Hagigadar on joka tapauksessa tarjonnut tilaisuuden kokea pieniä häivähdyksiä armenialaisuuden kulta-ajoista. Erään matkakertomuksen mukaan Romanian Hagigadarissa voi ”lähestyä Jumalaa ja omaa sieluaan” – siis myös armenialaisuuden ydintä – ja tuntea, että kukaan ei ole armenialainen vain nimensä perusteella.

Papisto

New Yorkissa toimivaa pyhän Nerseksen seminaaria lukuun ottamatta Lähi-idän ulkopuolinen diaspora ei tuota papistoa omiin tarpeisiinsa. Pappispula ei johdu vain kutsumusten puutteesta, vaan kyseessä on rakenteellinen ongelma, jonka ratkaisemiseksi ei ole tehty mitään. Edes Venäjällä ei ole armenialaista pappiskoulutusta.

Kirkon keskuksen Etšmiadzinin odotetaan lähettävän pappeja ympäri maailmaa. Tämä on Nyky-Armenian pienelle kansalle mahdoton tehtävä. Kaukasuksen vuoristokylien nuorimies joutuisi myös melkoisen kulttuurišokin eteen matkustaessaan ensimmäistä kertaa ulkomaille – läntisen miljoonakaupungin papiksi. Diasporasta pappiskoulutukseen tulevia on hyvin vähän.

Etšmiadzinissa ongelmia ei ehkä nähdä koko syvyydessään. Perspektiivi vääristyy helposti. ”Armenian vatikaaniin” virtaa päivittäin hurskaita armenialaisia pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta, mikä synnyttää vaikutelman diasporan uskollisesta kirkollisuudesta. Kyseessä on kuitenkin vain pieni vähemmistö, joka koostuu diasporan innokkaimmista.

***

Kansanmurhan 100-vuotismuistopäivän edellä Armenia ja Armenian kirkko on paistatellut julkisuudessa niin paavi Franciscuksen kuin Kim Kardashianinkin ansiosta. Parhaimmillaan (13.4.) ”Armenia” oli jopa Googlen haetuin sana maailmanlaajuisesti. Nähtäväksi jää, kykeneekö Armenian kirkko vastaamaan millään tavoin kasvaneen kiinnostuksen haasteeseen – ja loputtomiin muihin haasteisiin.

 

Kirjoittaja, Serafim Seppälä, FT on systemaattisen teologian ja patristiikan professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on julkaissut kolme armenialaista kulttuuria esittelevää kirjaa.

Kirjallisuutta:

Agadanian, Alexander (ed.): Armenian Christianity Today. Identity Politics and Popular Practice. Ashgate, 2014.

Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö. Like, 2011.

Seppälä, Serafim: Vaienneita ääniä. Kirjapaja, 2015.

Tchilingirian, Hratch: ”The Armenian Apostolic Church”, Teoksessa: Leustean, Lucian (ed.): Eastern Christianity and Politics in the Twenty-First Century. London & New. York: Routledge, 2014.