Suomen ortodoksisen kirkon yhteydet Ekumeeniseen patriarkaattiin syntyivät poliittisista syistä. Myöhemmin kanoninen suojelus on kasvanut yhä suurempaan rooliin.

Suomen aluetta koskeva ensimmäinen dokumentoitu liitos patriarkaattiin tehtiin vuonna 1589. Tuolloin allekirjoitettiin Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkkojen autokefalia-julistus Venäjän kirkolle. Sen myötä luotiin ”Moskovan arkkipiispan ja kaikkien pohjoisten (kreik. Hyperboreia) maitten patriarkan” alueet.

Suomen ortodoksit tulivat osaksi Nevan suulle rakennetun Venäjän uuden pääkaupungin Pietarin metropoliittakuntaa. Vuonna 1892 Suomi lohkaistiin siitä omaksi ”Viipurin ja koko Suomen hiippakunnaksi”.  Venäjän kirkko oli päättänyt vuonna 1682 jakaa hiippakunnat vanhoissa patriarkaateissa käytössä olleen jaottelun mukaan pääkaupungeista johdettaviksi metropoliittakunniksi.

Reformi saatiin käyntiin helmikuussa 1916, jolloin päätettiin, että Venäjän kirkkoon luodaan Petrogradin, Moskovan, Kiovan, Vilnan, Kazanin sekä Länsi- ja Itä-Siperian metropoliittakunnat. Kukin ”metropoliittakuntapiiri” (ven. mitropolitšij okrug) tulisi muodostumaan 2–5 hiippakunnasta. Suomi olisi ollut Petrogradin metropoliittakunnan yksi hiippakunta.

Suomen nykyinen kanoninen asema on vuodelta 1923. Ekumeenisen patriarkaatin autonomia-tomoksen mukaan Suomen arkkipiispa ja piispat ovat ”vastuussa päätöksistään” Ekumeeniselle patriarkalle ja synodille. Helmikuussa 1972 Ekumeeninen patriarkaatti antoi Karjalan ja Helsingin hiippakunnan piispoille metropoliitan arvon.

Suomen arkkipiispakunta ei kuitenkaan muodostu ”metropoliittakunnista”, vaan hiippakunnista, joita johtaa metropoliitan arvonimeä käyttävä piispa. Laillisesti Suomen ortodoksinen kirkko toimii itsenäisessä valtiossa, mutta kanonisesti kirkko on samanlainen autonominen arkkipiispa- tai metropoliittakunta kuin Kreetan tai Viron ortodoksiset kirkot.                 

Arkkipiispa Paavali: Arvostettu venäläinen

Suomen ortodoksien suhteet Ekumeeniseen patriarkaattiin olivat arkkipiispa Paavalin kaudella (1960–1987) eli ennen Berliinin muurin kaatumista ajan hengen mukaiset: niitä leimasi Suomen poliittisen neutraliteetin korostus. 

Ainoa särö Paavalin 27 vuotta kestäneellä arkkipiispakaudella koettiin syyskuussa 1978 niin kutsutun autokefalia-kriisin aikana. Arkkipiispa Paavalin ja Helsingin metropoliitan Johanneksen välit olivat huonot ja Konstantinopolin väliintulon tilasi Johannes. Kysymys oli samanlaisesta ulkopoliittisten suhteiden käyttämisestä sisäpolitiikan välineenä kuin Kekkosella: hänellä oli Moskova-kortti, ja Johannes käytti Konstantinopoli-korttia. Patriarkaatti ei ollut tuolloin kiinnostunut vieraista Suomessa. Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) piispat ja teologit olivat Konstantinopolissa tuttuja.

Paavalin ja Johanneksen persooniin ei Konstantinopolissa suhtauduttu niin polaarisesti kuin tähän asti on selitetty. Yhdysvaltalaisteologi Ioann Meyendorff luonnehti pariisilaiskahvilassa ortodoksisten piispojen asemaa Konstantinopolin silmissä tähän tapaan:

”Konstantinopolin patriarkaatissa on Halkin koulun sulkemisen (1971) jälkeen ollut pulaa oppineista piispoista. Venäläistaustaisia piispoja ei poliittisista syistä mielellään noteerata, anglikaanisesta tai luterilaisesta taustasta tulleita arvostetaan”.

Arkkipiispa Paavalista ei Konstantinopolissa ehkä pidetty, mutta hänen teologinen aktiivisuutensa herätti kunnioitusta. Paavali tuki Meyendorffin vuonna 1978 tekemää avausta (Needed: The Ecumenical Patriarchate, Vision of Unity, SVS Press, 1987) Ekumeenisen patriarkaatin johtoaseman hyväksymisestä koko ortodoksisessa maailmassa.

Paavali oli myös liturgisti eikä pelännyt esittää näkemyksiään. Maaliskuussa 1979 Paavalin nuhtelupuheen ehtoollisen merkityksestä sai kuulla patriarkaatin kirkon alttarissa nykyinen patriarkka, silloinen Filadelfian metropoliitta Bartolomeos.

Arkkipiispan Paavalin jäädessä eläkkeelle vuonna 1987, suhteet Konstantinopoliin jäivät erinomaiseen kuntoon. Idässä Paavalia oli pidetty suurmiehenä koko virkakautensa ajan.

Arkkipiispa Johannes: Poliittisesti konstantinopolilainen

Paavalia arkkipiispana seurannut Johannes (1987–2001) ei ollut edeltäjänsä tavoin liturgisti tai kirkkomuusikko. Arkkipiispa Johannes oli hyvä kanonisti, ja hän piti niiden tulkinnan Suomessa tiukasti yksinoikeutenaan.   

Pian arkkipiispaksi tultuaan tammikuussa 1988 Johannes pyysi Konstantinopolista lausunnon arkkipiispa Paavalin aloittaman tavan, liturgian salaisten rukousten ääneenlukemisen kieltämiseksi. Patriarkaatin kirjeessä todetaan varovaisesti, että ”olisi paikallaan jos Jumalan Pyhät Ortodoksiset Paikalliskirkot seuraavat Kristuksen Suuren ja Pyhän Äitikirkon noudattamaa järjestystä” lukea liturgian salaiset rukoukset.

Suomen kirkko oli vuonna 1996 osa Euroopan unionia ja Ekumeenista patriarkaattia, mutta 1 340 kilometrin mittaista itärajaa yhteydet eivät muuksi muuttaneet. Geopolitiikan ja kanonisten jurisdiktiorajojen yhteentörmäys tapahtui Virossa.

Haastattelin 28.3.1996 Moskovassa − keskellä Viron kriisiä − Venäjän patriarkkaa Alekseita, joka syytti suomalaisia ja virolaisia ”kanonisesta utopiasta”.  Aleksei vetosi suomalaisten kanoniseen viisauteen ja esitti kauhuskenaarion, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: ”Kuvitelkaapa tilanne, että ulkomainen piispa tulisi Suomeen ja pitäisi lehdistökonferenssin, jossa kertoisi perustaneensa uuden metropoliittakunnan”. Huoneessa, jossa haastattelu käytiin, riippui seinällä vanhojen patriarkaattien vuoden 1589 autokefalia-julistus ”Moskovan arkkipiispalle ja kaikkien pohjoisten eli arktisten maitten patriarkalle”.

Arkkipiispa Leo: Geopolitiikan realiteetit

Toukokuussa 1998 julkaistiin Ortodoksiviesti-lehdessä (4/1998, s. 8) kreikkalaisarvio Suomen ortodoksien kirkkopolitiikan kahdesta tiestä: ”Protestanttien piiristä kirkkoon liittyneet ovat kiintyneitä Ekumeeniseen patriarkaattiin. Karjalaiset ja syntyperältään ortodoksit ovat lähempänä Moskovan patriarkaattia”.

Vuonna 2001 arkkipiispaksi valitulle Leolle oli kasattu isot ulkopoliittiset paineet. Suomen ja Venäjän kirkkojen suhteet palasivat arkkipiispa Leon myötä Paavalin ajan luottamukseen, mutta Johanneksen perintönä jäivät myös tiiviit yhteydet Konstantinopoliin.

Ekumeeninen patriarkaatti halusi käyttää Suomen kirkkoa myös omien suhteittensa edistäjänä. Suomella oli hyvä maine puolueettomana maana, joka oli hoitanut esimerkillisesti myös Venäjä-suhteensa. Konstantinopoli saattoi käyttää Suomen arkkipiispaa Turkin EU-jäsenyyden edistämisessä ilman, että Suomen ylle lankeaisi varjo Kreikan ja Yhdysvaltojen intressien ajamisesta.

Arkkipiispa Leon kaudella Ekumeenisen patriarkaatin ja Suomen kirkon suhteiden suurimpana haasteena säilyi Venäjä. Kuten Suomi EU-maana, myös Suomen ortodoksinen kirkko joutui tuon tuosta miettimään, hoidetaanko ulkosuhteita itse vai Brysselin tai Konstantinopolin kautta? Sekä Konstantinopoli- että Venäjä-suhteiden mittari oli Viro.

Pelko Suomen kirkon niputtamisesta osapuoleksi Virossa osoittautui todeksi lokakuussa 2008. Tuolloin Konstantinopolissa pidettiin ortodoksisten kirkonjohtajien kokous. Moskovan patriarkan mukaantulo kokoukseen oli saatu hyväksytettyä sillä myönnytyksellä, että Konstantinopolin alaiset Suomen ja Viron autonomiset kirkot eivät vastaisuudessa ole mukana vastaavissa kokouksissa.

Seuraukset tulivat ilmi tammikuussa 2009, kun patriarkaatti ilmoitti, että Suomen kirkko ei ollut enää mukana anglikaanien tai katolisen kirkon kanssa käydyissä oppineuvotteluissa. Suomen kirkon kansainvälinen vaikutus kavennettiin Viron ”veljeskirkon” vuoksi.

Kanoniset kotiläksyt

Suomen suhteet Ekumeeniseen patriarkaattiin ovat muuttuneet 30 vuoden aikana koko ajan läheisimmiksi.

Yleisortodoksinen syy Konstantinopolin aseman vahvistumiseen on ollut herääminen siihen, että kirkko tarvitsee globaalin priimaksen. Vielä 1970-luvulla ortodokseja vaivasi paavilaisuuden pelko, jota erityisesti Moskovan patriarkaatti käytti argumenttina Konstantinopolin johtoasemaa vastaan.

Suomessa tuki Ekumeenista patriarkaattia kohtaan on ollut sekä poliittista että kanonista. Poliittiseen Konstantinopoli-orientaatioon liittyy laajassa mielessä myös itäantipatiaa, jossa ortodoksisuus ymmärretään vain jurisdiktiorajojen kautta.

Kanoninen luottamus Konstantinopoliin on kasvanut pikku hiljaa. Heinäkuussa 2010 kuolleen arkkipiispa Johanneksen mukaan tässäkin on lopulta kysymys itsesuojelusta: ilman kanonista sidettä Konstantinopoliin suomalaiset ortodoksit saattaisivat sooloilla pelottavin seurauksin.

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispat, Herman, Paavali, Johannes ja Leo edustavat etnisiltä taustoiltaan virolaista, venäläistä, suomalaista ja karjalaista perinnettä.

On ehkä syytä tunnustaa, että vain kanoninen side Ekumeeniseen patriarkaattiin on taannut sen, että etnisyys ei ole noussut Suomessa ortodoksisuuden yli.


Kirjoittaja Jyrki Härkönen on ortodoksisen kirkon ylidiakoni ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut teokset ”Ortodoksinen etiikka ja dogmatiikka” (2007), ”Финляндская православная церковь” (2010), ”Lyhyt typikon-opas kliirosseille” (2011), ”Vastuullisen ihmisyyden puolesta - Arkkipiispa Leo” (2012), ”Sielun saarille - Suomen lähialueiden luostareita” (2014) ja ”Konstantinopoli - Kaupunki ennen Istanbulia” (2015).