Ukrainan vuonna 2014 alkaneessa sisällissodassa vastakkain ovat maan hallitus ja Venäjän tukemat separatistit. Sodassa on Venäjän kirkon mukaan kyse ”venäläisen idän” ja ”ukrainalaisen lännen” kamppailusta. Miten sota on vaikuttanut Ukrainan ortodoksisiin kirkkoihin? Käyvätkö nekin sotaa vai pyrkivätkö kirkot kriisin ratkaisemiseen?

Ukrainan uskonnollinen kenttä

Ukrainassa toimii kolme merkittävää ortodoksista kirkkoa. Näistä Moskovan patriarkaattiin kuuluva autonominen kirkko edustaa venäläisen tulkinnan mukaan Kiovan suuriruhtinaskunnan kastamisesta (vuonna 988) alkanutta varhaisortodoksista perinnettä. Virallisesti kirkko syntyi vuonna 1990, jolloin Moskovan patriarkaatti myönsi Ukrainassa oleville hiippakunnilleen autonomian, sisäisen itsemääräämisoikeuden. Vuonna 2010 noin neljännes Ukrainan väestöstä katsoi kuuluvansa tähän kirkkoon.

Toinen suuri ortodoksinen kirkko on Kiovan patriarkaatti. Se syntyi vuonna 1992, kun osa autonomisen kirkon hiippakunnista julistautui itsenäiseksi. Ne olivat vaatineet Moskovalta täyttä itsenäisyyttä, mutta kun tämä ei siihen suostunut, hiippakunnat toimivat oma-aloitteisesti. Kirkkoon kuuluu noin kolmannes Ukrainan väestöstä.

Kolmas eli Ukrainan autokefaalinen, täysin itsenäinen kirkko perustettiin Ukrainan alueen hiippakunnista Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918. Neuvostovalta tukahdutti kirkon, saksalaiset elvyttivät sen toisen maailmansodan aikana, ja sodan jälkeen kirkko siirtyi maanpakoon Pohjois-Amerikkaan. Se perustettiin uudelleen viimeisen neuvostojohtajan, Mihail Gorbatšovin, avoimuuspolitiikan aikana vuonna 1989. Kirkkoon kuuluu pari prosenttia väestöstä.

Ortodoksinen maailma tunnustaa näistä lailliseksi vain autonomisen kirkon. Kiovan patriarkaattia ja autokefaalista kirkkoa ei pidetä kirkkolaillisesti oikein perustettuina, koska ne itsenäistyivät Moskovan patriarkaatista ilman tämän suostumusta.

Arviolta kahdeksan prosenttia Ukrainan väestöstä kuuluu kreikkalaiskatoliseen, myös unioduksi kutsuttuun kirkkoon. Sen vankin tukialue on läntisin Ukraina. Kirkko syntyi Puola-Liettuan taivuteltua vuonna 1596 osan valtakunnan ortodoksiväestöstä hyväksymään Rooman ja Konstantinopolin Firenzessä vuonna 1439 solmiman kirkkojen yhdistymis- eli unionisopimuksen. Kreikkalaiskatolisen kirkon jumalanpalvelus perustuu ortodoksiseen käytäntöön, mutta se tunnustaa Rooman paavin korkeimmaksi esipaimenekseen.

Maailmansotien välisenä aikana kirkko toimi ensisijaisesti silloisen Puolan alueella. Toisen maailmansodan jälkeen alue liitettiin Neuvosto-Ukrainaan, ja kreikkalaiskatolinen kirkko liittyi ”vapaaehtoisesti” Moskovan patriarkaattiin vuonna 1946. Gorbatšovin avoimuuspolitiikan aikana se itsenäistyi uudelleen. Nykyisen konfliktin aikana kirkko on avustanut hädänalaisia. Moskovan patriarkka Kirill on syyttänyt sitä hajaannuksen aiheuttamisesta, koska sen toiminta hänen mukaansa vaarantaa Moskovan ja Rooman lähentymisen.

Noin 10 prosenttia Ukrainan väestöstä on protestantteja, muslimeja, katolilaisia, juutalaisia, armenialaiskristittyjä tai uusien uskontojen kannattajia. Hieman suurempi määrä ei virallisesti sitoudu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Ortodoksista kenttää sekoittaa se, että jopa neljännekselle ortodoksiväestöstä kirkollinen identiteetti on epäselvä. Kyselytutkimuksissa jotkut ovat esimerkiksi ilmoittaneet kuuluvansa Kiovan patriarkaattiin, mutta käyvänsä enimmäkseen Moskovan patriarkaatin seurakuntien palveluksissa. Tätä on selitetty sanomalla, että kyseiset henkilöt erottavat politiikan ja uskonnon: he ovat lojaaleja Ukrainan valtiolle, mutta tukeutuvat hengellisesti Moskovaan.

Autonominen kirkko: Moskovan myötäilyä ja Ukrainan hajottamista?

Ukrainan ortodoksista kirkoista autonominen kirkko on lähtökohtaisesti sidoksissa Moskovan patriarkaattiin. Kirkon odotetaan tukevan ja noudattavan patriarkaatin linjauksia. Suhteessa Ukrainaan niitä on patriarkka Kirillin aikana ohjannut ”Venäjän maailman” (russki mir) käsite, jota myös venäläiset poliitikot Putinista alkaen käyttävät. Se on uusi versio 1800-luvun slavofiileilta tutusta ajatuksesta, että Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat kirkollisesti ja poliittisesti yhtenäinen kansa ja alue.

Vieraillessaan vuonna 2009 vasta valittuna patriarkkana Ukrainassa Kirill tiivisti ”Venäjän maailman” kahteen asiaan, pyhään Venäjänmaahan (Rus’) ja ortodoksisten itäslaavien (venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten) suurenmoiseen sivilisaatioon. Krimin ”liityttyä” Venäjään maaliskuussa 2014 presidentti Putin totesi ”kaiken Krimillä kertovan jaetusta historiastamme ja kunniastamme. [--] [Suuriruhtinas Vladimirin] hengellinen urotyö, ortodoksisuuden omaksuminen, laski perustan kulttuurille, sivilisaatiolle ja arvoille, jotka yhdistävät Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän kansoja.” Molemmissa kannanotoissa määritellään siis uudelleen venäläisyyden maantieteellinen raja ja kyseenalaistetaan Ukrainan ja ukrainalaisten itsenäinen olemassaolo.

Autonominen kirkko on myötäillyt Kirillin politiikka tukemalla Venäjä-myönteisiä ukrainalaispoliitikkoja, kuten presidentti Leonid Kutšmaa ja nykyisen kriisin vuoksi kukistunutta Viktor Janukovitšia. Eräät kirkon edustajat, erityisesti Odessan ja Donetskin metropoliitat sekä Simferopolin ja Krimin arkkipiispa, ovat kannattaneet nykyistäkin kiinteämpien suhteiden solmimista Venäjään.

Elokuussa 2014 uusi arkkipiispa, Onufri, näytti hetkeksi muuttavan autonomisen kirkon kurssia sanoessaan, että Krimin tulisi palata Ukrainan yhteyteen ja että Kremlin ei pitäisi puuttua niemimaan asioihin. Kannanotto jäi kuitenkin ainoaksi lajissaan. Kiovan patriarkaatti onkin syyttänyt Onufria Moskovan myötäilemisestä.

Moskovalla ei ole varaa menettää autonomista kirkkoa

Kiovan patriarkaatin jännitteinen suhde autonomiseen kirkkoon johtuu sen edellä kerrotusta syntyhistoriasta. Patriarkaatti on perustamisestaan lähtien luonut omaa identiteettiään korostamalla ukrainalaisuuttaan, tukemalla ukrainalaismielisiä poliitikkoja sekä demonisoimalla Moskovaa poliittisena ja kirkollisena vihollisena.

Kiovan patriarkaatilla on takanaan monien ukrainalaisten tuki. Sen kansainvälistä uskottavuutta nakertaa kuitenkin yleisortodoksisen hyväksymisen puuttuminen. Pulma on yritetty ratkaista vetoamalla Konstantinopolin patriarkaattiin, jolla ortodoksisen tulkinnan mukaan on oikeus poikkeustapauksissa tehdä paikalliskirkkojen aseman muutoksia koskevia päätöksiä.

Konstantinopoli ei ole suostunut ukrainalaisten kirkonmiesten ja poliitikkojen pyyntöihin täydestä itsenäisyydestä. Se pitää vain autonomista kirkkoa kirkko-oikeudellisesti laillisena toimijana. Tämän vuoksi Kiovan patriarkaatti on viime vuosina esittänyt toiveen yhdistymisestä autonomisen kirkon kanssa. Autonominen kirkko tai käytännössä Moskovan patriarkaatti ei kuitenkaan ole halunnut neuvotella asiasta tai ylipäätänsä toimia yhteistyössä Kiovan kanssa.

Moskovan haluttomuus tukea siihen kuuluvan kirkon ja siitä yksipuolisesti irtautuneen kirkon yhteistoimintaa on ymmärrettävää. Kahden Ukrainassa toimivan kirkon yhdistymisestä syntyvä laillinen − ja ainakin käytännössä täysin itsenäinen − Ukrainan ortodoksinen kirkko olisi Moskovalle sekä poliittisesti että taloudellisesti valtava tappio. Väite kirkollisen perinteen jatkuvuudesta Kiovan kasteesta nykypäivään joutuisi kyseenalaiseksi. ”Yhteistä” uskoa ei enää voitaisi käyttää perusteena vaatimukselle kaikkien ”venäläisten” (itäslaavien) yhdistymisestä. Lisäksi Ukrainan irtautuessa Moskovasta patriarkaatti menettäisi jopa kolmanneksen seurakunnistaan, ja samalla merkittävän osan tuloista, joita se saa esimerkiksi tuohusten, kirjallisuuden, äänitteiden ja ikonien myynnistä sekä autonomisen kirkon ”maallisesta” liiketoiminnasta.

Moskovassa voidaan pelätä myös dominovaikutusta. Ukrainan itsenäistymisen jälkeen Valko-Venäjän vuonna 1990 perustettu Moskovan alainen autonominen kirkko voisi seurata esimerkkiä. Mittava kirkollinen hajoaminen olisi huomattava arvovaltatappio Moskovan patriarkaatille ja heikentäisi sen asemaa ortodoksisessa ja yleisemminkin kristillisessä maailmassa.  

Kansallismielisen ortodoksisuuden vahvistuminen

Itä-Ukrainan irtautumispyrkimysten ja Krimin Venäjään liittymisen jälkeen Kiovan patriarkaatti on entisestään korostanut isänmaallisuuttaan ja Venäjän uhkaa. Krimillä maaliskuussa 2014, Venäjään liittymisestä järjestetyn kansanäänestyksen aattona, patriarkaatti antoi julkilausuman, jossa todettiin:

”Olemme syvästi pettyneitä siihen, että Venäjän ortodoksinen kirkko ja sen päämies, patriarkka Kirill, eivät ole tehneet mitään verenvuodatuksen lopettamiseksi. [- -] [Päinvastoin,] Venäjän kirkon edustajat - - ovat julkisesti oikeuttaneet ja hyväksyneet Ukrainan-vastaisen hyökkäyksen sekä kutsuneet maahantunkeutujia ’rauhantekijöiksi’. Jumalan edessä [myös] Venäjän ortodoksisella kirkolla on vastuu Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.”

Ukrainan itsenäistymisen jälkeen Kiovan patriarkaatti on toistuvasti neuvotellut yhdistymisestä myös autokefaalisen kirkon kanssa. Nykyisen kriisin alettua neuvottelut ovat tiivistyneet. Ukrainan kulttuuriministeriön uskonto- ja kansallisuusasiain osaston johtaja Andri Juraš arvioi yhdysvaltalaiselle Radio Libertylle huhtikuussa 2015 antamassaan haastattelussa, että patriarkaatin ja autokefaalisen kirkon yhdistyminen on nykytilanteessa myös kummankin kirkon jäsenten tahto.

Kirkot ja rauhan rakentaminen

Mihin konflikti johtaa? Voivatko kirkot auttaa sen ratkaisemisessa? Moskovan patriarkaatti on antanut ymmärtää, että osa Ukrainasta kuuluu venäläiseen maailmaan. Rauha syntyy, kun venäläisen maailman maantieteelliset rajat ovat vakiintuneet. Kiovan patriarkaatti puolestaan pitää rauhan edellytyksenä Ukrainan ennen konfliktia vallinneiden rajojen palauttamisesta.

Suurten linjojen eroista huolimatta Kiovan patriarkaatti ja autonominen kirkko sekä eräät Ukrainan ja Venäjän protestanttiset kirkot ovat ilmaisseet yksimielisyytensä periaatteellisesta halustaan auttaa kriisistä kärsiviä. Ne järjestivät syksyllä 2014 Norjassa ja alkuvuodesta 2015 Saksassa kaksi yhteistapaamista, joissa pohdittiin vuoropuhelun edistämistä Ukrainan ja Venäjän eri uskonnollisten yhteisöjen välillä sekä mahdollisuuksia toimittaa humanitaarista ja pastoraalista apua kriisialueelle ja pakolaisille. Konkreettisiin toimiin ovat ryhtyneet lähinnä eräät protestanttiset yhteisöt.

Rauhan palauttamisesta on järjestetty tilaisuuksia myös Ukrainassa. Maaliskuun lopussa Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan muslimien edustajat kokoontuivat Naiset rauhan puolesta -liikkeen aloitteesta Kiovan patriarkaatin edustalle ilmaisemaan huolensa kriisin jatkumisesta sekä rukoilemaan rauhan puolesta. Pääsiäispuheessaan kaksi viikkoa myöhemmin Kiovan patriarkka painotti rauhan ja isänmaallisuuden merkitystä. Hän sanoi: ”Voimme olla ylpeitä Ukrainan asukkaista, jotka auttavat [Ukrainan] armeijaa; voimme olla ylpeitä sankarillisesta Ukrainan kirkosta ja vapaaehtoisista: lähimmäisen palveleminen ei ole turhaa. Se, joka aloitti sodan Ukrainassa, ei ottanut huomioon sitä, että ukrainalaiset tukevat toisiaan, tuntevat myötätuntoa lähimmäistään kohtaan, ja ovat valmiita uhraamaan henkensä aivan kuten taivaallinen sotnia [nebesnoji sotni, Euromaidanin protestien aikaan vuosien 2013 ja 2014 taitteessa kuolleet] - - ”.

Rauhasta onkin syytä kantaa huolta. Nykyisen kehityksen jatkuessa Itä-Ukrainasta voi tulla uusi Abhasia, Venäjän suojelema − ja ehkä tunnustama − ei-kenenkään-maa, joka toimii kuin itsenäinen valtio. Jos näin käy, myös kirkollinen hajaannus ja Kiovan ja Moskovan hengellinen kiista kärjistyy ja kasvattaa kylmän sodan kaltaista idän ja lännen vastakkainasettelua. Siksi Ukrainan kriisi ei ole vain ukrainalaisten ja venäläisten asia.

 

Kirjoittaja, Teuvo Laitila, FT on uskontotieteen dosentti ja yliopistonlehtori (ort. kirkkohistoria) Itä-Suomen yliopistossa.

Kirjallisuus ja lähteet:

Denysenko, Nicholas: Chaos in Ukraine: the churches and the search for leadership. Julkaisussa:  International Journal for the Study of the Christian Church 14:3 (2014), 242–259.

Elenskii, Viktor: Ukrainian Orthodoxy and the Ukrainian project. Julkaisussa: Russian Politics and Law 52:4 (2014), 7–33.

EurasiaNet23.1.2015: ”Orthodox Church leader reflects on the religious dimension of the Ukrainian crisis”, http://www.eurasianet.org/node/71756.

Kozelsky, Mara: Religion and the crisis in Ukraine. Julkaisussa: International Journal for the Study of the Christian Church 14:3 (2014), 219–241.

risu.org.ua 2014–2015: kreikkalaiskatolisten ylläpitämä uutissivusto, eri artikkeleita.