Itsenäisessä Suomessa yleinen käsitys ortodoksisesta kirkosta on vaihdellut melkoisesti. Alkuaan sitä pidettiin maallemme vieraana ”ryssänkirkkona”. Maailmansotien välillä julkisuuskuva pyrittiin suomalaistamaan, ja toisen maailmansodan jälkeen kirkosta tehtiin luterilaisen kirkon ekumeeninen kumppani. Viime vuosisadan lopulla ortodoksisuus esitettiin hengellisen rikkauden lähteenä ja suomalaisuuden eksoottisena puolena. Viime aikoina kirkon arvokäsitykset ja hallintomalli on nähty nykyajalle vieraana vanhoillisuutena.

”Ryssänkirkosta” kansankirkoksi

Suomen senaatti julisti marraskuussa 1918 Suomen ortodoksisen hiippakunnan sisäisissä asioissaan itsenäiseksi eli autonomiseksi kirkoksi. Päätökselle haettiin kirkollisen käytännön mukaisesti vahvistusta hiippakunnan äitikirkolta, Moskovan patriarkaatilta. Se saatiin alkuvuodesta 1921.

Patriarkaatin asema bolševikkien hallitsemalla Venäjällä oli kuitenkin uhanalainen. Lisäksi suomalaismieliset poliitikot ja ortodoksit pitivät kirkon sidonnaisuutta Venäjään ongelmallisena. Keskeinen syy tähän oli se, että valtaosalle suomalaisia ortodoksisuus oli entisen sortajan ja nykyisen vihollisen, ”ryssän”, uskonto. Muuttaakseen tätä käsitystä kansallismieliset ortodoksit kääntyivät opetusministeri E. N. Setälän tuella Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan puoleen. Tällä oli ortodoksisen maailman tunnustama oikeus ottaa poikkeustilanteissa yhteyteensä äitikirkostaan eroon joutuneita yhteisöjä. Suomessa ajateltiin, että yhteys ekumeeniseen patriarkaattiin pyyhkisi kirkosta ”ryssän” leiman ja tekisi siitä kansallisesti hyväksyttävän kreikkalaisen kirkon.

Konstantinopolin patriarkaatti täytti heinäkuussa 1923 suomalaisten toiveen. Suomen kirkon autonomian vahvistamisasiakirjassa sanottiin ekumeenisen patriarkaatin asettuneen ”Venäjän pyhimmän kirkon tilalle, jonka nykyisissä olosuhteissa on mahdotonta huolehtia [ortodoksisesta kirkosta Suomessa]”. Sanat ”nykyisissä olosuhteissa” jättivät avoimeksi mahdollisuuden, että Suomen kirkko voisi joskus palata Moskovan patriarkaatin yhteyteen.

Suomessa asiakirja tulkittiin sekä ortodoksisessa että muussa lehdistössä niin, että Konstantinopoli oli myöntänyt Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian, ei vain vahvistanut jo myönnettyä itsenäisyyttä. Näin alleviivattiin kirkon irtautumista Venäjästä ja tehtiin siitä luterilaisen kirkon rinnalle toinen suomalainen, kansallinen kirkko. Tämä asema oli pitkään juridisesti heikko, sillä kirkosta säädettiin vain asetuksilla. Laki Suomen ortodoksisesta kirkosta tuli lopulta voimaan 1.1.1970, ja sen myötä kirkon voi sanoa saaneen täyden kansankirkon aseman. Laki teki kirkosta myös valtionkirkon eli sitoi sen valtioon. Tämä asema pääosin purettiin 1.1.2007 voimaan tulleella uudella lailla.

Suomalaistuminen ja ekumeenistuminen

Tie kansankirkoksi kulki suomalaistumisen ja luterilaisten vaikutteiden omaksumisen kautta. Seurakuntahallinto oli jo vuonna 1905 muokattu vastaamaan luterilaista järjestelmää. Suomen itsenäistymisen jälkeen ortodoksinen kirkko omaksui luterilaiseen rippikouluun rinnastettavan nuorten kasvatuskäytännön, kristinoppikoulun.

Muita kirkkoa suomalaistavia muutoksia olivat venäläisiksi katsottujen piirteiden karsiminen kirkkoarkkitehtuurista ja ikonimaalauksesta, suomenkielisen jumalanpalveluksen ja kirkkolaulun kehittäminen sekä virkakielen muuttaminen suomeksi venäjän sijaan. Kirkon johdon Suomen valtion tuella toteuttamien toimenpiteiden tarkoituksena oli kasvattaa ortodokseista luotettavia ja yhteiskuntakelpoisia suomalaisia, joiden eriuskoisuus oli heidän yksityisasiansa. Osa papistoa tuki tätä esimerkiksi liittymällä suojeluskuntaan tai puhumalla uusien ”suomalaisten” käytäntöjen, kuten äitienpäivän vieton, puolesta. Samalla Suomen venäjää puhuva ortodoksinen vähemmistö, runsaat 10 000 ihmistä, sysättiin sivuraiteille. ”Väärän” kielen ja etnisen taustan takia sen ei katsottu mahtuvan suomalaisuuden tai suomalaisen ortodoksisen kirkon piiriin.

Itsenäisen Suomen ensi vuosikymmeninä ortodoksinen väestö keskittyi Raja-Karjalaan, missä se oli enemmistönä. Ortodoksinen kirkko oli kaukana useimpien suomalaisten elämästä, eikä sen suomalaisuutta yleisesti juuri pohdittu. Tilanne muuttui toisen maailmansodan ja Karjalan luovuttamisen jälkeen. Valtio ja monet luterilaiset seurakunnat kyllä tukivat kirkkoa instituutiona: valtio esimerkiksi korvasi huomattavan osan sen kiinteän ja irtaimen omaisuuden menetyksistä. Sen sijaan ortodoksiväestö sai huomata, että kirkon julkisuuskuvan suomalaistaminen ei tarkoittanut ortodoksien näkemistä suomalaisina. Monelle evakkosukupolven ja heidän lapsiensa edustajalle kohtaaminen Karjalan ulkopuolisen Suomen kanssa oli traumaattinen kokemus: ”Suomalaisen kirkon” jäseniä kohdeltiin muukalaisina, ”ryssinä”, joita kehotettiin palaamaan ”kotiinsa” Venäjälle.

Tilannetta ei parantanut se, että evakuoitu väestö sijoitettiin hajalleen eri puolille Suomea. Vähemmistöön kohdistui yhtenäistämispaine. Se johti väestön suomalaistumiseen tavalla, johon kirkon johto ei ollut pyrkinyt − kääntymiseen luterilaisuuteen tai vähintään lasten kastamiseen luterilaisiksi. Tällä tavalla kirkko menetti ainakin 20 000 jäsentä.

Ehkä paradoksaalisesti kääntyminen johti myös julkisuuskuvan muuttumiseen. Luterilaistuneet karjalaisortodoksit eivät herättäneet kantaväestössä merkittävää vastustusta. Lisäksi kotoutumista tuki eräiden ortodoksien halu tehdä ”ekumeenista” yhteistyötä, kuten järjestää luterilaisen seurakunnan kanssa yhteisiä rukoushetkiä. Valtiovaltakin integroi kirkkoa sotien jälkeiseen Suomeen kutsumalla sen johtoa luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon johtohenkilöiden tapaamisiin. Näin kirkko sai poliittisen roolin ”hyvien naapuruussuhteiden” rakentamisessa, ja 1900-luvun viimeisellä kolmanneksella ortodoksinen kirkko alkoi näyttää kaikin puolin suomalaiseen yhteiskuntaan sopivalta ilmiöltä.

Karjalaisuus ja hengellisyys

Vuonna 1960 arkkipiispaksi valittu Paavali ei ollut kovin tyytyväinen kääntymisen kautta tapahtuvaan ortodoksien ”suomalaistumiseen”. Hän oli jo toisen maailmansodan aikana puhunut vahvan ortodoksisen ja karjalaisen identiteetin puolesta, ja alkoi arkkipiispana toimia sellaisen rakentamiseksi.

Karjalaisväestö, niin ortodoksit kuin luterilaiset, oli jo pian toisen maailmansodan jälkeen alkanut luoda uutta identiteettiä, jonka pohjana oli ”mielikuvien Karjala”. Sen ilmenemismuotoja olivat pitäjäjuhlat ja -kirjat. Paavali rakensi ortodoksisen kirkon identiteettiä tälle pohjalle korostaen karjalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta. Hänen voi sanoa onnistuneen tavoitteessaan. Vaikka ortodoksit muodostivat vain runsaat 10 prosenttia siirtokarjalaisista (noin 50 000 henkeä), suomalaisessa julkisuudessa Karjalaan ja karjalaisuuteen alettiin liittää nimenomaan ortodoksisia elementtejä, kuten tšasouna, ikoni, pääsiäisyön jumalanpalvelus, pasha ja Valamon luostari. Näin ortodoksisuudesta tuli kovia kokeneen ”suomalaisen heimon” uskonto, ja monelle ei-ortodoksillekin osa arvokasta karjalaista kulttuuriperinnettä.

Heimohenkisen ortodoksisuuden syrjäytti 1970-luvulla hengellinen etsintä, joka oli osa edellisellä vuosikymmenellä eri puolilla maailmaa alkanutta uususkonnollisuutta. Siihen kuului mietiskely, hiljentyminen sekä ”aidon” elämäntavan ja henkisten arvojen etsintä vastapainoksi materialistiseksi koetulle valtakulttuurille.

Suomessa jotkut hengelliset etsijät löysivät joogan tai jonkin muun itämaisen itsekasvatusperinteen. Toiset päätyivät ”karjalaisen” kulttuuriperinteen kautta ikonimaalaukseen, ortodoksiseen kirkkolauluun tai hiljentymistraditioon. Lyhyessä ajassa ortodoksisuudesta tuli etenkin koulutetun väestön piirissä muoti-ilmiö, ja viimeistään Heinäveden Valamon uuden pääkirkon vihkimisen (1977) aikaan ortodoksinen kilvoittelu oli juurtunut osaksi suomalaista hengellisten vaihtoehtojen etsintää. Moni luterilainenkin, myös pappi, kiinnostui siitä, ja pian enemmistö ikonimaalareista ja Valamon hiljentymisretriittien osanottajista oli muita kuin ortodokseja. Moni heistä liittyi ortodoksiseen kirkkoon, jonka väkiluku alkoi kasvaa vuoden 1980 tienoilla − ensi kerran toisen maailmansodan jälkeen.

Ulkopuolisten ”löytäessä” ortodoksisen tradition myös kirkko ryhtyi korostamaan itseään alkukirkon, ei ensisijaisesti karjalaisen perinteen, vaalijana. Arkkipiispa Paavali näytti tässäkin esimerkkiä julkaisemalla kaksi teosta, Miten uskomme (1978) ja Uskon pidot (1986). Edellinen on yleinen johdanto ortodoksisuuteen, jälkimmäinen jumalanpalveluksen kuvaus ja selitys. Molemmat oli tarkoitettu muille kuin ortodokseille, vaikka ne tietysti palvelivat myös heitä. Teosten myötä kirkko astui Paavalin hahmossa ei-ortodoksien eteen ja sanoi: katsokaa, miten paljon annettavaa meillä on teille. Muutama vuosikymmen aikaisemmin olisi ollut mahdotonta kuvitella ortodoksin tekevän lähetystyötä Suomessa.

Konservatiivi?

Ortodoksinen kirkko astui esiin hengellisyyden opettajana ajankohtana, jolloin yhteiskunnallinen ja ideologinen kenttä oli vahvassa käymistilassa. Vain vähemmistö löysi uusia arvoja uudenlaisesta hengellisyydestä. Enemmistö vaati maallisempaa muutosta, kuten poliittisen järjestelmän vaihtamista tai patriarkaalisen ideologian kumoamista. Samalla kyseenalaistettiin kansallisen ideologian iskusanat: koti, kirkko ja isänmaa, joihin ortodoksinen kirkko oli suomalaistuessaan sitoutunut.

Tässä tilanteessa kirkko sai (1987) uuden arkkipiispan, Johanneksen. Hänen arvomaailmaansa voi kutsua kansalliseksi, vaikka piispa itse puhuikin perinteisten kristillisten arvojen säilyttämisestä.

Johanneksen kaudella kirkon julkisuuskuva muuttui aiempaa konservatiivisemmaksi. Tätä tuki se, että kirkossa ei käyty julkista keskustelua liberaaleina pidetyistä muutoksista, kuten naisten vihkimisestä papeiksi (minkä luterilainen kirkko hyväksyi vuonna 1986) tai homoseksuaalien asemasta ja oikeuksista.

Ortodoksisen kirkon konservatiivinen julkisuuskuva on vahvistunut Johanneksen eläkkeelle siirtymisen (2001) jälkeen. Tähän on kaksi syytä. Yhtäältä kirkko ei juuri ole pyrkinyt muuttamaan julkisuuskuvaansa. Toisaalta muut kuin ortodoksit ovat aiempaa aktiivisemmin kommentoineet kirkon toimintaa, erityisesti asioita ja ilmiöitä, jotka ovat ristiriidassa nykyajan länsimaisen arvomaailman ja lainsäädännön kanssa. Esimerkkeinä mainittakoon pastori Mitro Revon europarlamenttiehdokkuudesta julkisuudessa käyty debatti vuonna 2009 sekä Helsingin piispan Irja Askolan osallistuminen ortodoksiseen pappisvihkimykseen Uspenskin katedraalissa maaliskuussa 2015.

Molemmissa tapahtumissa julkinen huomio kohdistui kirkollisen ja yhteiskunnallisen lainsäädännön välisiin eroihin tai ristiriitaisuuksiin. Julkisessa keskustelussa jälkimmäinen asetettiin edellisen yläpuolelle. Kyseisessä asetelmassa kirkosta tuli konservatiivinen, sisäisesti ristiriitainen ja nykypäivän ihmisoikeusajattelulle vieras ilmiö – mitä sen ei tarvitse olla.

Yhteenveto

Ortodoksisen kirkon julkisuuskuvan muutokset viimeisen sadan vuoden aikana kertovat kirkon ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksesta. Ne ovat yksi ilmaus siitä ”neuvottelusta”, jota kirkko ja yhteiskunta käyvät määrittääkseen, mikä kirkossa on yhteiskunnan kannalta olennaista.

Pitkään julkisuuskuva vastasi ortodoksisen kirkon toiveita tai oli ainakin sovitettavissa kirkon itseymmärrykseen. Kirkko oli osa suomalaisen yhteisöllisyyden rakentamista. Kun tällainen ”suuren kertomuksen” projekti hylättiin, huomio kiinnitettiin yksittäisiin tapahtumiin ja mielipiteisiin, jotka eivät vastaa tämän päivän arvomaailmaa ja käytäntöjä. Tätä kautta kirkosta tuli patavanhoillisuuden edustaja. Edellä mainittu on ortodoksiselle kirkolle suuri haaste. Eräät muut kirkot ovat vastanneet haasteeseen lähtemällä aktiivisesti etsimään paikkaansa nykyajassa tarttumalla sellaisiin kysymyksiin, joissa niillä on annettavaa nykyajalle. Samalla ne ovat muuttaneet julkisuuskuvaansa. Nähtäväksi jää, mikä on ortodoksisen kirkon valinta.

 

Kirjoittaja, Teuvo Laitila, FT on uskontotieteen dosentti ja yliopistonlehtori (ort. kirkkohistoria) Itä-Suomen yliopistossa.

Kirjallisuutta:

Hiiro, Jukka: Luterilaisen naispiispan vierailu käynnisti oppiriidan Suomen ortodoksikirkossa. Helsingin Sanomat 3.3.2015.

Laitila, Teuvo: The Finnish Orthodox Church. Teoksessa: Eastern Christianity and politics in the twenty-first century,  Lucian N. Leustean (toim.). London, Routledge 2014, 280–294.

Loima, Jyrki: Muukalaisina Suomessa: kaakkoisen Kannaksen kreikkalaiskatoliset venäläisseurakunnat kansallisena ongelmana 1889–1939. [Helsinki, Omakustanne] 2001.

Martikainen, Tuomas & Laitila, Teuvo: Population movements and Orthodox Christianity in Finland, 151–178. Teoksessa: Orthodox identities in Western Europe, Maria Hämmerli (toim). Farnham, Ashgate 2014.