Ihmisoikeuksien aatehistoriallinen perusta asetettiin myöhäiskeskiajalla yksilöä ja tahdonvapautta korostavien keskustelujen pohjalta. Yksilöä korostavan ajattelun mukaan yksilön perustavin oikeus on oikeus elää, jonka perusteella ihminen on itsensä omistaja ja vapaa alistamiselta.

Yksilön oikeuksien kehittymisen myötä keski- ja uuden ajan luonnonoikeus- ja sopimusteoreetikot alkoivat muotoilla käsitystä laeista ja valtiosta yksilön luonnollisten oikeuksien turvaajana ja edistäjänä. Individualistiset yksilönoikeudet päätyivät ihmisoikeusjulistukseen toisen maailmansodan seurauksena, kun natsi-Saksan toimeenpaneman juutalaisten joukkotuhon katsottiin johtuneen ihmisyyden lakien hylkäämisestä. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin, jotta jokainen yksilö voisi elää vapaata ja ihmisarvoista elämää.

Ihmisoikeudet toteutuvat usein vain paperilla

Ihmisoikeuksien tunnustamisen vaatimus on läpäissyt modernin yhteiskunnan maailmanlaajuisesti. Yhdistyneiden kansakuntien perusajatus ihmisen koskemattomuudesta ja ihmisyydestä arvona sinänsä on kirjattu lähes jokaisen valtion perustuslakiin. Vaikka ihmisoikeusajattelu on näennäisesti hyväksytty ympäri maailmaa, sen totetuminen ruohonjuuritasolla on kuitenkin puutteellista etenkin länsimaiden ulkopuolella. Suuri osa ihmisoikeuksiin kohdistuvasta kritiikistä tulee maista, jotka eivät hyväksy ihmisoikeusjulistuksen takana olevaa länsimaista ihmiskäsitystä ja maailmankuvaa.

Aatehistorian puutteellinen tuntemus on johtanut konflikteihin

Ihmisoikeusajattelua on vaivannut juurettomuus ja paternalistisuus: ihmisoikeudet on otettu ylhäältä annettuina luonnollisina oikeuksina ja sellaisina niitä on myös markkinoitu eteenpäin käsittelemättä niiden alkuperää tai perusteita. Ihmisoikeuksien aatehistorian huomiotta jättäminen on johtanut konflikteihin eri kulttuurien välillä, ihmisoikeusajattelun vastustamiseen ja paternalistiseen ajatteluun länsimaiden puolelta.

Jotta kulttuurien välinen rauhanomainen kohtaaminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen tulisivat mahdollisiksi, on tunnettava se historiallinen tilanne ja ne teoreettiset edellytykset, joiden myötä käsitys yksilön luonnollisista ja luovuttamattomista oikeuksista alkoi muotoutua. Vasta kun ymmärretään minkälaiseen ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan ihmisoikeudet perustuvat, voidaan vieraita kulttuureita kohdata aidosti ja nostaa esille tärkeitä kysymyksiä ihmisoikeusajattelun näkökulmasta.

Ihmisoikeusajattelun keskiaikaiset juuret: Kohti yksilöllistä ihmiskäsitystä

Ihmisoikeuksien kehityshistoria on ajoitettavissa sydänkeskiajalle, 1100-1300-luvuille, yksilöllisen ja tahtoa korostavan ihmiskäsityksen muotoutumiseen. Varhaisimmat ihmistä yksilönä tarkastelleet ajattelijat olivat voluntaristeja (lat. voluntas, tahto). Heidän mukaansa vapaa tahto erotti ihmisen muista ihmisistä omaksi yksilökseen. Voluntaristit arvostelivat keskiajalla vallinnutta aristoteelista ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihmisyyden ylin tunnusmerkki oli universaali järki (lat. ratio). Aristoteelisen ajattelutavan mukaan järjen periaatteet olivat kaikille samat, eikä ihmistä tällöin tarkasteltu yksilöllisenä subjektina. Voluntaristisen ajattelun myötä aristoteelinen ihmiskäsitys sai haastajan, koska voluntaristinen ajattelu perustui vapaan tahdon vaatimukseen ja piti sitä itseisarvona. Tällaisen ajattelutavan pohjalta oli mahdollistsa kehitellä teorioita siitä, minkälaisia yksilöllisiä perusoikeuksia ihmisillä tulisi olla, jotta vapaan tahdon periaate toteutuisi.

Itsensä omistamisen oikeus

Itsensä omistamisen oikeus oli yksi varhaisimmista yksilön oikeuksista. Se johdettiin yksilön oikeudesta elää tai tarkemmin sanottuna pysyä hengissä. Myöhäiskeskiaikaisten teoreetikkojen kuten Henri Ghentiläisen (n. 1217-1293), Godefroid de Fontainesin (1250-1309) ja Francisco Vitorian (n. 1480-1546) mukaan yksilön oikeus omistaa itsensä on sekä luonnollinen että luovuttamaton perusoikeus. Itsensä omistamisen oikeuden perusteella kenelläkään muulla ihmisellä ei ole omistusoikeutta yksilön ruumiiseen. Kuitenkin sekä teoreetikot myöhäiskeskiajalla, että heidän työnsä jatkajat uudella ajalla uskoivat pitkään, että Jumalalla on niin kutsuttu yliomistus ihmiseen.

Myöhiskeskiaikaisten yksilönoikeuksia puolustavien teoreetikkojen perustelut poikkeavat huomattavasti aikaisemmista moraalifilosfisista perusteluista, koska ne eivät rakentuneet objektiivisen moraalilain[1] varaan, vaan perustuivat subjektiiviseen ja tapauskohtaiseen arviointiin yksilön perusoikeuksien näkökulmasta. Huomioinarvoista on myös se, että itsensä omistamisen oikeutta on alustapitäen käytetty puolustamaan yhteiskunnan heikko-osaisten oikeuksia: Henri Ghentiläinen puolusti kuolemaantuomitun vangin oikeutta paeta pelastaakseen henkensä, Godefroid de Fontaines puolusti nälkää näkevän oikeutta varastaa ruokaa henkensä pitimiksi ja Francisco Vitoria puolusti intiaanien oikeuksia Espanjan kruunun harjoittamaa sortoa vastaan. Vitoria kirjoitti: "[S]yntinen ei menetä luonnollista omistusta omiin tekoihinsa tai omaan ruumiiseensa; syntisellä on oikeus puolustaa omaa elämäänsä."[2] Vitoria myös korosti: vaikka luonnollinen omistusoikeus omaan itseen on saatu Jumalalta, se ei ole kristittyjen etuoikeus, vaan jokaisella ihmisellä on uskontoon katsomatta oikeus puolustaa omaa elämäänsä, koska hänellä on luonnollinen itseomistus siihen.

Vapausoikeudet ja lakikäsityksen murros

Käsitys vapausoikeuksista kehittyi itsensä omistamisen oikeuden rinnalla. Vapausoikeusteoreetikkojen mukaan ihmisillä on oikeus toteuttaa kaikkia Jumalalta saamiaan luonnollisia kykyjä, kuitenkin niin, etteivät he vahingoita teoillaan muita. Vapausoikeusajattelu johti uuden lakikäsityksen muotoutumiseen, koska vapausoikeusteoreetikot samaistivat käsitteen oikeus (lat. ius) ja vapaus (lat. libertas). Lakeja oli aikaisemmin totuttu pitämään vapauden rajoittajina, mutta voluntaristisen käsityksen mukaan niiden tuli edistää vapauksien toteutumista. Teologi Konrad Summenhart (1455-1502) kirjoitti: "Libertas on yksi oikeuksien laji, ja vapaalla ihmisellä on tämä oikeus itseensä nähden, nimittäin [oikeus] toimia kuten hän tahtoo. Se laki on määritelty Institutiones-teoksessa, de iure personarum, § 1, henkilön luonnollisena kykynä tehdä mitä hän tahtoo, ellei sitä ole lailla kielletty."[3] Vapausoikeusteoreetikkojen mukaan lakien tuli suojella ja edistää yksilönoikeuksien ja vapauksien toteutumista. Myöhäiskeskiaikaisten teoreetikkojen ajatukset siirrettiin uudella ajalla uuteen kontekstiin, kun heidän kehittelemistään yksilönoikeuksista tuli sopimusteoreettisten yhteiskuntafilosofioiden perusjalka.

Modernin valtiokäsityksen perusteet: Yhteiskunta yksilön suojelijana

Uuden ajan teoreetikot kuten Thomas Hobbes (1588-1679) ja John Locke (1632-1704), jatkoivat keskiaikaisten teologifilosofien luoman yksilöoikeusajattelun kehittelyä. Uudella ajalla näkökulma siirtyi kuitenkin yksittäisten oikeuksien tarkastelemisen sijasta yhteiskuntateorioiden luomiseen. Uuden ajan yhteiskuntafilosofien keskeisimpiin kysymyksiin kuului, kuinka oikeudenmukainen poliittinen yhteiskunta tulisi järjestää niin, että yksilön oikeudet toteutuisivat yhteiskunnassa. Uudenlaisen kysymyksenasettelun tuloksena muotoutuivat ensimmäiset sopimusteoreettiset mallit. Hobbesin ja Locken teorioiden mukaan yhteiskunnan tulisi rakentua keskenään vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisten solmiman sopimuksen varaan, niin, että ihmiset päättävät itse siitä, kuinka heitä hallitaan. Locken mukaan valtion kaikkien toimien tuli tähdätä yksilön elämän (life), vapauden (liberty) ja omistusten (estates) suojelemiseen.

Tahdonvapauden periaate, itsensä omistamisen oikeus ja oikeus vapauteen ovat itseisarvoisessa asemassa kaikissa moderneissa yhteiskuntafilosofisissa malleissa. Modernin käsityksen mukaan valtion ainut tehtävä on yksilön hyvän, eli sorrosta vapaan elämän turvaaminen ja edistäminen. Lait ovat oikeutettuja vain silloin, kun ne suojelevat jokaisen ihmisen perusoikeuksia muiden ihmisten sortoa ja mielivaltaa vastaan. John Stuart Mill (1806-1873) korostaa edellä mainitun lisäksi vielä: "Ainut osa ihmisen käytöksestä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se, joka koskee muita."[4] Itseään koskevissa asioissa yksilön vapaus on ehdoton, koska omantunnonvapaus on loukkaamaton oikeus.

Ihmisoikeusajattelu vastustamaan natsi-ideologiaa

Monet valtio-oikeudelliset asiakirjat olivat turvanneet yksilön oikeudet 1900-luvulle tultaessa. Vielä ei kuitenkaan oltu solmittu kansainvälisiä ihmisoikeudet tunnustavia sopimuksia. Ihmisoikeusajattelu pääsi esille kansainvälisellä tasolla vasta 1940-luvun jälkeen toisen maailmansodan päätyttyä Natsi-Saksan häviöön, jonka seurauksena ajatus ihmisoikeuksien kansainvälisestä turvaamisesta muotoutui.

Natsien toimeenpanemaa juutalaisten joukkotuhoa pidettiin äärimmäisenä esimerkkinä siitä, mitä voi tapahtua, ellei yhteiskunta rakennu vapauden, tasa-arvon ja itsensä omistamisen käsitteiden varaan. Nürnbergin sotaoikeudenkäynnissä natsijohtajat tuomittiin syytten mukaan ihmisyyden lakien perusteella, joita heidän katsottiin rikkoneen. Oikeudenkäynnin seurauksena kansainvälisen lain arvovalta laajeni ja sen uudeksi tehtäväksi muotoutui yksittäisten kansalaisten suojeleminen heidän oman valtionsa harjoittamaa sortoa vastaan. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin turvaamaan maailmanrauhaa ja suojelemaan ja edistämään ihmisoikeuksien toteutumista.

Moderni valtiokäsitys: Miten yhteiskunta suojelee yksilöä?

Ihmisoikeusajattelu on muotoutunut individualistisen ihmiskäsityksen ja etiikan kehittyessä. Ihmisoikeuksia pidetään sekä luonnollisina että yhteiskunnallisina oikeuksina, koska niiden turvaaminen edellyttää sellaisen yhteiskunnan olemassaoloa, joka suojelee ja lisää yksilön oikeuksia ja vapauksia. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeudet toteutuvat, perustuu itsensä omistamisen oikeuden, vapausoikeuksien ja ihmisarvon periaatteille. Ihmisoikeuksien varaan perustuvan yhteiskuntakäsityksen mukaan ihmisluonnon hylkääminen johtaa raakalaismaisiin tekoihin ja yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen. Natsi-Saksan tapahtumat ovat varoittava esimerkki siitä, mitä voisi tapahtua, jos ihmisoikeuksia ei kunnioitettaisi.

Kirjoittaja Ilse Paakkinen on TM, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma "Koskemattomuus ihmisoikeutena. Länsimaisen ja intialaisen koskemattomuuskäsitteen vertailua" hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa huhtikuussa 2006.

Lähteet ja kirjallisuus

Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Suom. ja sel. Simo Knuuttila. Classica-sarja. Helsinki. Gaudeamus 1989 (n. 350 eaa.).

Douglas, Lawrence: The Memory of Judgement. Making Law and History in the Trials of the Holocaust. New Haven. Yale University Press 2001.

Gerson, Jean: De vita spirituali animae. - Oeuvres completes III. Paris. Desclée & Cie 1962.

Hobbes, Thomas: Leviathan. Or the Matter, Forme and Power of a Commonwealth Ecclesticall and Civil. 7p. London. Collier Books 1970 (1651).

Locke, John: Two Treatises of Government. Ed. Peter Laslet. Cambridge texts in the History of Political Thought. Cambridge. University Press 1988 (1689).

Mill, John Stuart: On Liberty. 8p. London. Watts & Co 1929 (1859).

Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria. Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100- 1300-luvuilla. Jyväskylä. Atena 2003.

Paakkinen, Ilse: Koskemattomuus ihmisoikeutena. Länsimaisen ja intialaisen koskemattomuuskäsitteen vertailua. Helsinki. Yiopistopaino 2006.

Rousseau, Jean-Jacques: Yhteiskuntasopimuksesta. Eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet. Suom. J. V. Lehtonen. 2p. Hämeenlinna. Karisto Oy 1988 (1762).

Schüssler, Rudolf: Moral Self-Ownership and Ius Possessionis in Late Scholastics. - Transformations in Medieval and Early Modern Rights Discourse. Ed. Virpi Mäkinen and Petter Korkman. Dordrecht. Springer 2005.

Tierney, Brian: The Idea of Natural Rights. Studies on Natural Rights, Natural Law, and Church Law 1150-1625. Emory University Studies in Law and Religion; 5. Atlanta. Scholars Press 1997.

- Dominion of Self and Natural Rights Before Locke and After. - Transformations in Medieval and Early Modern Rights Discourse. Ed. Virpi Mäkinen and  Petter Korkman. Dordrecht. Springer 2005.

Varkemaa, Jussi: Summenhart's Theory of Rights: A Culmination of the Late Medieval Discourse on Indiviual Rights. -Transformations in Medieval  and Early Modern Rights Discourse. Ed. Virpi Mäkinen and Petter Korkman. Dordrecht. Springer 2005.

 

Linkkejä ihmisoikeusaineistoon:

Declaration of the Rights of Man and of the Citizen

Petition of Rights

Universal Declaration of Human Rights

 

 

 


 

 

[1] Monet keskiaikaiset teologit ja ajattelijat pitivät yleistä moraalilakia Jumalalta saatuna ikuisena ja muuttumattomana lakina (ius divinum), jonka mukaan hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä. Mäkinen 2003, 151-152.

[2] Tierney 2005, 186.

[3] Varkemaa 2005, 132.

[4] Mill 1982, 17.