Suomen kirkon Virsikirjasta löytyy unkarilaisia virsiä. Yli 50 luterilaisella seurakunnalla on ystävyysseurakunta Unkarin luterilaisessa kirkossa. Kirkon piirissä ei ole käsitystä, miten tiiviitä suhteet unkarilaisten ja suomalaisten luterilaisten välillä olivat maailmansotien välissä ja kylmän sodan aikana, sanoo TM, FM Anna-Maija Viljanen-Pihkala

SKHS Viljanen PihkalaSuomen kirkkohistoriallinen seura on kustantanut Viljanen-Pihkalan väitöskirjan.

Ystävyysseurakuntatoiminta syntyi 1980-luvun alkupuolella, mutta sitä pohjustettiin jo 1920-, 1930- ja 1960-lukujen pappis- ja opiskelijavaihdoissa. 

Toinen maailmansota oli käytännössä katkaissut kirkkojen välisen yhteyden. Suhteiden elvyttämisen alkuvaihetta, noin kahden ja puolen vuoden ajanjaksoa Viljanen-Pihkala on tutkinut väitöskirjassaan ”Unkarin yhteiskunnallisen ja kirkkopoliittisen tilanteen vaikutus suomalais-unkarilaisiin luterilaisiin yhteyksiin 1956–1958”. Neljästä eri unkarilaisesta arkistosta, Luterilaisen maailmanliiton, Kirkkojen maailmanneuvoston ja lukuisista suomalaisista arkistoista koottujen lähteiden perusteella on syntynyt 400-sivuinen väitöskirjan, jonka Suomen kirkkohistoriallinen seura on kustantanut.

– Esimerkiksi ystävyysseurakuntien olisi hyvä tuntea suhteiden juuret, perustelee Viljanen-Pihkala tutkimuksensa tarpeellisuutta.

Suhteet olivat vastavuoroisia ja henkilökohtaisia

– Harvoin suhteet toisten maiden kirkkoihin ovat olleet vastavuoroisia siten, että osataan toinen toisten kieltä. Tutkittavana ajanjaksona Unkarin luterilaisessa kirkossa oli 400 pappia. Heistä 20 eli 5 % osasi suomea ja Suomessakin oli monia unkarinkielentaitoisia pappeja, tutkija huomauttaa.

Usein vaihtosuhteet jättivät henkilökohtaisia siteitä Unkariin. Henkilökohtaiset yhteydet selittävät myös tutkijan kiinnostusta aiheeseensa.

– Vaarini Paavo Viljanen oli Unkarissa vaihto-opiskelijana 1930-luvun alussa. Hän oli pappi ja aktiivinen toimija vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. En ole itse koskaan häntä tavannut, Viljanen-Pihkala kertoo.
Viljasen perheen suhteet Unkariin eivät katkenneet isoisän kuolemaan. Kun Viljanen-Pihkala oli 12-vuotias, hän pääsi isänsä mukana kolmeksi kuukaudeksi rautaesiripun taakse koulun penkille ja myöhemmin lukiolaisena vaihto-oppilaaksi Budapestiin.

Yliopistossa Viljanen-Pihkala alkoi opiskella teologian ohella myös unkarin kieltä. Se tuli käyttöön kirkkohistorian gradututkimuksessa ja myöhemmin väitöstutkimuksessa.

Kommunistihallinnon nimittämä piispa ja pappi vierailevat Suomessa SRK:n kutsumana


Viljanen-Pihkalan tutkimus alkaa keväästä 1956, jolloin Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) kutsui vieraakseen pastori Béla Csepregin. Hän oli vaihto-opiskeluvuotensa aikana löytänyt hengellisen kodin vanhoillislestadiolaisuudesta. Samaan aikaan Unkarissa valmistauduttiin KMN:n keskuskomitean kokoukseen, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa itäblokissa.

Unkarista kysyttiin yllättäen, pääsisikö kommunistien tuella piispaksi tullut László Dezséry Csepregin mukana Suomeen ja annettiin ymmärtää, että Suomeen matkustaisivat joko molemmat tai ei kumpikaan.

Kommunistien hallitsema Unkarin valtion kirkollisasiainvirasto halusi, että Unkarin luterilainen kirkko elvyttäisi suhteensa Suomen luterilaiseen kirkkoon ja tähän tarvittiin piispatason kanssakäymistä.

– Ennen kokousta kommunistisella hallinnolla oli tarve näyttää, että maassa on uskonnonvapaus ja maalla on kansainvälisiä suhteita rautaesiripun toiselle puolelle. Yhteys Suomeen oli pienempi paha kuin länsimielisempään Ruotsiin, tutkija selittää.

Arkkipiispa ei halunnut kutsua Dezséryä Suomeen, koska olisi hyväksynyt Unkarin luterilaisen kirkon piispojen Lajos Ordassin ja Zoltán Túróczyn poliittisista syistä tapahtuneet erottamiset. SRK ohitti Suomen luterilaisen kirkon johdon, ja ilmaisi kirjeessään kierrellen ovien olevan avoimet myös piispalle. Unkarissa se tulkittiin kutsuksi ja puhuttiin kirkollisesta vierailusta.

Kansannousu ja Neuvostoliiton miehitys 1956 avasivat suomalaisten kukkarot

Unkarin lokakuisen 1956 kansannousun, jonka neuvostojoukot kukistivat, jälkeen suomalaisilla oli halu auttaa unkarilaisia. Kirkollisissa lehdissä välteltiin kuitenkin visusti mainitsemasta Neuvostoliittoa nimeltä. Myötätuntoa unkarilaisille nostatettiin puhumalla ”vieraasta miehittäjästä”, ”vieraasta vallasta” tai ”miehittäjästä”.

Suomen kirkoissa kerättiin tuomiosunnuntaina 1956 Unkarin luterilaiselle kirkolle ennätyssuuri kolehti, nykyrahaksi muutettuna 215 000 euroa.

– Kolehti kerättiin aineellisen ja henkisen hädän lieventämiseksi. Siitä tuli yksi mahdollisuus auttaa rautaesiripun takaista sukulaiskansaa.

Koska rahallista avustusta ei voinut antaa johtuen muun muassa Suomessa voimassa olleesta valuuttasäännöstelystä, kolehti toimitettiin Unkariin paperina virsikirjojen, Raamattujen ja muun hengellisen materiaalin painattamiseen.

Suomalaiset olivat tarkkoja siitä, että paperi päätyisi nimenomaan kirkolle eikä kommunistien käsiin.

Unkarissa keskushallinto huolehti yhteyksistä

Yhteyksiä suomalaisten ja unkarilaisten välillä oli Viljanen-Pihkalan havaintojen mukaan neljällä tasolla. Ruohonjuuritasolla yhteydenpitäjinä olivat ne papit, jotka olivat olleet vaihdossa toisessa maassa.

– Järjestötaso, kuten Suomessa herätysliikkeet, pappisliitto ja Luterilainen maailmanliiton suomalainen kansalliskomitea, puuttui Unkarista kokonaan, koska 1950-luvun alussa kirkolliset järjestöt oli lakkautettu. Siksi Unkarissa yhteydenpidossa kirkon keskushallinto korostui, selittää Viljanen-Pihkala.

Käytännössä kaikki yhteydenpito kirkkojen välillä kulki kirkon kahden piispan kautta. Tämän lisäksi suhteita ohjasi Unkarin valtion kirkollisasiainvirasto, joka päätti muun muassa maahantuloluvista ja passien myöntämisestä. Suomessa kirkkojen välistä suhdetta ei nähty tarpeelliseksi virallistaa, vaan järjestötason aktiivisuutta pidettiin riittävänä. Tämä aiheutti Unkarissa kysymyksiä esimerkiksi vierailujen virallisuusasteesta.

Neljännellä tasolla suhteita ylläpidettiin kansainvälisillä foorumien kuten Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisessa maailmanliiton kokouksissa ja toimielimissä.

Yhteydenpitoa motivoivat uteliaisuus, ihmetys, veljeskansa-aate ja poliittiset pyrkimykset

– Suomalaisten yhteydenpidon motiivina oli muun muassa uteliaisuus. Haluttiin kuulla, miten unkarilaisella veljeskansalla menee. Unkarin maanviljelyksen alkeellisuus ja jälleenrakennuksen keskeneräisyys hämmästyttivät. Unkarilaiset ihmettelivät Suomen korkeaa elintasoa: on mahdollisuus lämmittää kirkkoja arkisinkin, löytyy diaprojektoreja joka seurakunnasta, Viljanen-Pihkala kuvailee.

– Unkarilaiset huomauttivat, että on teillä iso kirkko, mutta eihän teillä ole aktiivisia toimijoita.

Unkarin luterilaiset kirkot suomalaiset näkivät täysinä. Kaikki, mitä kirkko sai tehdä Unkarissa, oli suomalaisista tosi positiivista. Kirkot todennäköisesti täyttyivät uteliaista, jotka tulivat katsomaan vierasta rautaesiripun takaa. Viljanen-Pihkalan mukaan vierailijoille myös näytettiin parasta. 

”Lankojen päätteleminen on työläintä”

Yli viisitoista vuotta kestänyt tutkimusmatka on saanut Viljanen-Pihkalan huomaamaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Viljanen Pihkala Anna Maija240x240TM, FM Anna-Maija Viljanen-Pihkala.

– Joka päivä olen ajatellut tätä, mutta en ole joka päivä tehnyt. Olen tajunnut, että olen hirveän sinnikäs. Menen vaikka läpi harmaan kiven. Olen tehnyt tätä työn ohessa. Tutkimusvapaalla olen ollut vain vuoden ja yhden kuukauden verran, hän kertoo.

– Silloin, kun myönteiset esitarkastuslausunnot tulivat, tuntui, että työ on nyt tehty. Kuitenkin työn raskain vaihe eli lopullinen viimeistely oli vielä edessä. En todellakaan ole yksityiskohtien hioja – vähän sama asia on se, että sukkia kutoessa lankojen päätteleminen on työläintä, tutkija naurahtaa.

Anna-Maija Viljanen-Pihkala puolustaa väitöskirjaansa lauantaina 11. toukokuuta 2019 Helsingin yliopiston päärakennuksen auditoriossa XII klo 10. Vastaväittäjänä on professori Seppo Zetterberg Jyväskylä yliopistosta ja kustoksena on professori Aila Lauha. Väitöskirjan tiivistelmän voi lukea E-thesis-palvelussa.