Heikka, Mikko: Uskonnot kohtaavat – Mahdollisuus parempaan maailmaan? Helsinki: Gaudeamus, 2018 (302 s.) 

Uskonnot kohtaavat Kansi

Emerituspiispa Mikko Heikan uutuusteos on yleistajuinen teos uskontojen välisestä vuorovaikutuksesta. Teologille tulee kirjan sivuilla paljon vastaan pääsykoekirjoista ja peruskursseilta tuttuja asioita – usein tosin sellaisia, jotka oli jo päässyt unohtamaan. Lukeminen on sekä muistinvirkistystä että uuden oppimista. Kirja soveltuu kaikille, joita kiinnostavat maailmanuskonnot ja niiden väliset suhteet.

Heikan teoksella on lähtökohta käytännön elämässä: moderni siirtolaisuus, joka tuo aiempaa enemmän eri katsomusten edustajia kontaktiin toistensa kanssa. Heikka haluaa omalta osaltaan parantaa ihmisten valmiuksia tähän kohtaamiseen. Hän korostaa erityisesti Eurooppaan suuntautuvaa maahanmuuttoa sekä monikulttuurisuuden poliittista edistämistä. Mukana on myös paljon faktoja eri maiden poliittisista malleista sekä vertailua niiden välillä. Monikulttuurisuuden sosiaalisia vaikutuksia Heikka on lähestynyt esimerkiksi sosiologi Robert Putnamin työn kautta. Enimmäkseen hän ottaa optimistisen asenteen sekä monikulttuurisuuteen että uskontodialogiin, vaikka tuo esiin myös uhkakuvia ja niiden perusteluja.

Jo kirjan alkuvaiheessa Heikka avaa ”uskonnon” käsitteeseen liittyviä ongelmia. Miten määritellä uskonto? Pyrkivätkö kaikki uskonnot vastaamaan samoihin tarpeisiin tai kysymyksiin? Uskontojen vertailevaa tarkastelua hieman helpottaa, että Heikka keskittyy vain niin kutsumiinsa ”korkeauskontoihin”, joita ovat esimerkiksi kristinusko, islam, juutalaisuus, buddhalaisuus, kungfutselaisuus ja hindulaiset katsomukset. Kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden suhteille on myös omistettu oma päälukunsa, mikä on luontevaa, sillä Euroopan monikulttuurisuudessa juuri nämä uskonnot ovat keskeisiä tekijöitä. Selkeä rajaus, perusasioiden selittäminen sekä yhteydet ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin tekevät kirjasta helposti lähestyttävän käytännössä kenelle vain.

Korkeauskontoihin keskittymisen lisäksi Heikan teosta rajaa kristillinen näkökulma, kristillisen teologian tavat hahmottaa uskontojen suhteita. Heikka esitteleekin uskontoteologian tutkimusalaa eri suuntauksineen ja toimijoineen. Se on selvästi edellyttänyt vakavaa perehtymistä eri uskontojen ydinsisältöihin, joita Heikka tuokin monipuolisesti esiin läpi kirjan. Uskontoteologian historiaa toivoisi kuitenkin käsiteltävän kattavammin, niin että huomioitaisiin teologisen ajattelun yhteydet muuhun aatehistoriaan. Muutama yksittäinen teologi antiikista ja keskiajalta esitellään lyhyesti, minkä jälkeen hypätään suoraan 1900-luvun uskontoteologiaan. Löytöretket, kolonialismi, valistusfilosofia ja humanismi uskontojen vuorovaikutuksen moderneina taustatekijöinä jäävät vaille riittävää huomiota. Tämän takia lukijan voi olla vaikeampi tunnistaa myös nykyisen uskontodialogin tiettyjä aatteellisia lähtökohtia, jotka eivät ole yksinomaan teologisia.

Uskontojen ja niihin liittyvän filosofian esittely on kuitenkin monipuolista, etenkin kirjan mittaan nähden. Tutuksi lukijalle tulevat monet eri uskontojen ydinkäsitteet: Intian uskontojen ahimsa, islamin da’wa ja jihad, kristillinen kolminaisuus ja niin edelleen. Miten islamin korostus jumalan ykseydestä ja kristinuskon korostus jumalan kolminaisuudesta ovat kohdanneet uskontodialogissa? Entä toisaalta kristillinen jumalakeskeisyys ja buddhalainen jumalan syrjään jättäminen? Tällaisia teoreettisenkin tason kysymyksiä Heikan kirja tuo esiin, vaikka kovin yksityiskohtaisesti niitä ei ole voitu käydä läpi. Ihmisten arkeen liittyviä isoja teemoja ovat muun muassa uskontojen suhde sotaan ja rauhaan sekä toisaalta niiden rooli ilmaston- ja ympäristönsuojelussa. Näistä kummastakin Heikka on laatinut oman pääluvun kirjan loppupuolelle.

Heikka vaikuttaa ajattelevan uskontojen dialogia prosessina, joka etenee yleisemmän humanistisen arvokehikon sisällä. Esimerkiksi hän kirjoittaa, että myös islamilaisiin maihin pitäisi saada länsimaiden tyyppinen uskonnonvapaus, mikä on selkeästi liberaali humanistinen ihanne: ihmisen voi antaa valita katsomuksensa henkilökohtaisesti. Jo siksikin, että Heikka nojaa omassa ajattelussaan vahvasti humanismin perintöön,  olisi toivonut hänen korostavan sitä enemmän myös uskontodialogin innoittajana – ja miksei myös kristillisen teologian perillisenä aatehistoriallisessa mielessä.

Heikka lähestyy aihettaan paitsi humanismin, myös uskonnollisten johtohahmojen sekä uskonnon akateemisten asiantuntijoiden näkökulmasta. Tämäkin rajaa tarkastelua omalla tavallaan: niin sanottujen riviuskovaisten elämänmenoon ja ajatteluun ei juuri puututa. Heikka muistuttaa kuitenkin, että kirjoittajana joutuu päättämään, kuka tai ketkä erilaisten tulkintojen meressä päätyvät edustamaan uskontoa. Hän osoittaa selkeästi, että tiedostaa teoksensa rajallisuuden ja valikoivuuden.

Uskonnot kohtaavat kuvailee tiivissä muodossa runsaasti eri ihmisten toimintaa ja tutkimusta sekä historiallisia kehityskulkuja. Se vilisee nimiä ja käsitteitä, ja lieneekin parhaimmillaan nautittuna verkkaisesti, yksi pääluku kerrallaan, jolloin sisältö pysyy lukijalla paremmin otteessa. Kirja hahmottuu uskontoteologian kirjallisuuskatsauksena ja uskontodialogin toimintakertomuksena, jossa ei korosteta tekijän henkilökohtaisia näkemyksiä. Heikan oma ääni on kuitenkin säännöllisesti kuuluvilla, ja hänen mielipiteensä ja arvonsa tulevat selviksi, vaikkei kirja suinkaan ole yleisilmeeltään poleeminen.