Sami Pihlstrom kasvokuva

Kevään 1988 paras ylioppilas Mäkelänrinteen lukiossa. Filosofian tohtori vuonna 1996. Vakinainen professuuri Jyväskylässä 2006–2014 ja Helsingissä 2014 alkaen. Sami Pihlström Helsingin yliopistosta on tehnyt akateemista uraa määrätietoisesti ja ripeällä tahdilla – ei ihme, että vanhassa lukiossaan hänet valittiin hiljattain ”Vuoden Märskyksi”. Omien kiinnostusten seuraaminen ei kuitenkaan ole tarkoittanut alusta lähtien tiukkaa erikoistumista ja tähtäinten asettamista kauaksi tulevaisuuteen. Tapasimme hänen työhuoneellaan eräänä aamupäivänä ja keskustelimme opiskelusta, työstä, moraalista ja filosofisen tutkimuksen roolista yhteiskunnassa. 

 –Itse asiassa en ole koskaan opiskellut teologisessa tiedekunnassa, vaikka nyt olenkin täällä töissä, Pihlström täsmentää heti alkuun. –Opiskelin teoreettista filosofiaa, ja uskonnonfilosofia kyllä kiinnosti minua jo varhain. Se ei vain ollut erityisen vahva suuntaus omalla alallani. Täältä Helsingin teologisesta minulla oli kuitenkin tuttavia 1990-luvulta alkaen, esimerkiksi Timo Koistinen. 

Pihlström aloitti säännöllisen opettamisen teologisessa tiedekunnassa noin kaksi vuotta sitten, eli siinä mielessä hän on melko uusi tuttavuus teologian opiskelijoille. 

–Yhteistyötä teologien kanssa olen tehnyt jo ennen kuin tulin professoriksi teologiseen tiedekuntaan, esimerkiksi Risto Saarisen johtamassa akateemisessa huippuyksikössä Reason and Religious Recognition, jossa toimin yhtenä ryhmänjohtajista, Pihlström kertoo. –Tutkimustemme keskeinen käsite on recognition, joka yleensä käännetään ”tunnustamiseksi”, mutta merkitys on tässä lähempänä ”hyväksyntää”. Projekti alkoi vuoden 2014 alussa ja jatkuu vuoteen 2019 asti.

Sami Pihlström nimitettiin uskonnonfilosofian professoriksi Helsinkiin vuonna 2014. Filosofian opintonsa hän oli aloittanut 1980-luvun lopussa, saanut perustutkinnon valmiiksi 1993 ja väitellyt tohtoriksi vuonna1996. Tähtäsikö hän jo alusta saakka kohti pitkää akateemista uraa? 

–En varsinaisesti, ja luulen, että niihin aikoihin opiskelijat ja nuoret tutkijat eivät kokeneet yhtä paljon painetta urasuunnitteluun kuin nykyään, Pihlström arvioi. –Minä esimerkiksi vain tykkäsin tehdä akateemisia juttuja, kirjoittaa väitöskirjan ja sen jälkeen uusia julkaisuja, niin pitkään kuin rahoitusta oli tarjolla. 

 Tietty epävarmuus tulevasta oli kuitenkin läsnä pitkän aikaa, mikä ehkä oli luontevaa perimmäisiä kysymyksiä työkseen selvittävälle miehelle.  

–Minulla on toki käynyt hyvä tuuri akateemisessa maailmassa, Pihlström muistuttaa. –En ole joutunut työttömäksi tai rahoitusta vaille kertaakaan. 1990-luvun lopulla työskentelin Suomen akatemiassa tutkijatohtorina ja 2001 alkaen teoreettisen filosofian yliopistonlehtorina Helsingissä. 

Monipuolinen filosofi

Sami Pihlströmin julkaisuhistoria herättää kunnioitusta. Siitä näkee, että häntä ovat kiinnostaneet erittäin monenlaiset teemat sekä uskonnon- että muussa filosofiassa: pragmatismi, realismi, pahuus ja teodikeat, ajattelijoista Immanuel Kant, Charles S. Peirce, William James ynnä muut. Onko hänellä sitten jokin punainen lanka, joka kytkee nämä kaikki yhteen, vai koostuuko työ enemmän useasta erillisestä projektista? 

– Tämä on erittäin hyvä kysymys, jota kaikkien tutkijoiden kannattaa miettiä, Pihlström aloittaa. –Nuoremmassa polvessa monet työskentelevät hyvin tarkkarajaisesti. Olen kokenut, että filosofiassa kaikki kysymykset liittyvät niin monella tavalla toisiinsa, ettei kovin kapea-alainen erikoistuminen tuntuisi luontevalta. Hahmotan oman työni moniteemaisena. 

 Ehkei punainen lanka, mutta jotakin sen kaltaista, on kuulemma pragmatismi. 

 –Jo perustutkintoaikana ajattelin, että pragmatismi on monella tavalla hedelmällinen filosofian suuntaus: se pyrkii ylittämään jyrkkien vastakohtien eroja. Uskonnonfilosofiassa esimerkiksi löytyy tasapaino ajatella uskontoa niin, että sitä ei pidetä tieteellisen maailmankuvan kilpailijana ainakaan joka suhteessa. Myös vahvan realismin ja relativismin eroa voi kuroa umpeen. 

Ratkaisukeskeisyyden kriitikko

Eräs tärkeä ja hyvin laaja aihe Pihlströmin tutkimuksissa on ollut moraali, josta hän kirjoittaa myös laajemmalle yleisölle tänä syksynä julkaistussa kirjassaan Ota elämä vakavasti. Jos asiasta tietämätön kysyisi häneltä, mitä moraali on, miten kuuluisi vastaus? 

–Moraali on käsityksiä hyvästä ja pahasta, tai toisaalta oikeasta ja väärästä. Etiikka taas on näiden filosofista tutkimista. Kaikella, mitä ajattelemme maailmasta, on jokin eettinen merkitys, eli totuusväitteisiin sisältyy arvoja ja päin vastoin. 

Pihlström esittää Ota elämä vakavasti -kirjassa, että ihmisyyttä luonnehtii väistämätön moraalinen epäonnistuminen, ja samalla toistuva epävarmuus siitä, toimiiko moraalisesti oikein. Aina voisi ehkä toimia paremmin, koska toimintansa kaikkia vaikutuksia ei voi tietää. Kenties aiheuttaakin jotain ikävää, vaikka luulisi toimivansa oikein. Moraalisesta näkökulmasta elämä onkin täynnä saavuttamattomia ihanteita.   

–Moraalin vaatimuksen äärettömyydestä ahdistunutta ajattelijaa auttaa kenties vain uskonnollinen asenne, esimerkiksi usko Jumalan armoon, mutta kaikille sellaista asennetta ei synny, Pihlström miettii. –Ja oltiinpa uskonnollisia tai ei, niin moraali ei voi perustua uskontoon, koska silloin siitä tulee ehdollista. Suosin kantilaista perusnäkemystä, jonka mukaan moraali on riippumatonta. 

Ota elämä vakavasti sai alaotsikokseen Negatiivisen ajattelijan opas. Pihlström muistuttaa, että kyse on vitsikkäästä viittauksesta viime vuosien elämäntaito-oppaisiin.

–”Negatiivinen ajattelu” on menetelmä sen tiedostamiseen, että kaikkia ongelmia ei voi ratkaista kuin yhtälöitä. Joidenkin niistä kanssa pitää ehkä vain opetella elämään. Hyvän elämän tavoittelusta ei tarvitse luopua, mutta on syytä tunnustaa keinojemme vajavaisuus.

Etiikan paikkaa etsimässä

Monet harrastavat jossain määrin moraalifilosofiaa arjessaan, mutta mitä hedelmiä nimenomaan akateeminen moraalifilosofian tutkimustyö Pihlströmin mielestä kantaa? Entä miten hän mieluiten tahtoisi sen vaikuttavan maailmassa? 

–Filosofian tutkimuksella ei ole hirveästi suoraa vaikuttavuutta, toteaa Pihlström. –Filosofinen keskustelu moraalista voi selventää ihmisten ajattelua, käsitteitä ja argumentteja, ja siinä mielessä siitä voi olla ”hyötyä”.  

Hyöty on kuitenkin epämääräinen hyvä, jota vaaditaan liiankin kärkkäästi tänä päivänä, eikä vähiten tutkimukselta. Pragmatismissa kylläkin pohditaan asioiden seurauksia ja kannattavuutta, Sami Pihlström kertoo, mutta kovin suoraviivainen spekulointi jonkin toiminnan hyödystä tai hyödyttömyydestä ei ole mielekästä.  

–Omat kirjoitukseni koskevatkin erityisesti sitä, mikä on etiikan paikka maailmassa ja mitä tarkoittaa ottaa moraalinen näkökulma maailmaan. En edusta mitään eettistä koulukuntaa, jonka ylemmyyttä pyrkisin osoittamaan, Pihlström päättää. 

 

Kuka on esikuvasi? 

–Ilkka Niiniluoto, Simo Knuuttila ovat antaneet hyvää esimerkkiä siitä, millaista akateeminen elämä voi olla. Samoin viime vuosien ajatteluuni on vaikuttanut työ professori Sari Kivistön kanssa. Olemme julkaisseet yhdessä muun muassa akateemista elämänmuotoa käsittelevän kirjan Sivistyksen puolustus.

Erikoisin asia, mitä olet opiskellut? 

–Yliopiston järjestämä johtamiskoulutus vuonna 2011 hämmästytti – hyödyttömyydellään. 

Minkä kirjan luit viimeksi? 

–Se oli niin&näin -sarjassa julkaistu André Spicerin P*skanjauhantabisnes.

Mikä on inspiraation lähteesi? 

–Ei mikään erityinen asia. Ihmiskohtaamiset, riittävä lepo ja työtehtäväni pitävät minut liikkeessä. 

Mistä sinua ei tunneta? 

–En osaa mainita mitään kummallista. Sellaisista asioista, jotka ovat niin arkisia, ettei ketään muutakaan tunneta niistä.