image2

Raine Haikaraisen kirjoittama tuore biografia kuvaa laajasti teologisen tutkimuksen legendan värikästä elämäntyötä ja persoonaa.

Ekumeniikan ja dogmatiikan voimahahmo.  Kymmeniä kirjoja, käännöksiä ja artikkeleita julkaissut tuottelias kirjoittaja. Karismaattinen opettaja ja julkisen keskustelun provokaattori. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan pitkäaikaisen professorin Seppo A. Teinosen (1924–995) perintö on huomattava, joten elämäkerran ilmestyminen lienee ollut vain ajan kysymys.

Teologian tohtori ja Teinosen entinen oppilas Raine Haikarainen havahtui biografian puutteeseen jo vuonna 2005. ”Ratkaiseva virike kirjan kirjoittamiseen tuli vieraillessani Teinosen eläkevuosien kotikaupungissa Espanjan Andalusiassa. Huomasin, että Teinonen oli eläkkeellä ollessaankin julkaissu useita Suomessa tuntemattomia matka- ja kulttuurioppaita. Se jätti miettimään, miten hänestä ei oltu kirjoitettu suomeksi lainkaan väitöskirjoja tai laajempaa biografiaa”, Haikarainen kertaa.

Vuonna 2012 Haikarainen sai Teinosen vaimolta Riitta Teinoselta hyväksynnän elämäkerran kirjoittamiseen. Varsinainen kirjoitustyö alkoi kolme vuotta myöhemmin Haikaraisen jäätyä eläkkeelle. Valmiin kirjan lähdeaineisto koostuu sekä Teinosen omasta kirjallisesta tuotannosta että yli 50 henkilöhaastattelusta. Päiväkirjojen ja kirjeiden tapaista henkilökohtaista aineistoa ei juuri ollut. ”Teinonen oli testamentissaan toivonut, että hänen henkilökohtaiset arkistonsa tuhottaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Joitakin henkilökohtaisia lähteitä on kuitenkin säilynyt.”

Tie teologiseen ja tutkijan uralle

Ura teologisen tutkimuksen parissa ei ollut Teinoselle alun perin itsestäänselvyys. ”Hänellä oli nuorempana kiinnostusta myös filologiaan ja teoreettiseen filosofiaan, joissa hän olisi myös varmasti pärjännyt”, Haikarainen sanoo. Teinosen kielitaito oli yksi hänen tunnetuimmista piirteistään, ja jo opiskeluaikoinaan hän perehtyi esimerkiksi korean ja arabian kieleen ja jälkimmäisen kautta myös islamiin.

Tie vei kuitenkin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, jossa mielenkiinnon kohteeksi valikoitui erityisesti lähetys- ja uskontoteologia. Teinosen lopputyö käsitteli lähetystyön vaikutusta ambomaalaiseen avioliittokäsitykseen. ”Jälkikäteen on huomattu, miten Teinonen esitteli metodisesti uusia ideoita gradussaan. Yksi näistä oli ‘initiaatioriitin’ käsite”, Haikarainen täsmentää.

Teinosen kirjallisessa tuotannossa korostuivat varhain kansainvälisen vastuun teemat, ei vain lähetystyön, vaan myös kansainvälisen oikeuden ja etiikan näkökulmasta. Hän käsitteli jo 50-luvun lopulla kirjoissaan sekä väestönkasvua että ydinaseita globaalissa mittakaavassa – aikana, jolloin esimerkiksi Kuuban ohjuskriisi ja kylmän sodan kärjistyminen oli vielä vuosien päässä.

Suhde katoliseen kirkkoon lähentyy

Teinosen elämän ja uran yhtenä käännekohtana  voidaan pitää Vatikaanin toista kirkolliskokousta vuosina 1962–1965.  Paavi Johannes XXIII:n järjestämä kokouksen tavoitteena oli uudistaa katolista kirkkoa ja sopeuttaa sitä vastaamaan modernin yhteiskunnan haasteisiin. Teinosen kiinnostus katoliseen kirkkoon oli herännyt jo Yhdysvaltoihin suoritetulla stipendiaattimatkalla 50-luvulla. ”Hänen Yhdysvalloissa havaitsemansa protestanttisten kirkkojen hajaannus sai hänen huomionsa kääntymään katoliseen kirkkoon ja kirkon yhteiseen perintöön”, Haikarainen kertaa.

Teinonen osallistui lopulta  kirkolliskokouksen kaikkiin neljään vuosittaiseen istuntokauteen   ”Yleensä esitetään, että Teinonen olisi ollut alusta asti mukana Luterilaisen maailmanliiton tarkkailijana. Näin tapahtui kuitenkin vasta viimeisellä istuntokaudella, sitä ennen hän oli osallistunut kokoukseen lähinnä toimittajan ominaisuudessa”, Haikarainen tarkentaa.

Kokouksessa vietettyjen vuosien voidaan katsoa vaikuttaneen merkittävästi Teinosen teologiseen ajatteluun. Myös pappisvihkimyksen saanut Teinonen toimi uransa loppuun asti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä, mutta läheinen suhde katoliseen kirkkoon näkyi vahvasti kaikessa toiminnassa. Esimerkiksi mainittakoon hänen Helsingin yliopiston teologian opiskelijoille järjestämä opintomatka Vatikaaniin vuonna 1969, johon sisältyi tapaaminen itse paavi Paavali VI:n kanssa.

“Äitikirkon” kritiikkiä

Teinosen ajattelun punaisena lankana kulki murhe kirkon hajaannuksesta, jossa katolinen kirkko edusti puhtainta alkuperäistä traditiota. Hän kritisoi monia reformoitujen kirkkojen piirteitä, kuten kirkon traditiosta irrotettua raamatuntulkintaa  ja spiritualistista ajattelua, jossa korostui yksilön hengellisyys. “Teinosen mielestä tällainen oli uskoa ilman kirkon ulkoisia tunnusmerkkejä”, Haikarainen kuvaa.

Näitä ja muita kirkollisia näkemyksiään hän valaisi teoksessaan Kriisin kirkko vuodelta 1964. Kirja oli samalla vastine Osmo Tiililän, Teinosen edeltäjä Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina, julkaisulle Kirkon kriisi (1962). Molempia yhdisti tietty kriittisyys luterilaista kirkkoa kohtaan, mutta tulokulmat olivat erilaiset.

“Teinosen ja Tiililän kirkko-opilliset näkemykset erosivat toisistaan”, Haikarainen kertoo. “Tiililälle todellinen kirkko oli näkymätön uskovien yhteisö, jossa kirkon ulkoiset tunnukset, kuten sakramentit ja virkakäsitys, eivät olleet ratkaisevia. Teinoselle nämä taas edustivat kirkon jatkuvuutta”, Haikarainen tiivistää. Pohjoismaiden luterilaiset kirkot selvisivät tässä puhtain paperein, sillä Teinosen mielestä ne suhtautuivat näihin tunnuksiin myönteisesti.

Teinonen toimi pitkään evankelis-luterilaisen kirkon edustajana kansainvälisissä ekumeenisissa tehtävissä. Ristiriidat kuitenkin  kärjistyivät vuosina 1968-1975 hänen toimiessaan puheenjohtajana kirkon virkaa käsittelevässä komiteassa. Komiteassa syntyneet kiistat juontivat kysymykseen naispappeudesta.

“Teinonen oli aiemmin jopa puolustanut naispappeutta ja tehnyt tunnetuksi radikaalifeminististä teologiaa esitteleviä teoksia”, Haikarainen kertoo. “´Hän olisi kuitenkin komiteassa halunnut käsitellä aihetta vain ekumeenisena kysymyksenä. Asian käsittely  ryöpsähti silti poliittiseksi tasa-arvokeskusteluksi.” Näkemyserojen seurauksena Teinonen erosi puheenjohtajan tehtävästä. Myöhemmissä kannanotoissa hän totesi vastustavansa naispappeutta ekumeenisista syistä.

Näkemyseroista huolimatta Teinonen tunnusti luterilaisen kirkon merkityksen elämässään. Hän kiteytti asian lehtihaastattelussa vuonna 1987 seuraavasti: “Luterilainen kirkko on äitini. Siltä kirkolta olen saanut pyhän kasteen eli uudestisyntymisen. Äitiään kukaan ei arvostele.”

“Tosi, mutta ei tosissaan”

Teinosen elämän näkyvimpiä ja samalla ristiriitaisimpia piirteitä olivat hänen julkiset kannanottonsa kirkollisiin kysymyksiin. Heinosen ystävä ja työtoveri, Mikkelin hiippakunnan entinen piispa Kalevi Toiviainen kuvasi häntä provosoijaksi, joka nautti saadessaan aikaan polemiikkia. “Keskustelija hän ei juuri ollut, vaikka julkaisikin muutamia vastineita”, Haikarainen kuvaa. Osallistuminen julkiseen keskusteluun tapahtui lähinnä yksisuuntaisesti kirjoitusten kautta.

Yksi Teinosen muistettavimmista kannanotoista tapahtui vuonna 1973 Suomen ekumeenisen neuvoston vuosikokouksessa. Tuolloin hän esitti, että kaikkien kristillisten kirkkojen tulisi yhdistyä vuoteen 1985 mennessä. Varsinaiseen ilmiliekkiin keskustelu yltyi viisi vuotta myöhemmin, kun Teinonen esitti saman ajatuksen lehtihaastattelussa. “Haastattelussa Teinonen syytti ekumeniaa leikkimiseksi ja keskinäiseksi kestitsemiseksi ja arvosteli, miten kirkoilla ei ollut rohkeutta tehdä isoja ratkaisuja”, Haikarainen kuvaa. Hänen ehdottamansa malli tarkoitti lähinnä konsiliaarisen yhteyden luomista, jossa kirkot saisivat pitää kiinni omista erityispiirteistään, mutta osallistuisivat mahdollisesti yhteisiin kokouksiin.

Tällaisten provokaatioiden takana voi nähdä aitoa ekumeenista vaikuttamishalua. Teinoselle kuitenkin oli ominaista, että tämän sanomisista ei aina tiennyt, miten vakavasti ne tulisi ottaa. Teinosen oppilas, Helsingin hiippakunnan entinen piispa Eero Huovinen onkin todennut, että “Teinonen oli aina tosi, mutta ei tosissaan.”

Klassikoiden kääntäjä

Oman kirjallisen tuotantonsa lisäksi Teinonen merkittävän uran teologisen kirjallisuuden kääntäjänä. Jo 60-luvulla Teinonen käänsi Avain-kirjasarjaan vapautuksen teologiaa ja muita, uusia teologisia virtauksia esitteleviä teoksia. Merkittävimmät käännöksensä hän julkaisi Hengen tie- ja Kristikunnan klassikot- kirjasarjoissa. Näiden nimikkeiden alla Teinonen käänsi suuren määrän kristillisen mystiikan klassikoilta Franciscus Assisialaiselta, Avilan Teresalta, Ignatius Loyolalta ja Tuomas Kempiläiseltä.

“Teinonen toi Suomeen paljon vaikutteita ulkomailta”, Haikarainen kuvaa tämän käännöstyön merkitystä. “Professori Risto Saarinen on sanonut Teinosesta osuvasti, että hän oli enemmän teologian tuontiagentuuri, kuin että hän olisi vienyt omaa tutkimustaan maailmalle.” Teinonen itsekin kuvasi uraansa kääntäjänä merkittävämmäksi kuin omia teologisia julkaisujaan.

Käännöstyön ohessa Teinonen tuli tuoneeksi suomen kieleen teologisia uudissanoja, joita hän kokosi kirjoiksi Teologian sanakirja (1975) ja Ajasta ylösnousemukseen (1976).

Viimeiset vuodet ja Teinosen perintö

Teinosen tieteelliset julkaisut alkoivat vähentyä 80-luvulle tultaessa, ja hän keskittyi käännöstöihin ja tietokirjallisiin julkaisuihin. Jäätyään eläkkeelle hän teki uskonratkaisun ja liittyi katolisen kirkon jäseneksi vuonna 1987. Tätä seurasi jo aiemmin virinnyt päätös muuttaa Espanjan Andalusiaan.

Viimeiset vuotensa Teinosen aika kului edelleen kirjallisten töiden parissa, Haikarainen kuvaa. “Häneltä ilmestyi edelleen käännöksiä, minkä lisäksi hän kirjoitti useita matka- ja kulttuurioppaita sekä artikkeleita aikakauslehtiin.” Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Teinonen keskusteli vielä ennen kuolemaansa paikallisen katolisen seurakunnan kanssa pappis-/diakoniaoikeuksien mahdollisuudesta. Sitä, miten asia päättyi, Haikarainen ei tässä yhteydessä paljasta. “Se on luettavissa kirjasta.”

Teinonen teki elämäntyönsä ekumeniikan ja dogmatiikan parissa, mutta tämän vaikutus ulottuu myös laajemmalle. “Syvän keskiajan tuntemuksen suomalaisessa teologisessa tutkimuksessa voi katsoa olevan myös Teinosen perintöä”, Haikaraisen toteaa. Ekumenian lisäksi on huomattava myös tämän teosten uskontoteologinen- ja tieteellinen aspekti. “Andalusiassa hän kirjoitti alueella vaikuttaneiden islamin ja katolisuuden keskinäisestä vaikutteista ja konflikteista. Teinonen ennusti myös jo 60-luvulla sen mahdollisuuden, että islamista tulisi merkittävä voima maailmassa. Silloisessa uusmarxilaisessa  ilmapiirissä, jossa uskottiin uskontojen merkityksen vähenemiseen, kyseinen ajatus oli vielä aikaansa edellä.”

/>

Raine Haikarainen: Mystinen maestro – Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus (Kirjapaja 2018). Kirjan julkistamisseminaari järjestettiin Helsingin yliopistolla ma 19.3-18.

Edit. 23.3.2018 klo 17.09:  korjattu lausetta, jonka mukaan Teinonen keskusteli katolisen seurakunnan kanssa pappisvihkimyksen mahdollisuudesta. Teinonen haki pappis-/diakoniaoikeuksia, ei katolista pappisvihkimystä.