kynttila2 john mark kuznietsovKuva: John-Mark Kuznietsov. Unsplash.com. CC0.

Pyhäinpäivänä monet sytyttävät kynttilän edesmenneille vanhemmilleen tai isovanhemmilleen. Osa muistelee omaa lastaan, sisarustaan tai puolisoaan. Joillekin marraskuinen kynttilämeri on muistutus omasta tai läheisen hengenvaarallisesta sairaudesta. Osalle se nostaa ehkä oman kuolemanpelon pintaan. Kuoleman kosketus saa ihmisen etsimään kokemalleen ja elämälleen merkitystä. Aina sitä ei löydy, sanovat surututkijat. Elämä voi silti olla hyvää.

Erityisesti lapsen tai nuoren kuoleman sureminen nostavat ihmisen mieleen myös hengelliset kysymykset. Lapsen menettäminen muuttaa suhdetta toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalasuhde voi pysyä ennallaan, löytyä tai syventyä. Se voi myös kriisiytyä, muuttua ristiriitaiseksi tai katketa kokonaan.

Näin on luokitellut käytännöllisen teologian yliopistonlehtori Harri Koskela Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tutkinut 64 lapsensa menettäneen vanhemman kertomusta ja luonut kuusi tyyppikertomusta, miten oman lapsen kuolema vaikutti vanhempien jumalasuhteeseen. Vanhempien menettämät lapset olivat pienistä vauvoista jo aikuisikään ehtineitä.

Ihmiselle, jolla ei ole uskonnollista vakaumusta entuudestaan rakkaan lapsen menettäminen voi laukaista eksistentiaalisen kriisin ja uskonnollisen etsinnän. Apua ja lohtua etsittiin hengellisistä asioista ja tilaisuuksista.

–He löysivät sitä kautta uskon ja puhuivat uskoon tulosta, Koskela kuvaa.

Miksi Jumala sallii?

Kun menettää läheisen ihmisen, siitä ei selvitä vuodessa tai parissa.

Monille Koskelalle kirjoittaneista vanhemmista eksistentiaalinen kriisi tuli aiemmasta uskonnollisesta vakaumuksesta huolimatta. Kriisi oli joillakin tilapäinen, toisilla se johti jumalasuhteen katkeamiseen.

–Tilapäisessä kriisissä olevalle tyypillinen kysymys on, voiko enää luottaa Jumalaan, joka sallii tällaisen tapahtua. Monet pohtivat, oliko kyseessä Jumalan rangaistus, sanoo Koskela.

Koskela kuvaa tilapäisen kriisin ensimmäistä vaihetta montuksi. Aluksi vanhemmat eivät löytyneet mitään tarkoitusta lapsen kuolemalle ja kertoivat ilmaisseensa vihaa ja pettymystä Jumalaa kohtaan. Usein vanhemmat löysivät lopulta jonkinlaisen tasapainon, vaikka eivät olisikaan saaneet miksi-kysymyksilleen vastauksia tai kokeneet ymmärtäneensä lapsen kuolemaa.

Kun lapsen menettämisestä oli kokemuksistaan kertoneilla aikaa alle neljä vuotta, jumalasuhde oli usein ristiriitainen. Vanhemmat pohtivat, pystyvätkö he uskomaan Jumalaan vai luopuvatko he uskosta.

–Kun menettää läheisen ihmisen, selviytymisprosessi on pitkä ja syvä. Siitä ei selvitä vuodessa tai parissa, Koskela toteaa.

Rakastava vai rankaiseva Jumala?

Aikaisempi jumalasuhde saattoi lapsen kuoleman aiheuttaman kriisin ja surun myötä myös katketa kokonaan. Samalla aikaisempi kristillinen vakaumus muuttui radikaalisti.

–Nämä vanhemmat kokivat, että Jumala on epäoikeudenmukainen ja rankaiseva, kärsimystä tuottava ja jopa paha. Ei tällaisen Jumalan kanssa haluta olla tekemisissä, Koskela sanoo.

Jumalakuvan muuttuminen johti siihen, että osallistuminen seurakunnan toimintaan jäi. Toisille vanhemmille seurakuntayhteys ja jumalasuhde toivat myös apua ja lohdutusta surun keskellä. Osalla vanhemmista jumalasuhde joko syveni tai ei muuttunut lainkaan.

–Heillä, joilla jumalasuhde syveni, oli usein ennestäänkin jo hyvin turvallinen ja rakastava Jumala-kuva sekä myönteinen asenne uskoon. Vanhemmat eivät syyttäneet itseään, vaan hyväksyivät sen, että Jumala tietää mitä tapahtuu ja luottamussuhde säilyi ja lopulta jopa syveni, kertoo Koskela.

Voiko läheisen kuolemasta selviytyä?

Lapsensa menettäneistä vanhemmista noin puolet kuvasivat löytäneensä menetykselle jonkin tarkoituksen. Keinu KalebKendallKuva: Kaleb Kendall. Unsplash.com. CC0.

–Monet kertoivat, että elämän arvot syvenivät. He ehkä oppivat tuntemaan Jumalan syvemmin tai Jumala ei ollut heille enää niin helposti ymmärrettävä.

Kaikki eivät löydä lapsen kuolemalle merkitystä tai edes toivu surusta. Mutta voiko oman lapsen kuoleman yhteydessä puhua selviytymisestä?

Selviytymisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että elämä palaa normaaliin. Koskela lainaa kirjallisuuden professori C. S. Lewisin vertausta, jonka mukaan läheisen kuolemasta selviäminen on kuin tekojalan käyttöä amputaation jälkeen: liikkumaan yhä pääsee, mutta entiseen ei ole paluuta.

–Se muuttaa itseä ja perhedynamiikkaa niin paljon, Koskela sanoo, osittain myös omasta kokemuksestaan kätkytkuolleen lapsen vanhempana.

–Naistenlehtien kertomuksissa luodaan sankarimyytti, jossa kaikki selviytyvät. Niistä aiheutuu painetta, joka aiheuttaa lisää kuormaa ja lyö lyötyä. Kertomuksiaan eivät jaa ne, jotka jäävät työkyvyttömiksi, masentuvat tai päätyvät itsemurhaan, Koskela muistuttaa.

Oman elämän päättymisen uhka pysäyttää

Selviytymiseen ja elämän jatkumisen tukea tarvitsevat myös he, jotka kohtaavat oman kuolevaisuutensa sairastuttuaan vakavasti. Teologian tohtori Suvi-Maria Saarelainen Helsingin yliopistosta on tutkinut syövän kanssa elävien 18-35-vuotiaiden aikuisten selviämiskeinoja. Nuorella aikuisella syöpädiagnoosi pysäyttää elämän ja muuttaa itsenäisen elämän ja tulevaisuuden odotuksia.

Sairastumisen käsittelyssä ja kokemuksissa on samankaltaisuuksia. Ensin epämääräisten oireiden tai kyhmyn vuoksi on hakeuduttu lääkäriin ja saatu syöpädiagnoosi. Sen jälkeen sairastunut jää usein yksin useaksi viikoksi ennen ensimmäistä hoitokertaa.

–Tiedonjano on suuri, ja usein täyttymätön, Saarelainen kuvaa.

Tietoa haetaan Googlesta, mistä löytyvät usein pahimmat uhkakuvat. Seuraavaksi nousevat kysymykset miksi näin tapahtuu, miksi minulle tai miksi Jumala sallii. Kaikilla tutkimukseen osallistuneilla ei ollut perinteistä kristillistä vakaumusta, vaan osalla oli individualistinen maailmankuva, johon saattoi sisältyä jokin korkeampi voima.

Kun hoidot alkavat, se tuo syöpäsairaalle jonkinlaisen kontrollin tunteen: asiaa hoidetaan. Samalla käsitys Jumalasta muuttuu huolehtijaksi, jonka puoleen käännytään rukouksessa.

Suurin kuolemanpelko iskee hoitojen jälkeen

 Vaikka haastateltavista suurimmalla osalla sairaus ei luultavasti johtanut kuolemaan, kuolema pelotti silti.

–Kuolemanpelko on läsnä erityisesti yöllä, kun on huonovointisuutta tai kun on takapakkia hoidossa.

Samalla kun olisi tarve nähdä ystäviä ja kuulua, vahvan infektioriskin vuoksi ihmisten seuraa on ehkä vältettävä. Tässä lääketiede ja hoitotiede eivät aina osaa tukea ihmistä.

Kun aktiivinen hoitojakso loppuu, sairastuneen odotetaan toipuneen ja palaavan normaaliin arkeen. Silloin sairastunut jää henkisesti yksin.

–Suurin kuolemanpelko tulee, kun hoidot ovat päättyneet. Sitten vasta uskaltaa kysyä, mitä jos minä olisinkin kuollut, Saarelainen sanoo.

–Kuolemanpelkoa ei vähentänyt niinkään aika, vaan jakamisen määrä, keskustelutuki, hengellinen tuki ja ammatillinen tuki. Niillä, joilla oli positiivisin kuva tulevaisuudesta, oli myös monia tuen muotoja, kertoo Saarelainen tutkimuksensa pohjalta.

Hän muistuttaa, ettei tutkimushaastatteluihin saada ihmisiä, jotka ovat kaikkein sairaimpia. He eivät ole vertaistukipalstoilla vastaamassa haastattelupyyntöihin, eikä heidän psyykkisen ja hengellisen tuen tarpeestaan tiedetä.

Merkityksen etsintä ja kohti hyvää elämää

Hoitojen jälkeistä seurantaa ja välitilavaihetta voi kestää usein viisikin vuotta. Muut odottavat sairaudesta toipuneen elävän elämäänsä ja käyttävän saamaansa uutta mahdollisuutta. Sitä sairastuneetkin ovat toivoneet hoitojen aikana.

–Mutta samaa elämää, joka oli ennen sairautta, ei ole, Saarelainen huomauttaa.

Sairauden ei ole pakko olla merkityksellistä, jotta elämä olisi sairastumisen jälkeen hyvää.

Saarelaisen tutkimuksessa suurin osa oli löytänyt tai halusi löytää merkityksen sairastumiselleen. Positiivinen merkitys voi olla, että löysi itsestä voimavaroja, jotka tekivät vahvemmaksi.
Osa haastateltavista koki, ettei kokemuksella ole mitään erityistä arvokasta merkitystä. Silti hekin saattoivat kertovat myös uudesta opintopolustaan ja elämästään arvostavaan sävyyn.

–Sairauden ei ole pakko olla merkityksellistä, jotta elämä olisi sairastumisen jälkeen hyvää, painottaa Saarelainen.